Intia 50 vuotta

Teksti: P. Sainath

LyhyetIhmisoikeudetAasiaEtelä-AasiaIntia

50-vuotias Intia juhlii itsenäisyyttään. Juhlivatko kaikki? Sadat miljoonat intialaiset eivät ole päässeet osallisiksi itsenäisyyden hedelmistä. 1990-luvun "Etelä-Aasian talousihmeen"
tuomat rikkaudet eivät näytä tihkuvan heille asti.

Toimittaja P. Sainath kiersi kesällä maaseutua kylissä, joissa köyhät intialaiset taistelivat siirtomaavaltaa vastaan. Minkä puolesta he taistelivat? Mitä 50 itsenäisyyden vuotta on heille antanut? Meidän vapautemme on orjuutta, sanovat köyhät.

Kumppani julkaisee kirjoitussarjan kaksi artikkelia ensimmäisenä
Euroopassa.

Ryysyiset sissit hyökkäsivät poliisiasemalle 75 vuotta sitten:

"Se voisi tapahtua tänään uudestaan."

Metsäheimolaiset nousivat kapinaan brittejä vastaan Andhra Pradeshin vuoristoseuduilla jo 75 vuotta sitten. Onko mikään muuttunut? Riistäjät ovat nyt intialaisia.

"Kun astuimme jeepistä alas, konstaapelit syöksyivät lähes paniikissa asemiinsa Rajavommangin linnoitetun poliisiaseman suojiin. Poliisiasema on aseistettujen erikoisjoukkojen vartioima. Meillä ei ollut esillä mitään kameraa vakavampaa, mutta se ei vähentänyt jännitystä. Alueen poliisiasemilla on valokuvaaminen ankarasti kielletty.

Ylikonstaapeli vaati saada tietää keitä me olemme. Journalisteja? Poliisi rentoutui hieman.

- Eikö teidän hälytyksenne ole nyt vähän myöhässä, kysyin.

- Hyökkäys poliisiasemaanne vastaan tapahtui sentään 75 vuotta sitten.

- Mistä sen tietää, hän huokaisi filosofisesti.

- Se voisi tapahtua uudestaan tänä iltana.

Moni niistä ongelmista, jotka 75 vuotta sitten nostivat tällä alueella vahvan kansanliikkeen siirtomaavaltaa vastaan, on edelleen yhtä vahvasti elossa kuin silloin."

Raju johti heimot kapinaan

Nämä vuoristoiset Andra Pradeshin heimolaisten asuinsijat tunnetaan "firmojen" alueena. Ne nousivat kapinaan elokuussa 1922. Aluksi paikalliselta vihanpurkaukselta näyttänyt liikehdintä sai pian laajempaakin poliittista merkitystä. Metsäheimoon kuulumaton Alluri Ramachandra Raju (joka tunnetaan paremmin nimellä Sitarama Raju), johti vuoriston heimot Manyamin kapinaan. Nämä ihmiset eivät vaatineet mitään pikkunippeleitä. Vuonna 1922 he taistelivat kaataakseen itse Rajin, siirtomaavallan.

Rajun johdolla ryysyiset metsäsissit pudottelivat brittisotilaita toisensa jälkeen täysimittaisessa sissisodassa. Kun eivät itse pärjänneet, britit marssittivat paikalle Malabarin erikoisjoukot murskaamaan kapinan. Nämä oli koulutettu viidakkosodankäyntiin ja varustettu langattomin lennättimin. Kapina päättyi 1924 Rajun kuolemaan. "Briteille se kuitenkin aiheutti paljon enemmän ongelmia kuin väkivallattoman vastarinnan liike", sanoo historioitsija M. Venkataraman. Intian itsenäisyyden juhlavuonna Andhra Pradesh juhlii Sitarama Rajun syntymän 100-vuotisjuhlaa. Hän kuoli 27-vuotiaana brittien luoteihin.

