Talousjuhlaa chileläisittäin

Teksti: Silja Lanas Cavada

LyhyetKehitysyhteistyöTalousKauppaYhtiötAmerikkaLatinalainen AmerikkaEtelä-AmerikkaChile

Neoliberalistisen talouspolitiikan mallimaa?

Rajusta talouskasvusta huolimatta tasa-arvoinen yhteiskunta lipuu yhä kauemmaksi chileläisten ulottuvilta. Maailmanpankin laatimassa 65 maan listassa Chileä epätasaisemmin tulot jakautuvat vain Brasiliassa, Guatemalassa, Etelä-Afrikassa, Keniassa, Zimbabwessa ja Panamassa.

Katselen ikkunastani monikansallisten yritysten valomainoksia ja lasiseinäistä pilvenpiirtäjäjonoa. Uutiset kertovat minulle Latinalaisen Amerikan talousihmeestä, tiikeristä, jaguaarista, ja vaikka mistä.

-- Köyhää?, chileläiset kuitenkin kysyvät minulta, kun haluavat tietää mielipiteeni maasta.

-- Chile on menestystarina, mutta monet sanovat sen olevan suurten tuloerojensa takia paskamaa, PET:n (Programa de Economía del Trabajo) johtaja, taloustutkija Jaime Ruiz-Tagle vastaa epäilyihini.

Latinalaisen Amerikan muut maat olisivat mielellään Chilen asemassa eli "paskamaita", jos vain voisivat valita osansa. Jatkuva kuuden seitsemän prosentin talouskasvu, neljän prosentin reaalipalkkojen nousu sekä eurooppalainen tulotaso vuoteen 2000 mennessä saavat kenet tahansa kalpenemaan kateudesta. Maan talouskasvu ei ole kuitenkaan korjannut kaikkea.

Tulonjaoltaan Chile on edelleen yksi maailman epätasa-arvoisimmista maista ja yhtä kaukana "Andien taloustiikeristä" kuin kaikkein köyhimmät Latinalaisen Amerikan tai Afrikan maat. Erilaisten laskelmien mukaan rikkain väestönosa eli noin viidennes maan asukkaista ansaitsee noin 57 prosenttia tuloista, kun köyhimmälle viidennekselle siunaantuu vain vaivaiset 4,5 prosenttia -- joidenkin arvioiden mukaan vieläkin vähemmän.

Rikkaat siis rikastuvat ja köyhät köyhtyvät. Tämäkö on Chilen malli?

Hedelmiä harvojen suuhun

Chilen malli on tarkoittanut täydellisen avointa talouspolitiikkaa. Tulleja on alennettu, ulkomaisia investointeja tuettu ja yrityksiä rajoitettu vähiten maailmassa. Hedelmiä on herunut mallimaaksi asti -- mutta vain pienelle vähemmistölle.

Chilen mallia voisi yhtä hyvin kutsua mahdollisuuksien epätasa-arvomalliksi. Maan talouskasvusta huolimatta laitakaupungin poblacioneissa (slummeissa) noin 700 markan minimipalkalla elävällä köyhällä perheellä on edelleenkin huonot mahdollisuudet sosiaaliseen nousuun.

Vuodesta 1989 yli kolmanneksella noussut minimipalkka ei riitä elättämään perhettä. Sillä ei makseta kalliita yksityis- tai erityiskouluja saati yksityistä terveydenhoitoa. Kun köyhän perheen lapsi sairastuu syöpään, hän todennäköisesti myös kuolee siihen. Samaan aikaan joka neljäs onnekas chileläinen käyttää yksityistä terveydenhoitoa.

Chileä on rakennettu 1970-luvun puolivälistä markkinoiden ehdoilla. Ideana on ollut se, että kaikilla on samanlaiset mahdollisuudet yrittää. Köyhistä ei ilmeisesti ole yrittäjiksi, koska 1990-luvulla köyhimmän viidenneksen osuus tuloista on laskenut tasaisesti, vaikka reaalipalkat ovat kasvaneet. Rikkaan vähemmistön tulojen on arvioitu kasvaneen kolmekymmentä kertaa enemmän kuin köyhän väestönosan.

On syntynyt kaksi Chileä -- solmu, joka pitäisi jotenkin ratkaista.

Vielä 1970-luvun alussa Chile oli sosiaalisesti yksi Latinalaisen Amerikan tasa-arvoisimmista maista. Työntekijät saivat tuloista 53 prosenttia, yritykset 47 prosenttia. Vuonna 1995 työntekijöiden osuus tuloista laski 37 prosenttiin, kun taas yritys- ja työnantajapuolen kakku kasvoi 63 prosenttiin.

Puhelimella puutarhurin kanssa

Neoliberalistinen talousmalli on osoittautunut puutteelliseksi.

Sotilasdiktatuurin aikana sosiaalipoliittiset toimet jätettiin luottavaisesti markkinoiden näkymättömän käden haltuun. 1990-luvulla "heikko valtio" on joutunut vahvistamaan rooliaan, mikä näkyy nykyisen hallituksen pyrkimyksissä parantaa mm. koulutuksen tasoa ja terveyspalveluja.

Jaime Ruiz-Tagle kertoo, että vuosina 1990--95 valtion sosiaalimenot kasvoivat enemmän kuin missään muussa Latinalaisen Amerikan maassa. Esimerkiksi koulutuksen ja terveyspalvelujen osuudet kasvoivat yli 60 prosenttia.

