Anarkistisia utopioita vai muutoksen strategioita?

Globalisaatio on lyhyessä ajassa noussut kansainvälisen ja kotimaisenkin keskustelun iskusanaksi. Eräille se on markkinavoimien vapautumisen luomien huikeiden näköalojen myönteinen ideologinen tunnusmerkki. Toisille se on maailman pahojen voimien vastaisessa taistelussa ottanut imperialismin entisen kunniapaikan. Globalisaatio käy sekä kaiken uuden hyvän että pahan selityksestä. Mutta väliin mahtuu myös monimutkaisempia selitysmalleja. Voidaanko kehitystä ohjata? Voidaanko politiikka palauttaa kehityksen keskiöön? Kepan toiminnanjohtaja Folke Sundman kommentoi slangisanoja syvemmältä.

Teksti: Folke Sundman

LyhyetKehitysyhteistyö

Globalisaatiosta on maailmalla tuotettu runsaasti tutkimusta ja pamflettiaineistoa. Suomessa asia on tämän vuoden aikana noussut julkiseen keskusteluun erityisesti kahden teoksen kautta. Toinen on David Kortenin suomeksi julkaistu (kulttuuriteko sinänsä) `Maailma yhtiöiden vallassa´. Toinen on Hans-Peter Martinin ja Harald Schumannin muun muassa ruotsiksi julkaistu `Globaliseringsfällan´ (Globaalisaatioansa).

Korten on taustaltaan tutkija ja entinen kehitystyöntekijä, joka viime vuodet on toiminut kansalaisjärjestöjen piirissä, erityisesti Ihmiskeskeisen kehityksen foorumi -nimisessä verkostossa. Martin ja Schumann ovat Saksan arvostetun der Spiegel -lehden toimittajia, edellinen oikeustieteen tohtori, jälkimmäinen diplomi-insinööri. Kirjat ovat tyyliltään erilaisia. Kortenin järkäleessä on sekä tutkijan että aktivistin otetta. Martinin ja Schumannin tyylilaji on tutkiva journalismi.

Erilaisuudestaan huolimatta kirjojen peruslähtökohta on yhteinen. Molemmat teokset ovat globalisaatiokriittisiä, jos käytetään Kepan keskusteluissa esiintynyttä slangisanaa. Kortenin sanomaa voisi hyvin perustein kutsua globalisaation vastaiseksi.

Kirjoihin koottu globalisaatiokritiikki on siinä määrin musertava, ettei se voi jättää ketään kylmäksi. Globalisaatio, jos sillä tarkoitetaan markkinavoimien vapautumista ja poliittisen sääntelyn purkua, on edistänyt maailmantalouden keskittymistä, vahvistanut monikansallisten yhtiöiden asemaa erityisesti poliittisen demokratian kustannuksella, ja lisännyt köyhyyttä sekä pohjoisessa että etelässä. Itse puhuisin tässä yhteydessä mieluummin uusliberalistisen talouspolitiikan kuin varsinaisen globalisaation seurauksista, mutta se ei ole pääasia. Globalisaation innokkaimpienkin ideologisten kannattajien on vähitellen pakko myöntää, että ilmiöstä on ollut joukko kielteisiä seurauksia. (Palstatilan säästämiseksi en referoi tätä puolta laajemmin. Lukekaa itse!)

Muun muassa kehitysmaaliikken jatkopohdintojen kannalta erityisen kiinnostavaa on vertailla kirjojen poliittisisia johtopäätöksiä ja ehdotettuja ratkaisumalleja. Niistäkin löytyy yhtäläisyyksiä, mutta myös merkittäviä eroja. Osa strategioiden hahmottamisessa esiintyvistä eroista voitaneen selittää kirjoittajien taustoilla.
Kortenin näkökulma ja kokemus perustuvat amerikkalaisen yhteiskunnan poliittiseen ympäristöön. Martinin ja Schumannin vastaava on saksalainen ja eurooppalainen.

Johtopäätösten yhtäläisyyksistä merkittävin on ehdottomasti vaatimus politiikan palauttamisesta kehityksen keskiöön.

Maailmanpankin ja WTO:n alasajo

Korten muotoilee asian muun muassa niin, että "poliittiset oikeudet kuuluvat ihmisille eivätkä keinotekoisille oikeudellisille yksiköille. Yhtiöt ovat julkisen politiikan välineitä, joiden tulisi noudattaa kansalaisten yhdessä sopimia lakeja - niillä ei suinkaan ole oikeutta sanella noita lakeja." Eräät Kortenin käytännön ehdotuksista toki heijastavat voimakkaasti amerikkalaisen yhteiskunnan tilaa, kuten esitys poliittisen televisiomainonnan kieltämisestä.

