7 päivää Kurdistanissa

Teksti: Helena Lipponen

LyhyetIhmisoikeudetAasiaLähi-itäTurkki

Raportti pohjoismaisen delegaation vierailulta Kurdistaniin maaliskuussa 1996.

On olemassa maa nimeltä Kurdistan. Se on Irakissa, Iranissa, Syyriassa ja Turkissa. Kurdistanissa asuu kansa nimeltä kurdit ja siellä puhutaan kurdin kieltä. Kurdistanilaisilla on puolustusvoimat, jonka nimi on PKK. Näin kuulee sanottavan.

Lentomatka Ankarasta. Turkin pääkaupungista, Diyarbakiriin, Kurdistanin pääkaupunkiin, kestää kaksi ja puoli tuntia. Turkish Airways ei tarjoile alkoholijuomia, eikä salli tupakointia lennon aikana. Diyarbakirin lentoasemalla on sitten jo taas tihrustettava kumppaneita sankkaakin sankemman tupakansavun täyttämässä tulohallissa. Myös suomalaiset käyttäytyvät maassa maan tavalla, Parliament palaa jatkuvasti. Ehkä se auttaa pitämään jännityksen kurissa.

Poliisiseuranta alkoi jo Ankarassa. Olemme helppoja seurattavia, erotumme muusta joukosta varmaan yhtä selvästi kuin kameli aasilaumasta. Varmuuden vuoksi meidät kuitenkin taas videoidaan. Emme ole näkevinämme poliiseja emmekä kuvaajia. Valkoiset autot seuraavat meitä koko viikon ajan. välillä jalkautamme poliisit, välillä he meidät. Joskus hajaannumme, mutta vartiomiehiä riittää joka lähtöön. He päivystävät hotellin ovella ja lisävoimien kutsuminen käy kätevästi kännykällä, joka on povitaskussa tai vyöllä pistoolin vieressä. Välillä heillä on valokuvaaja matkassa, välillä videomies. Kaikki, jotka puhuvat kanssamme tulevat myös kuvatuiksi myöhempää tunnistusta - ja kuulustelua - varten. Diyarbakirissa ihmisoikeusjärjestö IHD on meitä vastassa ja pakkaudumme neljään pikkuautoon, jotka vievät meidät viidensadatuhannen asukkaan kaupungin halki hotelli Kristaliin. Seuraavana päivänä IHD kertoo, että kaupungissa on itseasiassa puolitoista miljoonaa asukasta, miljoona on pakolaisia maaseudulta. Osa heistä asuu sukulaisten luona, osa teltoissa. Pienessä talopahasessa voi asustaa jopa 50 ihmistä, vuosikausia. Ihmiset ovat menettäneet omaisuutensa kun heidän kotikylänsä on tuhottu, metsät poltettu ja eläimet sekä osa perheestä tapettu. He tulevat toimeen kuka mitenkin, elävät päivän kerrallaan. Odottavat ja toivovat rauhaa.

Aamuyöllä herään moskeijaan rukouskutsuun. Miten se voikin olla niin vetoava. Jotenkin niin aito, että tekisi mieleni nousta ja lähteä rukoilemaan - naisten puolelle tietysti.

Matka Cisreen - 250 kilometriä, yhdeksän tarkastusta - metsäsuomalaiselle oudon maiseman halki. Metsät on aikojen kuluessa hakattu, syöty, poltettu. Edes muuten elävännäköisen kylän lähistöllä ei kasva puita.

Vettä sataa lähes jatkuvasti ja aina silloin, kun meidän on noustava autosta juomaan teetä sotapoikien kanssa. Muutamat ovat iloisia saadessaan juttuseuraa. Saksa, ranska, englantikin sujuu. Joskus joku sanoo huvaa paivaa, terve terve. Muistoja Marmariksesta. Pojat suorittavat 18 kuukauden asevelvollisuuttaan. Niin söpöjä kuin olla voi, mutta tappaja löytynee jokaisesta kun käsky käy. Cisressä sotilaat ajelevat panssarivaunuilla eestaas ja hotellimme ravintolaan syömään. Parkkeraavat ikkunan eteen, vedenkaupustelijan aasin viereen. Siinä seisovat sateessa Ihaa ja Nasu! Sirnak tuhottiin lähes kokonaan kaksi vuotta sitten. Nyt näemme paljon uusia taloja. Kolme ja viisikerroksisiakin, näköalat olohuoneista varmaan maailman kauneimpia. Ihmiset elävät täällä kuitenkin vankeina. Kaupunki on suljettu, mutta me saamme luvan muutaman tunnin kaupunkikierrokseen. Videomies tietenkin kuvaa tekemisemme ja juttuseuramme.