-- Ei ole merkkejä siitä, että neoliberalistinen malli olisi Chilessä viime vuosina voimistunut, päinvastoin. Tämä muistuttaa ennemminkin antineoliberalistista mallia, hän sanoo ja osoittaa ikkunasta rakenteillla olevia kymmeniä taloja.

-- Chile on maailman ykkösmaita asuntorakentamisessa. Meillä rakennetaan vuosittain noin 130 000 uutta asuntoa, joista 70 prosenttia saa valtionapua. Ei tämä ole neoliberalismia. Myös elämänlaatu on parantunut. Viimeisen seitsemän vuoden aikana esimerkiksi puhelinten määrä on kasvanut enemmän kuin koko viime vuosisadan aikana. Nyt voi puhua puhelimella jo puutarhurinkin kanssa.

PET:ssa köyhyyttä tutkineen sosioekonomisti Roberto Urmenetan mielestä nykyinen hallitus on keskittynyt rakentamiseen, mutta ei ole panostanut asumisen laatuun, palveluihin, päiväkoteihin, supermarketteihin.

-- Demokraattisten hallitusten talouspolitiikka on ollut sotilashallitusta interventionistisempaa. Sosiaalimenojen osuus on kaksinkertaistunut, mutta samalla bruttokansantuote on kolminkertaistunut -- eli suhteessa sosiaalimenojen osuus on kuitenkin kasvanut vähemmän kuin maan talous.

Piilossa hienon fasadin takana

Presidentti Martti Ahtisaaren maaliskuisen Chilen vierailun yhteydessä paikallisittain boheemi talousministeri Alvaro García toisti sen, minkä kaikki jo tiesivät:

-- Hallituksen ensisijainen tavoite on poistaa köyhyys ja parantaa koulutuksen tasoa.

Talousseminaari pidettiin Santiagon rikkaimmalla alueella, Vitacurassa. Ymmärsin miksi siellä ei näkynyt jälkeäkään maan lähes neljästä miljoonasta köyhästä. En kuitenkaan ymmärtänyt sitä, miksi en ole nähnyt heitä juuri muuallakaan.

-- Chilessä köyhät ovat piilossa, Roberto Urmeneta kertoo minulle.

-- Sotilashallituksen aikana köyhyys katosi julkisesti näkyvistä. Autoritaarinen hallitus tappoi osan poblaconeista ja sijoitti asukkaat uusille alueille, Pintanaan ja Pudahueliin. Keskiluokan ja ylemmän keskiluokan asuinalueilta tuhottiin järjestelmällisesti köyhien asumukset. Usein köyhät asuvat Chilessä hienon fasadin takana ja näyttävät hyvinvoivilta, vaikkeivät sitä olekaan, hän jatkaa. Ministeri Alvaro Garcíakaan ei puhu puppua.

Vuodesta 1990 köyhien määrä on Chilessä lähes puolittunut. Kuitenkin useampi kuin joka neljäs chileläinen elää yhä edelleen köyhyysrajan alapuolella. Samoin joka toinen santiagolainen asuu poblacioneissa -- usein ilman lämmintä vettä ja lämmitystä, omistaen kuitenkin television ja videot.

Perinteisessä San Gregorian poblacionissa minua vastaan kävelee 10-vuotias Alberto. Erotessamme mietin hänen tulevaisuuttaan. Hän on asunut koko elämänsä poblacionissa. Kulttuuriset juuret puuttuvat. Hän käy kunnallista koulua Serena-kadulla, eikä vanhemmilla todennäköisesti ole koskaan varaa kustantaa hänelle enempää koulutusta. Ystäviä koulussa ei ole.

Urmeneta ei usko Alberton tulevan koskaan onnelliseksi, mikä tuntuu lohduttomalta.

-- Jotta voi tuntea olevansa onnellinen, tarvitaan asioita monella tasolla -- yksityisellä, kulttuurisella ja sosiaalisella. Luulen, ettei hänellä tulevaisuudessakaan ole tätä kaikkea. Eihän Chilekään kehity tasaisesti. Se on kehittynyt ainoastaan tulojen tasolla, mutta ei lainkaan kulttuurisesti. Tärkein eli ihmisten elämisenlaatu ei ole parantunut.

Tämäkö on lopulta Chilen malli?

Silja Lanas Cavada

Kirjoittaja on Santiago de Chilessä asuva vapaa toimittaja


Nyt kun olet täällä...

... meillä on pieni pyyntö. Olemme laittaneet kaikki juttumme ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan korkealuokkaisesta journalismista. Lisätulot auttaisivat meitä kuitenkin tekemään entistä parempaa lehteä. Pyydämmekin, että tilaisit Maailman Kuvalehden printtiversion. Lehti on edullinen, ja samalla tuet tärkeää työtä oikeudenmukaisen maailman puolesta. Jos printti ahdistaa siksi, että maksullinen lehti on aina pakko lukea kannesta kanteen tai että sen takia pitää kaataa puita, laita läpykkä kiertoon mahdollisimman monelle ystävälle, sukulaiselle, tuntemattomalle. Pidemmittä puheitta, siirry tilaussivulle. Kiitos!

Silja Lanas Cavada