Latinalaiseen Amerikkaankin suuntautunut järjestötoiminta on heijastanut herkästi vallinneita aatevirtauksia. Suomalaisen kehitysmaaliikkeen historia ei voisi ehkä kuvitella ilman 60-70-lukujen vaihteen TRICONT -liikettä. Tämä vapaa tutkimusryhmä tuotti lukuisia Latinalaista Amerikkaa ja yleisemminkin kansainvälisiä kysymyksiä käsitteleviä julkaisuja.

TRICONT syntyi osana 1960 luvun lopun poliittista ja kulttuurillista radikalismia ja poliittisesti se edusti puolueisiin sitoutumatonta uusvasemmistolaista ajattelua. Toimintaa luonnehti ”kolmasmaailmalainen” ja anti-imperialistinen lähtökohta. Kehitysongelmien syyksi nimettiin selkeästi kansainvälinen kapitalismi. Liikkeen entisen toiminnanjohtajan Viveca Hedengrenin mukaan viime kädessä TRICONT oli se liike, joka lopullisesti toi ”kolmannen maailman” ja Latinalaisen Amerikan esille Suomessakin.

Imperialismia ja fasismia vastaan

Vuonna 1963 perustettu Suomi-Kuuba-seura voidaan lukea ensimmäiseksi Latinalaisen Amerikan ystävyysseuraksi. 1960-luvun Kuuba-seurassa oli mukana varsinkin suomalaista älymystöä, joka näki Kuuban vallankumouksen uutena ja erilaisena mahdollisuutena kehitysmaiden kansoille.

1970-luvun nousukauteen liittyi Kuuba-seurankin kohdalla vahva puoluepolitisoituminen, joka tosin laantui 1980-luvun puoliväliin mennessä. Vaikka Kuuban vallankumous on inspiroinutkin toimintaa, virallisesti seura ei kuitenkaan ole sitoutunut castrolaiseen sosialismiin.

Chilen sotilasvallankaappaus syyskuussa 1973 synnytti Suomessa nopeasti ennennäkemättömän laajan solidaarisuusliikeen ja Suomi-Chile -seuran jäsenmäärä nousi muutamassa kuukaudessa yli 20.000 jäseneen.

Kuuba- ja Chile- seurojen myötä ystävyysseurojen hallituksissa ja puheenjohtajina alkoi näkyä poliitikkoja ja kulttuurivaikuttajia. 1970-luvun puoluepolitisoituminen näkyi vahvasti myös Chile-seurassa ja suurena järjestönä seura myös veti puoleensa eri puolueiden aktivisteja.

Chile-liikkeen kielenkäyttö heijasti selvästi ajan henkeä. Imperialismin vastainen taistelu, solidaarisuus ja Chilen kansan vapautumisen tukeminen oli kirjattu jo seuran sääntöihin. Pinochetin uskottiin kaatuvan joukkovoimalla: ”Vain maailman kansojen yhteinen voima voi asettaa sulun terrorille ja avata tien fasismin murskaamiseen Chilessä”.

Pinochet pysyi kuitenkin vallassa ja 1980-luvulle tultaessa valtaosa seuran jäsenistöstä oli jättäytynyt toiminnasta. Vuosikymmenen lopussa tapahtuneen demokratisoitumisen jälkeen Chile-seura joutui etsimään uutta toimintamotiivia Pinochetin vastustamisen tilalle. 1990-luvulla seura on painottunutkin enemmän kulttuuriteemoihin.

Politiikkaan puuttumatta

Vaikka suora solidaarisuustoiminta sai laajempaa julkisuutta, Suomesta löytyi 60-70-luvuillakin maltillisempia ja ”epäpoliittisempia” Lattari-järjestöjä. Niistä useimmat toimivat erillään solidaarisuusjärjestöjen kentästä.

Vanhimmista seuroista toimivat edelleenkin vuonna 1964 perustettu Suomen Latinalaisamerikkalainen yhdistys (alunperin Suomen Ibero-amerikkalainen yhdistys) sekä Suomi-Meksiko-seura ja Suomi-Brasilia seura, jotka molemmat on perustettu vuonna 1975.

Jyrki K. Talvitien mukaan moni Latinalaisesta Amerikasta kiinnostunut vierasti Kuuba-seuran tai Chile-seuran politisoitunutta toimintaa. Solidaarisuustyön asemasta mainitut yhdistykset ovatkin keskittyneet yleisluontoiseen tiedotustoimintaan ja erityisesti esitelmätilaisuuksiin.

Jos Meksiko-seura on painottunut paljolti kulttuuriin, niin Brasilia-seuran toiminta on kytkeytynyt enemmän kaupallisiin intresseihin. Brasilia-seuran linjana on ollut tiukka epäpoliittisuus, ja ”politiikaan puuttumatta”-periaate on kirjattu seuran sääntöihinkin.