Martin ja Schumann puhuvat "turbokapitalismista", joka tällä hetkellä on murentamassa oman olemassaolonsa perustaa, eli toimivaa valtiota ja demokraattista vakautta. Kasvavan häviäjien joukon protesti suuntautuu hallituksiin ja poliitikkoihin, joiden todelliset vaikutusmahdollisuudet koko ajan kaventuvat. Miljoonat etsivät jo nyt turvaa muukalaisvihasta, separatismista ja maailmanmarkkinoiden torjumisesta. Ulkopuolelle suljetut vastaavat sulkemalla puolestaan muita ulos. Martinin ja Schumannin viesti on selvä: "ensi vuosituhannen kynnyksellä demokraattisten poliitikkojen tärkein tehtävä on valtion jälleenrakentaminen ja politiikan asettaminen talouden edelle. Ellei näin tapahdu, ihmiskunnan nopea tekniikan ja rahan kautta tapahtuva yhdentyminen tulee pian kääntymään vastakohdakseen ja johtamaan globaaliin lyhytsulkuun".

Eräiden poliittisten uudistusten hahmottamisessa kirjat ovat myös samansuuntaisilla linjoilla. Kansainvälisten liiketoimien verotusjärjestelmän luominen on yksi niistä. Molemmat kannattavat yksiselitteisesti niin sanottua Tobinin veron käyttöönottoa. Tämä vuoden 1981 talouden Nobelin palkinnonsaajan James Tobinin ehdotus lähtee siitä että kaikilta ulkomaanvaluuttaan liittyviltä liiketoimilta tulisi periä 0,5 prosentin vero.

Kirjoittajien näkemyserot kasvavat merkittävästi kun tullaan perimmäisten kysymysten äärelle. Onko globalisaation pysäyttäminen ja purkaminen mahdollista, ja onko se toivottavaa? Mitkä ovat ne poliittiset strategiat, joiden avulla voidaan turvata inhimillisesti ja ekologisesti kestävä kehitys?

Korten on nykyisten globaalisten rakenteiden purkamisen kannalla ja hahmottaa vaihtoehtoa, jonka ytimen muodostaa erilaisten paikallisten toimijoiden varassa oleva markkinatalous. Korteninkaan mukaan ei silti riitä, että toimitaan vain kansallisilla ja paikallisilla tasoilla poliittisen ja taloudellisen alueellisen tilan takaisinvalloittamiseksi. Tämän tueksi tarvitaan myös kansainvälisiä instituutioita.

Hänen ohjelmansa lähtee siitä, että niin sanotuista
Bretton Woods -instituutioista luovutaan ja yhdistetään taloushallinnon toimialat elimiin, jotka ovat täysin vastuullisia YK:lle. Tämä tarkoittaa sekä Maailmanpankin että Maailman Kauppajärjestö WTO:n lakkauttamista. "Siinä missä BW-instituutioiden valtuuksiin kuului talouden globalisointi, niiden seuraajana toimivan viraston tulisi edistää talouden lokalisointia", toteaa Korten.

Muutos EU:ta vahvistamalla


Martin ja Schumann vertaavat nykynäkymiä 1930-lukuun. Nykyinen kehityssuunta voi johtaa romahdukseen, jonka seurauksena protektionismi ja taantumukselliset kansallisuusaatteet nousevat valtaan. Paluuta 1960- ja 1970-lukujen suhteellisen seesteisiin aikoihin he eivät sen sijaan pidä mahdollisena, eikä toivottavanakaan.

Heidän mielestään maailmanlaajuinen taloudellinen yhdentyminen pitää sisällään suunnattomia mahdollisuuksia. Tuottavuuden mahtava kasvu voitaisiin yhtä hyvin käyttää ihmisten auttamiseen köyhyydestä ja teollisuusmaiden kulutusyhteiskunnan ekologisen muutoksen rahoittamiseen. Mutta, toteavat Martin ja Schumann, silloin on johdettava maailmanmarkkinoiden tähän asti itsetuhoinen kilpailu sosiaalisesti ja demokraattisesti hyväksyttäville urille ja muutettava epäoikeudenmukainen globalisaatio maailmanlaajuiseen tasaukseen johtavaksi kehitykseksi.

