Katherinesta Sambian ensimmäinen naisohjaaja

Rujosta runotytöstä Katherine Kaseketista on kehkeytynyt monipuolinen teatterintekijä, joka matkaa nyt elokuvaoppiin Etelä-Afrikkaan.

Teksti: Tiina-Maria Levamo

LyhyetAfrikkaEteläinen AfrikkaSambia

-Kun tulen takaisin, haluan entistä aktiivisemmin herättää keskustelua asioista, joista täällä vaietaan: Naisiin kohdistuvasta väkivallasta, lasten seksuaalisesta hyväksikäytöstä ja ennen kaikkea liikuntavammaisten ongelmista meidän yhteiskunnassamme, hän lupaa.

Saan kutsun pyörätuolipaja Disacaren pieneen parinkymmenen neliön asuntoon, jossa on upottava viininpunainen sohva ja raukea maidonpehmeä rauha. Radio pulputtaa hiljalleen pehmeää nyanjaa, ja hienoinen tuuli keinuttaa hentoja ruutuverhoja. Vastapäätäni istuu emäntäni Katherine Kaseketi, 28, heleän keltaisessä mekossaan hiuskiharat villisti kiiltäen. Hän muistuttaa perhosta, sitruunaperhosta. Hänen matkalaukkunsa näyttää olevan pakattu, ja kävelykeppi nojaa malttamattoman orpona oven suussa.

Yksi ainoa kysymys ja tuon sitruunaperhosen siivet pullistuvat. Tästä pienestä naisesta puhaltuu suuri tarina. Kuluu puolitoista tuntia ja satu päättyy. Hätkähdän. Tässäkö kaikki? Ei kai vielä. Kerro nyt lisää, kerro. Aurinko nuolee viime säteillään meitä unettavasti ruutuverhojen välistä. Huomenna Katherine on jo kuitenkin poissa - etelä-afrikkalaisessa elokuvakoulussa, ensimmäisenä sambialaisena naisena.

-Ja takuulla kurssin ainoana liikuntavammaisena,
hän virnistää.

Tuhkimosta ja vähän muistakin saduista


-Viisivuotiaasta lähtien olen lukenut kirjoja. Lapsena minulla oli paljon pieniä kirjoja, joista luin hauskoja pieniä tarinoita. Lisäksi minulla oli vanhempi sisko, joka iltaisin luki minulle kirjasarjaa "African stories". Minä istua tikutin ja kuuntelin. Isä tuli aina meille karjumaan, että nyt tytöt tarinat sikseen, on jo myöhä, nukkumaan, Katherine aloittaa.

-Rakastin kirjoittamista ja tarinoiden kertomista. Kerran sepitin isoäidilleni puuta heinää -tarinan, jota muistan hänen kuunnelleen silmät ymmyrkäisinä.

Äiti sen sijaan luki Katherinelle raamattua aina siihen asti, kunnes hänen isänsä ja äitinsä erosivat. Ja kun äiti ei ollut enää kertomassa tarinoita, Katherine alkoi keksiä omia.

-Ensimmäisen runoni nimi oli Our Happy Wind. Toisesta muistan vain nimen The Devil After Died, naurahtaa Katherine, joka turhaan yritti sujautella runojaan koulun näytelmäkerhojen vetäjille ja opettajille: Unelma roolista koulunäytelmässä ei vain ottanut toteutuakseen.

-Meillä oli myös napit vastakkain äitipuolen kanssa, Katherine tunnustaa.

Samoja ongelmia kuin Tuhkimolla, siis. Siitä syntyi runo Stepmother.

-Äitipuoleni on kuitenkin nainen, jota kunnioitan. Hänen ansiostaan minusta tuli taistelija. Hän opetti minulle levon, itkun ja kirjoittamisen parantavan voiman.

Kertojatytön hassu pieni hattu


Kouluajat kuluivat Katherinen sinnikkäästi tyrkyttäessä itseään koulun näytelmiin.

-Ihmettelin, kun minua ei koskaan huolittu mukaan. En silloin ymmärtänyt, että se johtui liikuntavammastani. Minua säälittiin.