Eroan Villen kanssa omille teille, mutta sininen toppatakki seuraa tiiviisti. Saamme juttuseuraa muutamasta koulupojasta. Kävelemme sateessa kuraisia kujia pidemmälle ja pidemmälle. Huomaan vahinginiloisena, että toppatakkisen kengät kastuvat. Hän kännyköi välillä kavereineen, missä mennään, mutta ei yritä käännyttää meitä takaisin. Pojat johdattavat meidät yhä paksummassa loskassa oleville poluille, haluavat näyttää koulunsa. Toisin kuin kymmenet tuhannet ikätoverinsa, he siis käyvät koulua - tosin vieraalla kielellä, turkiksi. Toisaalla sadat kyläkoulut ovat Turkin armeijan tukikohtina, lapset raitilla elämää oppimassa.

Silopissa jokaisen kaupan ikkunassa on Turkin lippu Newroz-juhlan kunniaksi. Kaupungin keskusaukiolla on lupa juhlia, mutta siellä on vain pikkupoikia pelaamassa jalkapalloa. Kadutkin ovat täynnä lapsia, vaikka on arki ja koulupäivä. Ehkä koulut on täälläkin tarvittu armeijan käyttöön, onhan tämä viimeinen kaupunki ennen Irakin rajaa, jonka toisella puolella "YK suojelee terroristeja".

Elina ja Maila tuntevat tarvetta käydä moskeijassa, kysyvät tietä vihanneskauppiaalta. Perässä kulkeva "miesystävä" liikehtii hermostuneesti, seuraa sitten naisia moskeijan portista sisään. Kävelee edestakaisin pihalla kun naiset ovat vessassa.

Batmanissa ovat taas paikalliset poliisit vastassa kun saavumme hotelliin. Kamerat, käy! Täällä delegaatiomme parlamentaarinen osa sai tylyn kohtelun ja äkkilähdön takaisin Diyarbakiriin. Me lähdemme illalla, poliisisaattueessa tietenkin, tutustumaan yöelämään.

On Newroz-ilta, ja etsimme juhlijoita. Nousemme autosta ja kävelemme muutaman korttelin pimeitä katuja kunnes edessä on riesteyksen keskellä kaksi autonrengasta palamassa. Muutama pikkukundi aidan vieressä. Menemme jututtamaan. My name is Helena. Nice to meet you. Eipä aikaakaan ja ympärillämme on lähes kaksisataa ihmistä, autonrenkaita viisi palamassa ja ilma täynnä Kurdistan-huutoja, vihellyksiä, käsimerkkejä. Ihmiset uskaltautuvat kadulle juhlimaan kun paikalla on ulkomaalaisia. Meille tarjotaan juuri paistettua leipää. My name is Mohammed. Poika antaa minulle riekaleisen huivin, ja haluaa jotain vastalahjaksi. Annan oman huivini, ja hän kietoo sen päänsä ympärille niin, että vain silmät näkyvät kuten sissillä. Ja sitten hän vie minut tanssiin. Voi poika, pidä huoli itsestäsi siellä kaukana.

Kesäkuussa maailma kokoustaa Istanbulissa. Habitatissa mietitään kelvollisia asumisoloja ja kestävää kehitystä kaupungistuvassa maailmassa. voi vain toivoa - ei, on tehtävä jotain! - jotta osanottajat näkisivät, miksi isäntämaa Turkki kaupungistuu. On näytettävä maailmalle pienet, Seyrantepen pakolaisleirin kuraisilla kujilla sierrettyneet jalat. On näytettävä kahdeksan lapsen isän hauta. On näytettävä kuolemanväsynyt vanhus, sydämensä särkenyt neito. On kerrottava kolmestatuhannesta tuhotusta kylästä, kidutuksista, katoamisista. On tuomittava hallitus, joka järjestelmällisesti rikkoo kansalaistensa ihmisoikeuksia. Koska koko maailma vain istuu ja antaa kaiken tapahtua!

Helena Lipponen

Kirjoittaja on Suomen Ammattiliittojen Solidaarisuuskeskuksen tiedotussihteeri ja Kepan hallituksen jäsen.


Nyt kun olet täällä...

... meillä on pieni pyyntö. Olemme laittaneet kaikki juttumme ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan korkealuokkaisesta journalismista. Lisätulot auttaisivat meitä kuitenkin tekemään entistä parempaa lehteä. Pyydämmekin, että tilaisit Maailman Kuvalehden printtiversion. Lehti on edullinen, ja samalla tuet tärkeää työtä oikeudenmukaisen maailman puolesta. Jos printti ahdistaa siksi, että maksullinen lehti on aina pakko lukea kannesta kanteen tai että sen takia pitää kaataa puita, laita läpykkä kiertoon mahdollisimman monelle ystävälle, sukulaiselle, tuntemattomalle. Pidemmittä puheitta, siirry tilaussivulle. Kiitos!