Instituutioiden osalta Martin ja Schumann keskittyvät pohtimaan Euroopan Unionin mahdollisuuksia uuden linjan suunnanäyttäjänä. He esittävät kirjansa päätteeksi kymmenen kohdan ohjelman 20:80 -yhteiskunnan (20 prosenttia menestyy, loput kärsivät) muuttamiseksi. Sen punaisena lankana on EU:n demokratisoiminen ja vahvistaminen. Ministerineuvoston istuntojen tulisi olla avoimia, ja EU-parlamentin tulisi valita komission jäsenet. Kansalaisyhteiskuntaa on vahvistettava. On luotava vahva valuuttaunioni. On toteutettava eurooppalainen ekologinen ja kerskakulutusta rajoittava verouudistus. EU:n on myös toimittava muun muassa WTO:n politiikan muuttamiseksi.

Saksan vai skandinavian malli


Tällaisten kirjojen poliittiset ohjelmajulistukset ovat harvoin sellaisenaan kiinnostavia tai toteuttamiskelpoisia. Näissäkin kahdessa tapauksessa on helppo osoittaa ohjelmien heikkouksia.

Esitys Maailmanpankin tai WTO:n lakkauttamisesta jää väistämättä huitaisuksi ilmaan, jonka pohjalta on mahdotonta saada aikaan vakavaa keskustelua oman valistuneen piirin ulkopuolella. Ja monet poliittisista uudistusesityksistä, kuten kansainvälisten liiketoimien verotusjärjestelmän luominen, vaativat nimenomaan voimakasta kansainvälistä yhteistyötä, monenkeskisiä sopimuksia, ja vahvoja kansainvälisiä instituutioita.

EU:n demokratisointi ja vahvistaminen federalistisessa hengessä ei tietysti ole uusi ehdotus, mutta kuinka realistinen vaihtoehto se on? Se on tietysti ensi sijassa poliittinen mielipidekysymys. Paljon on kuitenkin muututtava EU:n sisällä, jotta siitä tulisi todellinen vasta- tai muutosvoima globalisaation kielteisille seurauksille. EU:n vaikutusvalta muun muassa WTO:n sisällä on rajallinen. Siitä saatiin tuore opetus alkusyksystä banaanituonnin ehtojen WTO-käsittelyn yhteydessä, jossa EU:n Lomén sopimukseen perustuva kanta jäi jalkoihin.

Itse asiassa nämäkin pohdinnot liittyvät kysymykseen, jossa Korten ja Martin-Schumann periaatteessa ovat samaa mieltä. Voidaanko politiikka palauttaa kehityksen keskiöön? Mikä on Euroopan tulevaisuuden rooli kansainvälisessä järjestelmässä?

Tämä olkoon aasinsiltana kolmannen teoksen mainostamiseen, joka sivuaa tässä käsiteltyä tematiikkaa. Kyseessä on 1960-lukulaisten brittiläisten uusvasemmistolaisten Perry Andersonin ja Peter Gowanin toimittama kirjoituskokoelma `The Question of Europe´ (Kysymys Euroopasta). Kirjan kannessa todetaan, että Euroopan nykypolitiikkaa näyttää vaivaavan tukahduttava konformismi, näkemysten innoton yhdenmukaisuus, joka vaivaa kaikkia puolueita. Suosittelenkin teosta kaikille, jotka haluavat lisätä EU:n roolin pohdintaan liittyvää tuskaansa. Yksinkertaisten vastausten etsijät älkööt vaivautuko.

Kokoelmaan sisältyy Andersonin aatteellisen hengenheimolaisen, göteborgilaisen sosiologin Göran Therbornin kirjoitus `Europe in the 21st Century: The World´s Scandinavia?´

Therbornin mielestä Euroopan asema tulevassa maailmassa riippuu kolmesta monimutkaisesta tekijästä: sen suhteellisesta painoarvosta, sen suhteellisesta erityisyydestä, sekä sen suhteellisesta yhtenäisyydestä. Pitkällisen pohdiskelun kautta johtopäätös on, että kaikkea löytyy riittävästi, jotta jotain voisi syntyä.

Therborn erittelee globalisaation taloudellisia ja muita päävirtoja kahden muun käsitellyn teoksen tapaan.