Katherine huolittiin kuitenkin taustajoukkoihin kauniin lauluäänensä takia.

-Ensimmäinen varsinainen teatteriroolini oli silkan sinnikkyyden ansiota. Sain olla vihattu lääkärin rouva. Mutta sitten ei taas kukaan huolinut minua, joten kirjoitin, kirjoitin ja kirjoitin.

-Sitten runoni I am Proud to be Me luettiin radiossa. Ihmiset puhuivat siitä, mutten kertonut kenellekään, että minä olin sen takana, Katherine muistelee lisäten saaneensa kuitenkin sisäistä rohkeutta jatkaa kirjoittamista.

Kerran Katherine sisuuntui ja opetteli koulun näytelmän kaikki roolit ulkoa.

-Osasin koko näytelmän alusta loppuun, ja aina kun joku oli poissa tai ei muistanut vuorosanojaan, minä pääsin esiintymään.

Lopulta kaikki olivat sitä mieltä, että Katherine oli parempi näytelmää kannattavaan kertojan osaan, mutta ohjaaja ei antanut myöten.

-Kunnes muut näyttelijät tekivät lakon ja ohjaajan oli pakko ottaa minut, Katherine hymähtää.

Näytelmä esitettiin näytelmäfestivaaleilla.

-Kukaan ei kertonut minulle tarkasti, mitä kertojan pitäisi pukea näyttämölle päälleen, joten tein itse esiintymispukuni. Ompelin kaiken kukkuraksi pienen hassun hatun, Katherine hihittää.

Kilpailusta tuli voitto kotiin, ja Katherine sai kunniamaininnan parhaana naisnäyttelijänä.

-Ihmiset puhuivat siitä pienestä lahjakkaasta kertojatytöstä, jolla oli hassu pieni hilkka, Katherine jatkaa hilpeänä.

Tämä oli ensimmäinen kerta, kun hän sai vakavissaan tehdä näyttämötyötä. Tästä lähtien hänet otettiin myös vakavasti.

Näytelmästä poliittinen heittopallo


Katherine muutti asumaan veljensäluo Sambian pohjoiseen kolkkaan.

-Siellä kiusasin ihmisiä juttelemalla kaikille niille, joiden näin kävelevän kävelykeppiin tukeutuen.

Katherine liittyi liikuntavammaisten järjestöön, jossa hän kasvoi ymmärtämään liikuntavammaisten elämään liittyviä vaikeuksia.

-Minut oli kasvatettu kuten kuka tahansa pieni tyttö, mutta huomasin, ettei läheskään kaikkien liikuntavammaisten kohdalla asiat olleet niin.

Katherine halusi tehdä jotain ja huomasi, että hänelle ominaisin tapa oli tehdä draamaa. Hän kirjoitti ensimmäisen näytelmänsä The Rejection of Reality, joka kertoi liikuntavammaisen sinnikkäästä elämäntaistosta. Hän antoi sen veljelleen, joka innostuneena houkutteli vaimonsa ja tyttärensäkin mukaan auttamaan näytelmän järjestelyissä.

Näytelmää esitettiin useille yleisöille;
mykillekin oli oma esityksensä.

-Joka esityksen jälkeen näin ihmisten silmissä kyyneleitä, Katherine muistelee hämmästellen vieläkin, että sai ihmisissä aikaan niin syviä tunteita.

Lokakuussa 1990 näytelmän ensimmäinen osa päätettiin esittää televisiossa. Yllättäen toinen osa esitettiin vasta puolen vuoden poliittisen väittelyn jälkeen.

-Viattomasta näytelmästäni tehtiin likainen poliittinen peli, jossa eri osapuolet syyttelivät toisiaan liikuntavammaisten elinolojen laiminlyömisestä. Samaan aikaan tavalliset ihmiset kirjoittivat kiihkeästi lehtien palstoille haluavansa tietää, miten tarina päättyy, Katherine tapailee surullisena noita hämmentäviä aikoja, jolloin politiikkaa tuntemattomana joutui vastailemaan ihmisten häntä kohtaan esittämiin syytöksiin:

-En tiedä mitään UNIP - puolueesta, olen vain kirjoittanut pienen tarinan.