Siirtomaavalta hävitti surutta metsien heimoja. Vuosina 1870 - 1900 Imperiumi julisti monet metsät reserveiksi ja kielsi vuoroviljelyn. Pian britit kielsivät metsien heimoilta myös metsän tuotteiden keräilyn. Oikeus viljelyyn ja keräilyyn oli vain siirtomaavallan ministeriöllä ja sen valitsemilla yksityisillä firmoilla. Seuraavaksi he ottivat kylien asukkaat pakkotyöhön, nälkäpalkalla tai kokonaan palkatta. Muualta tuodut sotilaat hallitsivat aluetta, niiden määräämät rangaistukset sisälsivät usein maaomaisuuden huostaanoton. Heimojen selviytymistalous romahti nopeasti.

"Menetimme maat itsenäisyyden jälkeen"

- Maattomat kärsivät täällä tänäänkin kovasti, sanoo koya-heimon jäsen Ramayamma Rampan kylästä.

- 50 vuotta vanhoista asioista minä en tiedä.

Rampan kylä on kolmen kilometrin päässä Rampa Chudavaramista, jossa Raju kerran hyökkäsi poliisiaseman kimppuun. Tämän pienen kylän 200 perheestä lähes 60 ei omista tilkkuakaan maata. Ramayamman perhe kuuluu niihin.

Näin ei aina ole ollut.

- Vanhempani menettivät maansa, kun he joutuivat ottamaan kymmenen rupian lainan eivätkä kyenneet maksamaan sitä takaisin sovittuna hetkenä, kertoo perheen emäntä.

- Tapahtuu myös niin, että muukalaiset teeskentelevät olevansa heimomme jäseniä ja ottavat maan omistusoikeuden nimiinsä.

Kylän suurin maanomistaja tuli alunperin laaksosta. Hän tuli tänne rekisteritoimistoon virkamieheksi. Se antoi hänelle mahdollisuuden sormeilla asiakirjoja, uskovat monet kyläläiset. Tämän miehen perhe palkkaa nykyään sesongin aikana 30 henkeä satunnaisiin töihin. Se on epätavallista kylässä, jossa keskimääräinen
maaomaisuus on alle kolme eekkeriä.

Maanomistuskysymys on räjähtämässä Länsi-Godawarin piirikunnassa viranomaisten käsiin. Täällä Itä-Godawarissa kiehuu myös. Paikallinen kehitysviranomainen sanoo, että "aika paljon metsäheimojen maaomaisuutta katosi heti itsenäisyyden jälkeen, juuri kun sitä olisi pitänyt suojella". Yli 30 prosenttia alueen maaomaisuudesta siirtyi ulkopuolisten haltuun vuosien 1959 ja 1970 välillä. Kumma kyllä, "osavaltion maanomistuslaki 1970 ei kokonaan pysäyttänyt trendiä", mikä oli sen alkuperäinen tarkoitus. Vieläkään kukaan ei ole tehnyt elettäkään täydentääkseen tehotonta lakia.

Heimon jäsen vastaan heimon ulkopuolinen -vastakkainasettelu on kimurantti asia. Alueella asuu myös heimojen ulkopuolisia köyhiä. Toistaiseksi he eivät ole olleet turhautuneiden heimolaisten aggression kohteena. Syy suvaitsevuuteen löytyy historiasta. Heimoja johtanut Raju oli kapinan aikaan määrännyt, että hyökätä saa vain brittejä ja siirtomaavallan instituutioita vastaan. Rampan kapinalliset näkivät vastustajakseen nimenomaan siirtomaavallan.

Siirtomaavaltiaat vaihtuivat maanmiehiin

Tänään paremmin toimeentulevat heimojen ulkopuoliset riistävät sekä heimolaisia että köyhempiä heimojen ulkopuolisia. Alueen alempi virkamiehistö koostuu melkein pelkästään heimojen ulkopuolisista. Ja lakia voi aina kiertää, jos se tulee tielle.