Hänen argumenttinsa kuitenkin on, ettei globalisaatio ole mikään yhtenäinen kehityssuunta, ja että monessa suhteessa Eurooppa on säilyttänyt ja voi jatkossakin säilyttää asemansa ja halutessaan myös erityisyytensä tässä kehityksessä. Hän tarkastelee trendejä sekä Euroopasta lähtöisin olevien suuryritysten määrän ja aseman että maailmankaupan rakenteiden tasolla.

Hän katsoo myös, että Persianlahden sodan vaihetta lukuunottamatta maailmanpolitiikka ei sittenkään ole yksinapaistunut `Pax Americanan´ ympärille. Globalisaatio jättää puumerkkinsä eurooppalaisen kulttuurin erityisyyteen sekä politiikan että yritysmaailman osalta ja pitkällä tähtäyksellä tämä johtaa uusiin institutionaalisiin rakenteisiin. Mutta, Therborn väittää, emme ole todistamassa historiallisen maantieteen katoamista.

Todettakoon pienenä syrjähyppynä, että Mihail Gorbatshov kumppaneineen päätyy samansuuntaiseen johtopäätöksen vastikään ilmestyneessä politiikkaa ja globalisaatiota käsittelevässä teoksessaan. Gorbatshovin mukaan maailma muuttui valtajärjestelmien välisen konfrontaation jälkeen moni- eikä yksipuolisempaan suuntaan. Globalisaatio ei ole yhdenmukaistanut ja asettanut valtioita samalle tasolle, vaan on johtanut niiden lisääntymiseen ja eriarvoistumiseen. Tämän ilmiön kielteisiä seurauksia hän käsittelee entisen Jugoslavian ja Neuvostoliiton esimerkein.

Loppupäätelmissään Therborn esittää Euroopalle (EU:lle) kahta erilaista vaan ei välttämättä toisiaan kokonaan poissulkevaa maailmanlaajuista toimintamallia. Toinen on korostetun taloudellinen, yhteismarkkinoihin ja ylivaltiollisiin talousrakenteisiin perustuva organisaatio. Toinen taas on korostetun arvosidonnainen malli, ihmisoikeuksia, tasa-arvoa ja niin edelleen edistävä ylikansallinen instituutio. Minkään tiukan yhtenäiseen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan perustuvan eurooppalaisen valtablokin kehittymiselle Therborn ei sen sijaan löydä edellytyksiä.

Valtablokin mallin todennäköisyyttä vähentää Therbornin mielestä erityisesti se, että sotilaallisen taustavoiman, omaperäisen massakulttuurin ja tätä mallia pönkittävän systemaattisen talouskoulutuksen puuttuessa Euroopan pitäisi luottaa lähes puhtaasti ylivoimaiseen taloudelliseen suorituskykyyn. Tästä ei kuitenkaan viimeisen parin kymmenen vuoden ajalta ole mainittavia merkkejä. On hyvin epätodennäköistä
että ikääntyvä Eurooppa voisi tuottaa mitään
Etelä-Aasiaan verrattavia taloudellisia saavutuksia, mikä muiden
edellytysten puuttuessa olisi tämän mallin menestymisen ehto.

Therbornin argumentoinnissa jää jäljelle
kaksi erilaista vaihtoehtoa: "Saksan malli", joka perustuu puhtaasti taloudelliseen suorituskykyyn ja yhteistyöhön, sekä "Skandinavian malli", joka talouden ohella edustaa myös sosiaalisia ja poliittisia tavoitteita, jotka voivat toimia esimerkkinä muidenkin maiden ja alueiden valinnoille. Eurooppalaisten poliittiset valinnat ratkaisevat, mikä suunta nousee
hallitsevaksi.

Joko tai -linjasta sekä-että-vaihtoehtoihin


Viittaan tässä näihin monisäikeisempiin ja melko epämääräisiin skenaarioihin siksi, että mielestäni Kortenin ja Martin-Schumannin toimintaohjeet eivät sellaisinaan tarjoa houkuttelevaa lähtökohtaa suomalaisen kehitysmaaliikkeen toimintalinjan hahmottamiselle. Globalisaation vastustaminen sinänsä ja vaatimukset keskeisten kansainvälisten instituutioiden purkamisesta (myös EU:n, mitä Kepan syyskuisessa globalisaatioseminaarissa myös ehdotettiin) voivat kuulostaa viehättäviltä anarkismin utopioista kiinnostuneiden korvissa, mutta laajemmalle muutosliikkeelle siitä ei saa käyttökelpoista strategiaa. Yhtä epärealistisena pidän toisaalta sitä pitkälle vietyä eurooppalaista federalismia, jota saksalaistoimittajien ohjelma edustaa.