Kansainvälisen työjärjestö ILO:n edustaja näki joka tapauksessa näytelmän ja kutsui Katherinen afrikkalaisten liikuntakyvyttömien naisten kirjoittajatyöpajaan. Siitä lähtien hän on ollut mukana kaikissa ILO:n järjestämissä kirjoittajakokouksissa, joissa yhdessä hän tapasi esikuvansa Norah
Kitsonin, etelä-afrikkalaisen naiskirjailijan, joka oli Nelson Mandelan kanssa samoihin aikoihin vankeudessa rohkeiden rotupolitiikkaa arvostelevien kirjoitustensa takia.

Leivän syrjään oli nuoren itsenäisen naisen kuitenkin päästävä tarrautumaan. Katherine opiskeli Livingstonessa ompelijaksi, ja ILO palkkasi hänet pääkaupungin Lusakan erääseen slummiin naisten itsenäistämis- ja koulutusprojektiin. Katherine asui pienen keittiön kokoisessa huoneessa, johon mahtui vain sänky. Asunnossa ei ollut sähköä, ja vesi täytyi hakea kaivosta.

-Niin aloitin oman elämäni, Katherine kertoo ylpeänä.

Turns of Fortune


Vuonna 1996 UNESCO organisoi dokumentaatiotyöpajan, jossa zimbabwelaisen opettajan lisäksi opetti Kepan kehitysjoukkolaisena näyttelijä
Micke Renlund.

-Siellä keikuin kameran jatkona, Katherine naureskelee.

Viisi työpajan opiskelijaa asetettiin ehdolle New Town Film School -elokuvakouluun Johannesburgiin. Katherine valittiin.

Viimeisen puolen vuoden ajan hän on kerännyt erilaisilla tempauksilla rahaa kahden vuoden opintoihinsa. Lusakan Teatteritalolla hän esitti pääosaa kirjoittamassaan ja ohjaamassaan näytelmässä Turns of Fortune. Lisäksi hän on kuvannut, leikannut ja tuottanut Disacaresta kertovan dokumentin. UNESCO-Zimbabwelta ja Sambian hallitukselta kilahtivat viimeisimmät, ratkaisevat apurahat.

-Puhun harvoin tästä, mutta olen seksuaalisen hyväksikäytön uhri, Katherine vakavoituu.

-Kun tulen takaisin, haluan entistä aktiivisemmin herättää keskustelua asioista, joista täällä vaietaan: Naisiin kohdistuvasta väkivallasta, lasten seksuaalisesta hyväksikäytöstä ja ennen kaikkea liikuntavammaisten ongelmista meidän yhteiskunnassamme, Katherine paukuttaa päättäväisesti, tulevaisuuteen tiukasti tuijottaen.

Onnenpyörä on Katherinen kohdalla juuri tänään pyörähtänyt parhaaseen mahdolliseen asentoonsa.

-On aloitettava jostakin. Minä pidän kukista, joten aloitin niistä. Ja vihanneksista, Katherine sanoo salaperäisesti hymyillen.

Jos Katherinen siskontytöt olisivat nyt täällä, riepottaisivat he varmasti häntä taas hameen helmasta:

-Kerro lisää! Kerro lisää!


Nyt kun olet täällä...

... meillä on pieni pyyntö. Olemme laittaneet kaikki juttumme ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan korkealuokkaisesta journalismista. Lisätulot auttaisivat meitä kuitenkin tekemään entistä parempaa lehteä. Pyydämmekin, että tilaisit Maailman Kuvalehden printtiversion. Lehti on edullinen, ja samalla tuet tärkeää työtä oikeudenmukaisen maailman puolesta. Jos printti ahdistaa siksi, että maksullinen lehti on aina pakko lukea kannesta kanteen tai että sen takia pitää kaataa puita, laita läpykkä kiertoon mahdollisimman monelle ystävälle, sukulaiselle, tuntemattomalle. Pidemmittä puheitta, siirry tilaussivulle. Kiitos!