- Maan vuokraaminen on karannut täällä käsistä, sanoo maaton koya-heimoon kuuluva Pottav Kamraj Kondapallin kylästä.

Vuokrattu maa harvemmin palaa omistajalle. Jotkut ulkopuoliset ovat jopa ostaneet heimoon kuuluvan naisen jalkavaimokseen saadakseen helpommin käsiinsä heimolle kuuluvaa maata. Kodapalli oli 75 vuotta sitten Sitarama Rajun toiminta-aluetta. Tästäkin kylästä kapinallisia lähetettiin Andamanin saarille vankilaan, sukuja hajotettiin ja kyläyhteisöjä rikottiin.

Tuon ajan yhteisöjen hajottamispolitiikka merkitsee sitä, että tänään heimojen kollektiivinen muisti on hajanaista. Mutta Rajun nimi on edelleen kuin taikasana. Ja asiat ovat yhä jäljellä.
-- Metsien tuotteet eivät ole enää suurikaan ongelma, naurahtaa Kamraju Somulu Mampan kylästä.

- Metsää ei ole enää paljoa jäljellä.

Tämä lisää köyhien vaikeuksia Itä-Godawarissa, yhdellä Intian rikkaimmista maaseutualueista, jonka köyhimmillä asukkailla ei usein ole ateriakseen muuta kuin kupillinen yrtillä
maustettua vettä.

Heimojen sisällä on myös syntynyt luokkaeroja.

- Rikkaat koyat vuokraavat maansa ulkopuolisille naiduille, eivät meille oman kylän asukkaille, kertoo Pottav Kamraj.

- Rikkaat aina liittyvät yhteen.

Harva heimon jäsen on päässyt hallituksen virkaan, ja maattomat työläiset saavat töitä vain osaksi vuotta. Lähistöllä on puhjennut palkkariitoja, jotka saattavat laajeta levottomuuksiksi myös Itä-Godawarissa. Lisäksi rikkaat ulkopuoliset piirittävät heimojen neuvostojen johtajia. Mampan neuvoston puheenjohtaja on yhtäkkiä saanut suuren maaomaisuuden.

- Hän ei välitä enää hittojakaan heimon eduista, hän on nyt täysin ulkopuolisten maaomistajien ostama, sanoo Kamraju Somulu.

"Jonain päivänä me vielä taistelemme"

Imperiumi ei onnistunut ostamaan Sitarama Rajua hänen elinaikanaan. 50 eekkeriä viljelymaata ei saanut häntä luopumaan taistelusta. Britit eivät kertakaikkiaan kyenneet tajuamaan, miksi mies joka itse ei kuulunut heimoihin sitoi oman kohtalonsa heidän asiaansa. Yksi brittiraportti jopa uumoili, että Rajun "täytyy olla jonkun kalkuttalaisen salaseuran jäsen".

Siirtomaavaltiaiden lisäksi hän sai vastaansa aika monet laaksojen poliittisista johtajista, myös monet Kongressin miehistä. Vuosina 1922 - 24 moni pyysi häntä lopettamaan kapinan. Jotkut kieltäytyivät edes tutkimasta kapinan syitä ennenkuin se oli kukistettu.

Jopa kansallismielinen lehdistö oli vihamielistä. Telugunkielinen The Congress sanoi, että lehti olisi tyytyväinen jos kapina lopetettaisiin. Andhra Patrika hyökkäsi kapinallisia vastaan sivuillaan.

Nykyään korostettu hyväksyntä tuli vasta Rajun kuoleman jälkeen. Andhra Patrika olisi haudannut hänet jumalien joukkoon ja Satyagrahi vertasi Rajua George Washingtoniin. Hänen perinnölleen riittää nykyään jakajia, ja osavaltion hallitus käyttää suuria summia Rajun syntymän satavuotisjuhliin tänä vuonna.

