Uutiskuvajournalismilla on mustavalkoinen tulevaisuus

Teksti: Timo Saari

KulttuuriMedia

Televisiotarjonnan digitalisoitumisen myötä avautuvasta lähes
rajattomasta kanavaviidakosta ja lisääntyvästä nettitarjonnasta huolimatta uutiskuvajournalismin tulevaisuus näyttää melko valoisalta. Monet sen tärkeimmistä trendeistä näkyvät yllättävän selvästi juuri Sebastião Salgadon töissä.

Yhä suurempi osa kunnianhimoisista kuvajournalisteista valitsee työskentelemisen omin päin, ilman hakeutumista suuren kuvatoimiston tai lehden palvelukseen. Aiheisiin perehtyminen ja oman persoonallisen tyylin löytäminen vaativat aikaa. Oman taiteellisen uran kontrolloiminen ja pyrkimys kommunikointiin saavat yhä useamman kuvaajan myös kirjoittamaan tekstinsä.

Kuvatarjonnan jatkuvasti kasvaessa on menestyvän kuvaajan pystyttävä erottumaan omalla kuvakielellään. Juuri välittömästi tunnistettavan tyylin vuoksi niinkin erilaiset valokuvaajat kuin Salgado, kovan eroottiskaupallisen muotimaailman kuvaaja Helmut Newton ja alastomista lapsikuvistaan tunnettu Sally Mann ovat esikuvia.

Mainoskuvien manipulointi ja estetiikka lisäävät kriittisyyttä myös uutiskuvien totuudellisuuden arviointiin. Ja se onkin oikein: valokuvan ottaa aina kuvaaja, ei kamera. Valokuvia lavastetaan, niitä rajataan jättämään ulkopuolelle oleellisia asioita, ja lopulta kuvatekstillä niille voidaan antaa väärä asiayhteys. Uusi kuvajournalistiikka vaatii myös yleisöltä parempaa kykyä "lukea" valokuvaa ja tarkastella sitä kriittisesti.

Valokuvalla ei enää niinkään pyritä vangitsemaan Henri Cartier-Bressonin "ratkaisevaksi silmänräpäykseksi" kutsumaa hetkeä, joka kertoisi kaiken yhdessä kuvassa. Nyt parhaat kuvat tulevat esille kuvakertomuksissa ja sarjoissa, joissa ne kommunikoivat toisten saman aihepiirin kuvien kanssa.

Erottautuakseen television liikkuvan kuvan yltäkylläisyydestä kuvajournalismi on taas vahvasti mustavalkoistumassa. Mustavalkoisuus mahdollistaa aiheen nostamisen tärkeimmäksi, jolloin mikään ei häiritse siihen keskittymistä. Mustavalkoisuuden avulla voidaan yrittää myös välttää väkivallan muuttumista esteettiseksi.

Toisten asioiden kuvaaminen vaatii kuitenkin värejä, kuten Susan Meiselasin kuva El Salvadorin sisällissodan ajalta, jossa kuolemanpartio "Manos Blancos" on jättänyt tapetun maatyöläisorganisaattorin punaiseen oveen signeerauksenaan valkoiset kädenjäljet.

Minkälainen on hyvä valokuva kehitysmaista?

Valokuvien yhteiskunnallinen arvottaminen hyviin ja huonoihin vie helposti kaltevalle pinnalle, eikä vähiten kehitysmaiden ollessa kyseessä. Onko esimerkiksi Eddie Adamsin ottama Vietnamin sodan raakuuden symboliksi noussut kuva Saigonin poliisipäälliköstä ampumassa pistoolilla päähän sissien ilmiantajaksi epäiltyä miestä hyvä kuva kehitysmaista? Entä natsien myötäjuoksijana tunnetuksi tulleen Leni Riefenstahlin värikylläiset kuvat Sudanin nuba-heimosta? Tai onko valokuva somalialaisesta supermalli Imanista esittelemässä etnovaatteita trooppisessa ympäristössä huonompi kuin kuva itkevästä lapsesta ruandalaisten pakolaisleirillä?

Hieman tukevammalle alustalle ajatuksellisilta hetteiköiltä päästään kenties etsimällä yhteisiä piirteitä hyvistä valokuvista. Usein niitä tuntuu yhdistävän kolme piirrettä: ne ovat henkilökohtaisia, moniselitteisiä ja vaativat ajattelemaan. Ja usein tätä kaikkea yhtäaikaa: persoonalliseen moniulotteiseen valokuvaan mahtuu monia sävyjä, jotka voivat kutkuttaa uteliaisuutta tai saada huolestumaan ja samalla vangita katsojan yrittämään kuvan valloittamista omilla tulkinnoilla.

Kriitikko Roland Barthes kehitti käsitteen punctum halutessaan kuvata sitä, mikä meitä valokuvassa viehättää. Tavanomaisen kuvan vastaanottamisen lisäksi punctum tuo mukanaan "pienen reiän, läiskän tai naarmun", jota kautta kuva löytää meissä erityisen tunnepohjaisen vastaanottopinnan. Barthesin oma esimerkki punctumista löytyi hänen perhealbumikuvan eräällä naisella havaitsemista kengistä, jotka avasivat lapsuuden kuvamaailman.


Nyt kun olet täällä...

... meillä on pieni pyyntö. Olemme laittaneet kaikki juttumme ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan korkealuokkaisesta journalismista. Lisätulot auttaisivat meitä kuitenkin tekemään entistä parempaa lehteä. Pyydämmekin, että tilaisit Maailman Kuvalehden printtiversion. Lehti on edullinen, ja samalla tuet tärkeää työtä oikeudenmukaisen maailman puolesta. Jos printti ahdistaa siksi, että maksullinen lehti on aina pakko lukea kannesta kanteen tai että sen takia pitää kaataa puita, laita läpykkä kiertoon mahdollisimman monelle ystävälle, sukulaiselle, tuntemattomalle. Pidemmittä puheitta, siirry tilaussivulle. Kiitos!