Rotterdamin festivaali tukee kolmannen maailman elokuvaa

Rahaa kolmannen maailman elokuville jaetaan 1988 perustetusta ja Hubert Balsin nimeä kantavasta rahastosta. Rahat — tätä nykyä kolmisen miljoonaa markkaa — saadaan Hollannin kehitysyhteistyöministeriöltä ja sitä voi hakea elokuvan käsikirjoitukseen, tuotantoon tai levitykseen.

— Tähän mennessä olemme tukeneet noin 160 elokuvaa. Näyttää siltä, että olemme onnistuneet tukemaan laatuelokuvia, koska monia niistä on valittu Cannesin, Berliinin ja muiden tärkeiden festivaalien kilpailuihin, rahaston komiteaan kuuluva Ilse Hughan kertoo.

— Pääalueitamme ovat Afrikka, Etelä-Amerikka sekä Aasia Hongkongia ja Japania lukuunottamatta. Kriteereihin kuuluu, että elokuvat täytyy kuvata kotimaassaan. Näin pyrimme tukemaan myös kohdealueiden elokuvan infrastruktuuria.

Hubert Bals -rahastolle tulee vuosittain parisataa hakemusta, joista tuettaviksi valitaan 20–25. Tammi-helmikuisella Rotterdamin festivaalilla esitettiin tällä kertaa 12 rahaston tukemaa elokuvaa Zimbabwesta Kiinaan ja Argentiinasta Liettuaan.

Afrikka ei vain myyttiä ja metaforaa

Kamerunilainen Jean-Pierre Békolo oli ohjannut yhden koko festarin hauskimmista elokuvista, poliittisen toimintaelokuvan Aristotle’s Plot (Aristoteleen juoni). Se kuuluu British Film Instituten organisoimaan ja Martin Scorsesen ideoimaan kansainväliseen satavuotisjuhlaelokuvien sarjaan.

— Minua ihmetytti, mitä varten minut kutsuttiin mukaan, mitä minä oikein teen Bernardo Bertoluccin, Stephen Frearsin, Jean-Luc Godardin ja muiden seassa. Eihän afrikkalainen elokuva edes ole satavuotias. Afrikan ottaminen mukaan oli kai pelkkää poliittista korrektiutta, Békolo tuhahtaa.

Hänen elokuvansa ei sen sijaan ole yhtään korrekti. Siinä zimbabwelainen nuoriso katselee amerikkalaisia toimintaleffoja, kunnes elokuvafriikki ryhtyy tuputtamaan teatteriin afrikkalaista kulttuurielokuvaa. Elokuvallista toraa setvitään jenkkityyliin pyssyt paukkuen.

— Scorsese on hyvä ohjaaja, mutta hänkin juhli lähinnä amerikkalaisen elokuvan satavuotisuutta, vaikka amerikkalainen elokuva on markkinoiden valtiaana kaikkien muiden maiden suurin ongelma. Siitä hän ei kuitenkaan puhu.

— Minä halusin tarkastella afrikkalaisen elokuvan tilaa ja provosoida. Afrikka nähdään usein metaforana ja myyttinä. Sellaista eksoottista kuvaa halutaan yleensä afrikkalaisilta elokuviltakin. Jopa afrikkalaiset elokuvantekijät sortuvat samaan folkloristiseen harhaan. Toivon, että leffani saisi ihmiset tuntemaan olonsa epämukavaksi tyypillisten Afrikka-käsitystensä kanssa.

Békolo epäilee eurooppalaisten rahoittajien odotusten ohjaavan afrikkalaisia elokuvantekijöitä valitsemaan perinteisiä aiheita ja suhtautuu siksi epäluuloisesti kaikenlaisia rahastoja kohtaan.

— Ohjaajat jopa pukeutuvat usein perinneasuihin tullessaan isoille festivaaleille. Esimerkiksi ranskalaiset panostavat paljon rahaa afrikkalaiseen elokuvaan, mutta usein rahat on käytettävä Ranskassa, vaikka esimerkiksi filmiä saisi paljon halvemmalla Afrikasta.