Kuitenkin hänen hautansa Krishnadevipetissä on unohdettu. Ikääntyvä Gajala Peddappan, joka sitä hoitaa, ei ole saanut palkkaansa kolmeen vuoteen. Yleinen tyytymättömyys alueella kasvaa päivä päivältä. Vizgin ja Itä-Godawarin rajalla on jo paikoin syntynyt aseistettujen äärivasemmistolaisten kapinaryhmien ituja.

- Isovanhempamme kertoivat meille Sitarama Rajusta ja siitä kuinka hän taisteli siirtomaavaltaa vastaan, sanoo Pottav Kamraj.

Taistelisiko Kamraj saadakseen maansa takaisin tänä päivänä?
Hänen silmänsä kirkastuvat.

- Kyllä. Poliisi tulee aina naidujen ja muiden rikkaiden avuksi kun me protestoimme. Mutta kun voimaa on kasassa ja tilaisuus tulee, jonain päivänä me vielä taistelemme.

Ehkäpä ylikonstaapeli oli oikeassa pelätessään hyökkäystä poliisiasemalla. Se saattaisi tapahtua tänä iltana.

Lippujuhla Ghazipurin malliin

Ghazipurin köyhiä tapettiin aikaisemmin, koska he vaativat Intialle itsenäisyyttä. Nyt heidän kotinsa hävitetään
palkkavaatimusten takia.

Lippua säilytetään yhä paikallisen rekisteriviranomaisen, Tehsilin, toimistossa. Täällä se nostetaan salkoon ainoastaan elokuun 18. päivänä. Sinä päivänä 1942 Ghazipurin tämän alueen asukkaat julistivat itsensä itsenäisiksi brittien siirtomaavallasta. Vartijat avasivat tulen väkijoukkoon ja tappoivat kahdeksan Sherpurin kylän Kongressin jäsentä, jotka olivat Shiv Pujan Rain johdolla kohottamassa itsenäisyysliikkeen trikoloria Tehsilin katolle.

Taisteluja puhkesi kautta jo valmiiksi kiehuvan piirikunnan. Seuraavana päivänä lähes koko Ghazipur oli paikallisten asukkaiden hallinnassa. He pitivät valtaa käsissään kolme päivää.

Britit vastasivat terrorilla. Pian oli "kylä toisensa jälkeen
käyty läpi, ryöstetty ja poltettu", kirjoitti paikallinen lehti tuolloin. Armeija ja poliisi murskasivat Quit India -mielenosoitukset. Muutaman päivän sisällä ammuttiin lähes 150 ihmistä.

Asiakirjojen mukaan virkamiehet ja poliisi ryöstivät siviiliväestöltä tavaraa 3,5 miljoonan rupian arvosta. 74 kylää poltettiin. Ghazipurin asukkaat maksoivat kollektiivisena sakkorangaistuksena 450 000 rupiaa, mikä oli tuohon aikaan päätähuimaava summa.

Viranomaiset valitsivat Sherpurin rangaistavakseen. Kylän syrjittyjen kastien vanhin, Hari Sharan Ram, muistaa vielä tuon päivän.

- Kylään ei jäänyt lintuakaan, ihmisistä puhumattakaan. Kaikki pakenivat, jotka kykenivät. Ryöstely ja tuhoaminen vain jatkui.

Piirikunnalla oli kapinallinen maine jo 1850-luvulta asti, ja rangaistuksen piti tuntua sen koko alueella.

Tämä sama rekisteriviranomaisen toimistotalo, Muhammadabadin Tehsil, on tänä päivänä suosittu poliittisten pyhiinvaeltajien kohde. Vuosien mittaan vieraskirjaan on kerääntynyt neljän Intian pääministerin nimet. Lähes kaikki Uttar Pradeshin osavaltion pääministerit ovat myös käyneet täällä. Laxman Rai, joka vetää kahdeksan tuolloin ammutun marttyyrin muistoyhdistystä, näyttää alkuperäistä lippua ja kertoo ylpeänä kuinka aina elokuun 18. päivänä "VIPit tulevat tänne ja tekevät kunniaa lipulle".

