Vapaaehtoistyötä tropiikissa

Kaukaiseen maahan töihin, vaikka vapaaehtoisesti ja mahdollisuudesta vähän maksaen. Miten sinne pääsee?

Monille vastavalmistuneille tai opintojensa loppusuoralla oleville nousee seinä pystyyn, kun pitäisi etsiä koulutusta vastaavaa työtä. Opiskeluaikana ei ole ollut mahdollisuutta saada tärkeää työkokemusta kesäkuukausien aikana. Työtä ei ole ollut tarjolla. Kysyntää työskennellä jonkun aikaa kehitysmaan oloissa tuntuu olevan paljon.

Vuosi vieraassa kulttuurissa

Kansainvälinen kristillinen nuorisovaihto Icye ei nimestään huolimatta ole lähetysjärjestö. Icye tituleeraa itseään nuorisovaihtojärjestöksi ja lähettääkin tavallisen kouluvaihdon lisäksi vuosittain nuoria aikuisia vapaaehtoistyöhön kaikkiin maanosiin. YK:n rauhanlähettilään arvonimellä palkittu Icye tuntuu houkuttelevan kehitysmaasuuntautuneita opiskelijoita viettämään vuoden vieraassa kulttuurissa saaden samalla työkokemusta.

Ohjelmaan osallistumisen pitäisi olla tavoittelemisen arvoinen, normaalista ”turismista” poikkeava vieraaseen kulttuuriin tutustumisen tapa, jolla olisi painoarvoa myöhemmin juuri työkokemuksen kannalta. Halukkuus maksaa vapaaehtoistyöhön osallistumisesta kertoo jo paljon lähtijän motiiveista tehdä työtä. Työskentely kansalaisjärjestössä, lastenkodissa, vammaisten yhteisössä, koulussa tai sairaalassa antaa monelle kuitenkin paljon enemmän kuin pelkän työn.

Työkokemusta tai aikaa ajatella

Lähtijöillä on eri motiiveja osallistua vapaaehtoistyöhön. Jotkut ovat kiertäneet maailmaa aikaisemmin osallistumalla esimerkiksi työleireille ja todenneet vapaaehtoistyön tarjoavan hyvän keinon tutustua paikallisiin oloihin ja kulttuuriin. Toiset lähtevät ensimmäiselle matkalleen kehitysmaahan, ja heille ohjelmaan osallistuminen tarjoaa tietyn turvallisuuden tunteen.

Siinä missä joku lähtee hakemaan työkokemusta, toinen haluaa etäisyyttä elämäänsä Suomessa ja aikaa ajatella mitä tulevaisuudelta haluaa. Jollekin negatiiviset uutiset kehitysmaista antavat kipinän: halun kokea ovatko asiat todella niin kuin annetaan ymmärtää. Toinen lähtee rikkomaan omia rajojaan.

Kielen oppii aivan alkeista

Palatessaan Suomeen vapaehtoisohjelmaan osallistujilla on monella samankaltaisia kokemuksia ajastaan ulkomailla. Itseluottamus on kasvanut, kun huomasi pärjäävänsä maailmalla ja oppivansa uuden kielen aivan alkeista. Tärkeintä oli kuitenkin se elämänkokemus, jonka saavutti vuoden aikana.

Siinä missä eläminen Suomessa on yhteiskunnan järjestelmällisyyden takia kaavamaista, on eläminen suuren syntyvyyden kehitysmaassa kaoottista, yllätyksiä täynnä ja siksi myös kiehtovaa. Esimerkiksi Intiassa saattoi kulman takana olla mitä tahansa odottamassa ja yleensä olikin: jalkakäytävällä puotiaan pitävä parturi, emakko imettämässä kuutta porsasta, elefanttijalkainen mies kerjäämässä, pyhä mies, sadhu, keräämässä almuja. Kummallisiin tilanteisiin joutuminen aiheuttaa sen, että vaihtovuoden aikana oppii eniten itsestään.

Omien vahvuuksien ja heikkouksien kartoittaminen lisää vahvuutta ja suvaitsevaisuutta. Monet haluavat toimia vapaaehtoisesti ulkomaalaisten parissa myös palattuaan Suomeen, joko Icyessä tai jossain toisessa järjestössä.

Koulunpenkillä Bangaloressa

Kun mietin taaksepäin, mitä opin osallistuessani Icyen vapaaehtoistyöohjelmaan Intiassa, tulevat tavalliset arkiset asiat päällimmäisenä mieleen. Miten selviytyä peseytymisestä kylmällä vedellä ja pienellä vesimäärällä tai hallita suolensa toiminnot pitkällä bussimatkalla?

Itse osallistuin vaihto-oppilasajallani Intian Bangaloressa Saco-kurssille (social analysis and community organisation). Jo 1970-luvulta lähtien intialaiset yliopisto-oppineet ja silloiset marxilaiset, sosiologiaa ja valtio-oppia päntänneet intellektuellit järjestivät vuosittaisen kurssin eri kansalaisjärjestöjen työntekijöille. Tarkoituksena oli kasvattaa ”veljien ja sisarten” tietoisuutta yhteiskunnassa esiintyvien eri ongelmien synnystä.

Monet 30 kurssitoveristani olivat hyvää tarkoittavia kirkon työntekijöitä. Monelta puuttui peruskoulutus ymmärtää asioiden syitä ja seurauksia. Saco-kurssi perustui juuri tähän ja toimi käsittääkseni suurella menestyksellä.

Siinä missä itse istuin koulunpenkillä viiden miljoonan asukkaan ilmastoidussa kaupungissa, hikoili toinen suomalainen naapuriosavaltion maaseudulla osallistuen ”silmäpäivien” järjestämiseen. Isoon ulkotelttaan kerääntyi silmäsairaita eri puolilta seutua. Hän avusti lääkäreitä ja paikallista järjestöä tilaisuuden järjestämisessä ennen siirtymistään samaiseen kaupunkiin tekemään sairaalassa rottakokeita, biologi kun oli.

Saksalainen Sabine taas työskenteli projektissa, joka antoi ehkäisytietoa intialaisille naisille. Hänen englannin kielen taitonsa oli alussa puutteellista, minkä pelkäsimme aiheuttavan väärinkäsityksiä ja ikäviä yllätyksiä arkaluontoisessa aiheessa.

Tupuna Mäntysaari-Laaksonen

Tilaa Maailman Kuvalehti