— Elämme kovin porvarillista aikaa, ihmiset tahtovat viihdettä ja kivoja tarinoita. Kun Scorsese puhuu elokuvasta, hän voi unohtaa politiikan, mutta meidän afrikkalaisten pitää puhua politiikkaa aina. Olen nyt 30-vuotias, mutta minun olisi pitänyt syntyä aiemmin, tehdä elokuvia Ranskan uuden aallon aikoihin. Silloin elokuva oli poliittista, Békolo murehtii

Elokuvia salanimellä

Jos Békolo suhtautuu kriittisesti eurooppalaisiin rahastoihin ja säätiöihin, niin ainakin yhdelle Rotterdamissa esitetylle elokuvalle Hubert Bals -rahasto oli elintärkeä. Kiinalainen Frozen (Jäässä) tehtiin loppuun rahaston varoilla amsterdamilaisessa studiossa. Se valmistui parahiksi festivaalille, joilla se sai kunniamaininnan elokuvakriitikkojen kansainväliseltä tuomaristolta.

Frozenin ohjaajaksi on merkitty Wu Ming, joka tarkoittaa kiinaksi ”ei nimeä”. Se kertoo performance-taiteilijasta, joka päättää tehdä viimeisenä protestiesiintymisenään itsemurhan jäätymällä. Kotimaassaan elokuva on laiton.

Wu Ming piti Rotterdamissa matalaa profiilia ja antoi lehdistölle vain muutaman haastattelun. Vaikka kamerat ja nauhurit olivat kiellettyjä, hän oli sanankäänteissään äärimmäisen varovainen ja hermostunut.

— Elokuvani kuvattiin jo 1994. Salasin nimeni, jotta voisin tehdä sen valmiiksi. En myöskään halua aiheuttaa ongelmia sen tuottajille tai muille osallisille ja tahtoisin itsekin tehdä vielä elokuvia Kiinassa. Tätä elokuvaa tuskin esitetään Kiinassa, mutta toivon, että se leviää eri festivaaleilla mahdollisimman laajalle.

Kiinan elokuvapoliittisesta tilanteesta Wu Ming ei uskaltaudu puhumaan juuri ollenkaan.

— Yksityisenä kansalaisena Kiinassa voi tehdä mitä haluaa, mutta elokuvantekijän on oltava varovainen. Luulen jatkavani elokuvien tekemistä vaikka ilman valtion tukea. Siinä mielessä esimerkiksi Hubert Bals -rahasto on meille nuoren polven ohjaajille erittäin tärkeä. Seuraavaksi tahtoisin tehdä elokuvan kiinalaisen ja eurooppalaisen rakkaussuhteesta. Se kuvattaisiin puoliksi Kiinassa ja Euroopassa.

Elokuvauran jatkaminen lienee Wu Mingille entistä vaikeampaa, sillä viime heinäkuun alussa Kiinassa astui voimaan laki, joka kieltää riippumattomien elokuvien tekemisen ilman valtion hyväksymää käsikirjoitusta.

Harri Römpötti

Kirjoittaja helsinkiläinen elokuviin erikoistunut vapaa toimittaja

Nyt kun olet täällä...

... meillä on pieni pyyntö. Olemme laittaneet kaikki juttumme ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan korkealuokkaisesta journalismista. Lisätulot auttaisivat meitä kuitenkin tekemään entistä parempaa lehteä. Pyydämmekin, että tilaisit Maailman Kuvalehden printtiversion. Lehti on edullinen, ja samalla tuet tärkeää työtä oikeudenmukaisen maailman puolesta. Jos printti ahdistaa siksi, että maksullinen lehti on aina pakko lukea kannesta kanteen tai että sen takia pitää kaataa puita, laita läpykkä kiertoon mahdollisimman monelle ystävälle, sukulaiselle, tuntemattomalle. Pidemmittä puheitta, siirry tilaussivulle. Kiitos!