- Jokainen tärkeä henkilö aina tekee kunniaa lipulle.

Nuo kunnianosoitukset eivät ole tuoneet paljoa muuta Sherpuriin. Aika kultaa muistot ja marttyyrien uhraukset.

- Marttyyreja oli kahdeksan, mutta täällä toimii varmaankin kymmenen muistoyhdistystä, sanoo eräs paikallinen kansalaisjärjestöaktiivi.

Jotkut niistä saavat viranomaisilta rahaa erilaisten instituutioiden pyörittämiseen.

Lupaukset toki ovat olennainen osa kunnianosoituksia. Yhden niistä mukaan 21 000 asukkaan Sherpuriin saataisiin varmaan pian tyttölyseo. Mutta koska viidestä paikallisesta naisesta neljä on lukutaidotonta, he eivät aina jaksa niin kauheasti innostua jatko-opinnoista.

Mitä on vapaus ilman maata?

Mistä Sherpurin uhrauksissa oli kysymys? Mitä sen asukkaat vaativat? Vastaus noihin kysymyksiin riippuu vastaajan varallisuudesta ja sosiaalisesta statuksesta. Kaikki kahdeksan virallisesti tunnustettua marttyyriä kuuluivat maata omistavaan bhumiharien kastiin. Heidän rohkeutensa brittiterrorin edessä oli huomattavaa.

Monia heikommista oloista tulleita marttyyreitä ei kuitenkaan muisteta yhtä juhlavasti. Neljä päivää aikaisemmin Nandganjin rautatieasemalla ammuttuja 50 ihmistä ei muisteta vuosittain juhlallisuuksilla eikä myöskään poliisin 18.8.1942 seuranneen viikon aikana tappamia 150 ihmistä. Minkä puolesta he kuolivat?

- Vapaus oli ainoa vaatimus, vakuuttaa Muhammadabadin lyseon rehtori KrishanDev Rai.

Suurin osa maanomistajista näkee asian samoin. Asia oli loppuun käsitelty kun britit lähtivät 1947. Bal Mukund näkee asian toisin. Hän kuuluu Sherpurin köyhimpiin kasteihin. Kun hän nuorena miehenä osallistui vapautustaisteluun, hänellä oli tovereineen toiset suunnitelmat.

- Me olimme innoissamme, me luulimme että olimme taistelemassa itsellemme maata, Mukund sanoo.

Kisan Sabha -liike 1930-luvulla nosti noita toiveita, ja ne heräsivät uudestaan kun Uttar Pradeshissa 1952 astui voimaan maaorjuuden kieltävä maareformilaki. Tuo toivo kuoli nopeasti. Kukaan kylän 3 500 kastittomasta dalitista ei omista maata.

- Viljelymaata?, kysyy paikallisen kastittomien yhdistyksen puhemies Radheysham.

- Me emme omista edes hökkeliä, jossa asumme.

Näin siis 35 vuotta maareformin päättymisen jälkeen. Vapaus toi jotakin, joillekin. Bhumiharit saivat oikeuden maahan, jota viljelivät. Alemmat maattomat kastit eivät saaneet mitään.

- Me todella luulimme, että voisimme olla niinkuin muut, sanoo Hari Sharan Ram.

"Rakennamme teille New Delhin"

Huhtikuussa 1975 heille näytettiin kaapin paikka. Vain 33 vuotta sen jälkeen kun siirtomaavaltiaat polttivat kylän, kastittomien asuinalue pantiin uudestaan palamaan. Nyt asialla olivat bhumiharit.

-- Oli riitaa palkoista, sanoo Radheysham.

- Meitä syytettiin välikohtauksesta heidän asuinalueellaan. Huomaa, että me työskentelimme heidän kodeissaan ja heidän pelloillaan sillä välin kun talomme paloivat!