Minua häiritsee myös se yhä useammin esiintyvä asetelma, jossa paikallistaso ja kansallisvaltio edustavat myönteistä ja "edistyksellistä" vaihtoehtoa, ja eurooppalainen tai maailmanlaajuinen kielteistä virhesuuntausta. Tai sitten peilikuvamaisesti juuri päinvastoin. Mielestäni myönteisten ja kielteisten pyrkimysten tai arvojen vedenjakaja ei ole kansallisen ja kansainvälisen välillä. Jako on paljon monimutkaisempi, ja kulkee vertikaalisti sekä kansainvälisen että kansallisen tason läpi.

Joko tai -linjan sijasta pitäisi kehitysmaaliikkeen pohtia sekä että -vaihtoehtoa. Miten voidaan toisaalta tukea paikallisen taloudellisen liikkumatilan laajentamista kehitysmaissa tekemällä yhteistyötä tähän tähtäävien kansalaisliikkeiden kanssa, ja samalla luoda uusia talouden sääntelymekanismeja Euroopan Unionin sisällä? Ja millä tavalla voidaan yhdistää tämä toiminta erilaisten uudistusten ajamiseen kansainvälisten instituutioiden sisällä - WTO, rahoituslaitokset ja YK mukaanlukien?

Nämäkin kysymykset leijuvat taustalla, kun eurooppalaiset kansalaisjärjestöt tällä hetkellä pohtivat omaa linjaansa EU:n ja Afrikan, Karibian ja Tyynenmeren eli niin sanottujen AKT-maiden välisen Lomén sopimuksen uudistamiseksi. Erityisesti on vaadittu union jäsenmaita harkitsemaan, millä tavalla EU:n ja 70 AKT-maan uusi yhteistyö voisi toimia eräänlaisena poliittisena liittona kansainvälisillä foorumeilla, muun muassa suhteessa WTO:hon. Onko mahdollista, että uudessakin Lomén sopimuksessa olisi ei-vastavuoroisuuteen perustuvaa kauppakohtelua, kohdistettuna erityisesti kehitysmaiden aloille, jotka hyödyttävät köyhiä tuottajia? Ja onko mahdollista, että EU yhdessä AKT-maiden ja ryhmän ulkopuolella olevien muiden vähiten kehittyneiden maiden kanssa toimisi WTO:ssa vähiten kehittyneiden ja muiden köyhien maiden asemaa turvaavan toimintasuunnitelman aikaansaamiseksi?

Näissä ja vastaavissa kysymyksissä testataan lähiaikoina ja -vuosina EU:n ja sen jäsenmaiden valmius esiintyä itsenäisenä toimijana globalisoituvassa maailmanjärjestelmässä. Eli testataan mahdollisuuksia palauttaa politiikka kehityksen keskiöön. Tässä testissä suomalaisenkin kehitysmaaliikkeen pitää olla aktiivisesti mukana.

Kirjoittaja on Kehitysyhteistyön Palvelukeskus ry. Kepan toiminnanjohtaja.

Lähdekirjallisuus:
David C. Korten, Maailma yhtiöiden vallassa, Like, Helsinki 1997
Hans-Peter Martin & Harald Schumann, Globaliseringsfällan, Symposion, Stockholm 1997
Peter Gowan & Perry Anderson (ed.), The Question of Europe, Verso Books, London/New York 1997
Michail Gorbatschow, Vadim Sagladin, Anatoli Tschernjajew, Das Neue Denken, Politik im Zeitalter der Globalisierung, Goldmann Verlag, München 1997.
 


Nyt kun olet täällä...

... meillä on pieni pyyntö. Olemme laittaneet kaikki juttumme ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan korkealuokkaisesta journalismista. Lisätulot auttaisivat meitä kuitenkin tekemään entistä parempaa lehteä. Pyydämmekin, että tilaisit Maailman Kuvalehden printtiversion. Lehti on edullinen, ja samalla tuet tärkeää työtä oikeudenmukaisen maailman puolesta. Jos printti ahdistaa siksi, että maksullinen lehti on aina pakko lukea kannesta kanteen tai että sen takia pitää kaataa puita, laita läpykkä kiertoon mahdollisimman monelle ystävälle, sukulaiselle, tuntemattomalle. Pidemmittä puheitta, siirry tilaussivulle. Kiitos!

Folke Sundman