Kulttuuri

Maailman Kuvalehti 1/2012

Huun Huur Tu: Ancestors Call

Huun Huur Tun uudella albumilla voi olla kuulevinaan suomalaisia vivahteita.

Huun Huur Tu: Ancestors Call World Village

Suomessakin pientä kannatusta nauttivien rotuop­pien mukaan suomalaiset ja mongolialaiset ovat pohjimmiltaan samaa väkeä. Kun kuuntelee Tuvasta, Mongoliasta kotoisin olevaa, pian jo parikymppistä Huun Huur Tu -kvartettia, ajatus alkaa pöhköydestään huolimatta viehättää – jokin kulttuurinen sukulaisuus olisi hyvinkin kuviteltavissa. Huun Huur Tun musiikin lähtökohtana on tuvalainen perinne, jonka tunnusomaisin piirre on kurkkulaulu. Vaikka kurkkulaulu ei suomalaiseen traditioon kuulukaan, monenkin laulun alkusointuinen poljento kaikuu miltei aavemaisen tuttuna

Kalevalainen alkusointu ja sen tuoma rytmi soivat sellaisina kuin voi kuvitella muinaisten runolaulujen soineen aikana ennen niiden salonkikelpoistamista 1800-luvulla. Tosin musiikin muinaisklangista puhuminen vie harhaan sikäli, etteivät nämä muusikot harrasta perinteen museoimista. Traditio, kuten akustiset perinnesoittimet ja soinnikkaasti surisevat laulutekniikat khöömei ja ­kargiraa ovat todellakin vain lähtökohtia, joista luodaan uutta: avantgardea tuvalaisittain. Vuoroin shamanistisesti messuavat ja vuoroin paimentolaisryhdikkäästi laukkaavat laulut saavat silti väkisinkin ajattelemaan Mongoliaa, tai mielikuvia siitä: maastonmuotoja, ratsastamisen rytmejä, jurtan lämpöä ja pyöreyttä ja jurtastaan kauas joutuneen paimentolaisen kaipausta. Kaigal-ool Khovalygin, Sayan Bapan, Alexei Saryglarin ja Radik Tyulyushin kannatti vastata esi-isiensä kutsuun, ja meidän kelpaa sitä vastausta kuunnella.