Lähes sata taloa poltettiin maan tasalle. Kukaan marttyyrien suorista jälkeläisistä ei kuitenkaan ollut mukana niitä polttamassa, he korostavat.

- Pandit Bahuguna oli osavaltion pääministerinä, sanoo Shiv Jagan Ram kastittomien yhdistyksestä.

- Hän tuli ja sanoi, että 'me rakennamme teille tilalle New Delhin'. Katsopa tätä meidän New Delhiämme. Tässä kapisessa slummissa meillä ei ole esittää paperia, joka sanoisi että me itse omistamme edes sen. Palkkakiista on yhä olemassa. Voitko kuvitella, että meidän palkkamme täällä on niin pieni, että moni lähtee jopa Bihariin etsimään töitä?

Palkkakiistoja ylempikastisten kanssa ei juuri kannata viedä viranomaisten käsittelyyn. Tavat, joilla poliisit kohtelevat kastittomia daliteja, eivät ole muuttuneet paljoakaan 50 vuodessa. Karkatpurissa hyvin alhaiseen musahar-kastiin kuuluva Dina Nath Vanvasi on saanut maistaa noita asenteita.

- Tiedätkö mitä tapahtuu, kun mikä hyvänsä puolue järjestää 'vankilajuhlat'? Satoja aktivisteja pidätetään, ja he tarkoituksellisesti hajottavat ja sotkevat Ghazipurin vankilan miten parhaiten kykenevät. Mitä poliisi tekee? Poliisi pidättää ensimmäiset vastaantulevat musaharit, useimmiten syytteenä 'tihutyön suunnittelu' tai jotakin vastaavaa. Heidät viedään vankilaan ja laitetaan siivoamaan sellit ulosteesta, oksennuksesta ja muusta jätteestä. Sitten heidät vapautetaan.

- Emmekä nyt puhu ajasta 50 vuotta sitten vaan tästä päivästä, vakuuttaa Dasuram Vanvasi Gagaranin kylästä.

Kaikenlaista muutakin tapahtuu. Dasuram on yksi harvoista musahareista, joka on suorittanut koulun kymmenenteen luokkaan asti. Sitten hän joutui keskeyttämään, kun ylempikastiset oppilastoverit ja opettajat tekivät koulunkäynnin mahdottomaksi. Ironista kyllä, tuo koulu kantaa alhaiseen kastiin kuuluneen vapautustaistelija Shiv Jagjivan Ramin nimeä.

Lähtiessämme Sherpurin dalitien asuinalueelta jalat uppoavat mudan, jätteen ja ulosteen sekoitukseen.

- Valtatie meidän ikiomaan New Delhiimme, naurahtaa Shiv Jagan Ram.

- Dalitit täällä eivät ole saaneet vapautta, hän sanoo.

- Ei itsenäisyyttä, ei maata, ei opetusta, ei omaisuutta, ei terveydenhuoltoa, ei toivoa. Meidän vapautemme on orjuutta.

Tehsilissä, rekisteriviranomaisten toimistossa juhlitaan itsenäisen
Intian lippua.


Nyt kun olet täällä...

... meillä on pieni pyyntö. Olemme laittaneet kaikki juttumme ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan korkealuokkaisesta journalismista. Lisätulot auttaisivat meitä kuitenkin tekemään entistä parempaa lehteä. Pyydämmekin, että tilaisit Maailman Kuvalehden printtiversion. Lehti on edullinen, ja samalla tuet tärkeää työtä oikeudenmukaisen maailman puolesta. Jos printti ahdistaa siksi, että maksullinen lehti on aina pakko lukea kannesta kanteen tai että sen takia pitää kaataa puita, laita läpykkä kiertoon mahdollisimman monelle ystävälle, sukulaiselle, tuntemattomalle. Pidemmittä puheitta, siirry tilaussivulle. Kiitos!