Edellisten lisäksi Suomessa on toiminut myös muitakin ystävyysseuroja. Nämä esimerkiksi Argentiinaan, Peruun ja Costa Ricaan suuntautuneet seurat ovat olleet melko pieniä yhdistyksiä.

Keski-Amerikan vuosikymmen

1980-luvulla lattaritoiminta painottui Keski-Amerikkaan ja Nicaraguasta tuli solidaarisuustyön tärkein kohde Latinalaisessa Amerikassa. Nicaragua ei kiinnostanut ainoastaan vasemmistolaishenkisiä aktivisteja vaan mukaan tuli entistä laajemmin myös muita – jopa kirkollisia tahoja.

Suomi-Nicaragua-seura perustettiin vuonna 1981 pari vuotta sandinistivallankumouksen jälkeen. 70-luvun puoluepolitisoituminen heijastui vielä Nicaragua-seuraankin, joskin vuosikymmenen lopulla toimintaan tuli mukaan aiempaa enemmän puolueisiin sitoutumattomia nuoria aktivisteja.

Nicaraguan puoleiden suhteen seura oli muodollisesti puolueeton, mutta käytännössä se sitoutui melko läheisesti sandinistien politiikkaan. Sandinistien vaalitappion jälkeen vuonna 1990 poliittinen solidaarisuus jäi vähemmälle ja Nicaragua-seurasta muotoutuikin yleisluontoisempi ystävyysseura.

Laajamittaista Nicaragua-työtä ovat tehneet myös esimerkiksi Kansainvälinen solidaarisuussäätiö, Työväen Sivistysliitto, Kansainvälinen solidaarisuustyö ja Kirkon Ulkomaanapu sekä monet opiskelijärjestöt. Unohtaa ei sovi myöskään ammattiyhdistysliikettä, jolla on ollut keskeinen rooli niin 70-luvun Chile-solidaarisuudessa kuin 80-luvun Nicaragua-toiminnassa.

80-luvun järjestöistä kannattaa mainita myös Suomen Rauhanpuolustajien yhteydessä toiminut Latinalaisen Amerikan solidaarisuuskomitea. Verrattuna muihin järjestöihin solidaarisuuskomitean toiminnassa jatkui ehkä selvemmin edellisten vuosikymmenten radikaali vallankumoushenki.

Vuosikymmenen lopulla perustettiin vielä Suomi-El Salvador-seura ja Keski-Amerikan Ystävät niminen järjestö, mutta Keski-Amerikka-liikkeen kulta-aika oli kuitenkin jo takana. El Salvadoriin kohdistunut solidaarisuustyö oli voimakkainta sisällissodan aikana, mutta rauhan tultua maa on vaipunut paljolti unhoon. Sen sijaan Nicaraguaan kohdistunut kehitysyhteistyö on jatkunut melko vahvana 90-luvullakin.

Guatemalan suuntaan ei ole syntynyt pysyvämpää solidaarisuustoimintaa lukuunottamatta ehkä Turun kehitysmaakaupan harjoittamaa suoratuontia. Vuonna 1995 solmitun rauhansopimukseen jälkeen muutamat kansalaisjärjestöt ja KEPA ovat kuitenkin aloittamassa kehitysyhteistyöhankkeita Guatemalassa.

1980-luvun Keski-Amerikka-toiminta sisälti paljon piirteitä edellisten vuosikymmenten solidaarisuusliikkeistä. Latinalainen Amerikka välittyi edelleenkin epäoikeudenmukaisuuden, väkivallan ja ihmisoikeusloukkausten maanosana, vaikka toisaalta ilmeni myös irtaantumista kylmän sodan asetelmista. 1980-luvun kuluessa vasemmistolainen anti-imperialistinen retoriikka korvautui maltillisemmilla sanastolla. 1990-luvulla imperialismi ja kapitalismi ovat korvautuneet neoliberalismilla ellei viholliskuvista ole luovuttu sitten jo kokonaan.

1980-luvulla poliittisen solidaarisuuden rinnalle nousi myös kirkollinen näkökulma. Vapautuksen teologia oli syntynyt jo 1960-luvun lopulla, mutta Suomessa se tuli esille oikeastaan vasta 1980-luvulla, kun Keski-Amerikassa osa katolista kirkkoa sitoutui selvemmin vapautusliikkeisiin.

Kuuba- ja Chile-seura olivat harjoittaneet avustustoimintaa jo aiemmin, mutta vasta 1980-luvulla kehitysapu sai suuremman painoarvon varsinkin Nicaraguaan suuntautuneessa solidaarisuustyössä.

Ekologinen intiaanitrendi

Kolumbuksen Amerikkoihin eksymisen muistovuosi 1992 nostatti intiaanit aiempien poliittisten teemojen rinnalle. KEPAn koordinoima ”500 vuotta Amerikan valloitusta ja vastarintaa -kampanja” heijasti osittain edellisten vuosikymmenten ”protestihenkeä”, mutta toisaalta kampanja toi esille intiaaniliikkeiden omaa näkökulmaa.

500-vuotiskampanja linkitti yhteen intiaanien tilanteen ja ympäristöongelmat. Teema on ollut esillä sittemmin varsinkin Amazonasin sademetsiä koskevan debatin kohdalla ja alueelle suuntautunut kansalaisjärjestötoiminta on kasvanut huomattavasti 1990-luvun kuluessa.

Varsinaisista ”intiaanijärjestöistä” vanhin on vuonna 1978 perustettu Suomen Intiaaniyhdistys eli FINNCOMINDIOS, jonka toiminta on keskittynyt lähinnä Pohjois-Amerikkaan. Yhdistyksen toiminnassa ovat näkyneet rinnakkain sekä intiaanikulttuurien esilletuominen että oikeustaistelun tukeminen.

Vuonna 1994 perustettu Suomen Tinku -yhdistys on nuorempi järjestö, joka on suuntautunut Andien alueelle. Järjestön päämääränä on lisätä tietämystä alueen alkuperäiskulttuureista ja luoda kulttuurillista vuorovaikutusta Andien alueen ja Pohjoismaiden välille. Aatteellisesti Tinku kytkeytyy 1980-luvulta lähtien voimistuneeseen ”neljäsmaailmalaisuuteen.

Perinteisempi intiaanieksotikka on ilmennyt myös kasvaneena kiinnostuksena esikolumbiaanisiin kulttuureihin. Tampereen ja Helsingin näyttelyt sekä intiaaniluentojen suosio ovat myös osoitus suomalaisen Latinalaisen Amerikan tutkimuksen laajenemisesta.

Salsaa ja Che Guevaraa

Poliittisten solidaarisuusliikkeiden aika lienee Suomessa menneisyyttä. Esimerkiksi Meksikon zapatistikapina ei ole toistaiseksi synnyttänyt laajempaa toimintaa. Toisaalta Suomessakin orastava Che Guevara -boomi antaa viitteitä, että uusi yhteiskunnallisuus voi sittenkin olla nousussa.

Vaikka osa vanhemmista solidaarisuusseuroista on maltillistanut linjaansa tai viettänyt muuten hiljaiseloa, 1990-luvulla on perustettu uusiakin ystävyysseuroja. Esimerkiksi Suomi-Dominikaaninen Tasavalta-seura ja Suomi-Venezuela-seura profiloituvat yleisluontoisina seuroina, joiden toiminta on painottunut kulttuuriteemoihin ja kohdemaata koskevaan perustiedotukseen.

Ilmapiirin muutosta heijastaa Latinalaisen Amerikan Kulttuurikeskuksen nousu yhdeksi aktiivisimmista järjestöistä. Vuonna 1986 perustettu yhdistys syntyi halusta tuoda esille entistä monipuolisemmin latinalaisamerikkalaista kulttuuria, joka siihen saakka oli jäänyt solidaarisuustoiminnan varjoon.

Chileläisiä lukuunottamatta vielä 1980-luvullakin Suomessa asui melko vähän latinalaisamerikkalaisia. Viimeisen kymmenen vuoden aikana Suomeen on kuitenkin tullut paljon siirtolaisia Kuubasta, Brasiliasta, Meksikosta ja Andien alueelta. Latinalaisamerikkalaisia on nyt mukana entistä enemmän myös ystävyysseurojen toiminnassa.

Poliittisen sitoutumisen luonteesta riippumatta eri seuroilla on ollut tärkeä rooli Latinalaista Amerikkaa koskevan tiedon välittäjänä Suomessa. Ennen globaalisoitunutta tiedonvälitystä ja internetiä ne olivat lukuisille suomalaisille tärkein tiedonsaantikanava.

Tiedon ohessa lattarijärjestöt ovat tuoneet esille myös maanosan kulttuuria. Kukapa voisi kuvitella viime vuosien ja vuosikymmenten etnomusiikillisia trendejä ilman chileläisiä taistelulauluja, brasilialaista sambaa tai kuubalaista salsaa.

Poliittinen solidaarisuus on ehkä väistynyt kulttuurillisen vuorovaikutuksen tieltä. 90-luvun Latinalainen Amerikka näkyykin ehkä enemmän tanssiparketeilla kuin banderollien teksteissä.