Mitä oikein piilotatte Diyarbakirissa, superkuvernööri?

Jokaisen Turkin kurdialueella vierailevan pitäisi kysyä itseltään, miksi Kaakois-Turkkiin matkustetaan: välittämään rauhaa vai kokemaan eksoottisia seikkailuja rauhanturistina, kirjoittaa Turkin kurdialueen ongelmiin perehtynyt Kristiina Koivunen.

Sodan vastainen päivä ei ole fraasi ainakaan Turkin kurdialueella. Päivän päätapahtuma piti järjestää syyskuun ensimmäisenä päivänä Kaakkois-Turkin suurimmassa kaupungissa Diyarbakirissa, mutta sotilaat estivät sen.

Viron itsenäistymisprosessi voimistui aikanaan Tallinnan laulujuhlilla laulavaksi itsenäisyyskampanjaksi. Pelkäsivätkö Turkin viranomaiset Viron mallinmukaista tanssivaa vapautusliikettä, jos sadat tuhannet kurdit olisivat kokoontuneet tanssimaan ja vaatimaan oikeudenmukaista rauhaa?

Suomessa rauhankulkueet ovat alkaneet tuntua vanhanaikaisilta kylmän sodan päättymisen jälkeen. Rauhan puolesta marssimisen ajankohtaisuus käy kuitenkin selväksi, kun kulkuetta eivät ohjaa kohteliaat suomalaispoliisit vaan turkkilaiset mellakkapoliisit apunaan vesitykit ja helikopterit.

Mitä Turkissa oikein tapahtuu? Uutiset välittävät ristiriitaisia tietoja, ja vaikuttaa epäselvältä, kuka maata – varsinkin sen kaakkoisosaa – hallitsee. Pääministerinä toimii Mesut Yilmaz, kun taas kurdialuetta hallitsee poikkeustilavaltuuksin superkuvernööri Abdulkadir Sari. Yilmazin alueella – eli kaikkialla muualla paitsi poikkeustila-alueella – viranomaiset olivat kohteliaita aina elokuun viimeiseen päivään asti Turkkiin saapuneille rauhanaktivisteille. He saivat jopa liikkua vapaasti. Kun Kadiköyssä Istanbulin lähellä järjestettiin sunnuntaina 31. elokuuta 60 000 ihmisen rauhanjuhla, poliisit tyytyivät seuraamaan juhlaa taustalta.

Superkuvernööri Sarin alueella Diyarbakirissa poliisit eivät olleet sivustakatsojia. Festivaalialueelle lähelle päävankilaa – jotta myös poliittiset vangit olisivat voineet seurata rauhanjuhlaa – pyrkivät pysäytettiin tiesuluin, noin 2 000 ihmistä pidätettiin. Istanbulista seitsemällä bussilla kaupunkiin pyrkineet ulkomaalaiset käännytettiin Urfassa noin sadan kilometrin päässä Diyarbakirista. Lentäen kaupunkiin pyrkineet osaanottajat vietiin poliisiasemalle tai kannettiin takaisin Istanbuliin menevään lentokoneeseen.

Mitä salattavaa viranomaisilla oli Diyarbakirissa? Sekö, että kadut olivat täynnä sotaan kyllästyneitä kurdeja vaatimassa oikeudenmukaista rauhaa?

Loppuhuipennus esitettiin Istanbulissa 3. syyskuuta, kun mellakkapoliisit ryntäsivät rauhanaktivistien tiedotustilaisuuteen pidättäen 27 ulkomaalaista. Busseista oli napattu edellisenä päivänä 15 Turkin kansalaista. Kaksi saksalaisnaista hakattiin sairaalakuntoon.

Turkissa tuli viime keväänä voimaan uusi oikeudenkäyntejä koskeva laki. Sen mukaan syytettyä voidaan Länsi-Turkissa pitää pidätettynä viikon ajan ilman oikeudenkäyntiä, poikkeustila-alueella vastaava aika on 45 vuorokautta. Laki testataan nyt kansainvälisesti, sillä Turkki aikoo haastaa oikeuteen myös pidätettynä olleet ulkomaalaiset. Rauhanjunakampanjan aikana pidätetyt henkilöt on vapautettu yhtä lukuunottamatta: rouva Semra Tanrikulu vangittiin Diyarbakirissa 10. syyskuuta, ja mikäli uutta lakia noudatetaan, hänen oikeudenkäyntinsä pitäisi alkaa 25. lokakuuta mennessä.

Semra Tanrikulu on kolmen lapsen yksinhuoltaja; hän jäi leskeksi noin kolme vuotta sitten, kun hänen lääkärimiehensä ammuttiin keskellä päivää työpaikkansa edessä Sirnakissa.

Kurdikansanedustaja Leila Zanan saatua kolme vuotta sitten 15 vuoden vankeustuomion Semra on noussut hänen seuraajakseen kurdinaisten asianajajana. Joulukuussa 1995 pidetyissä vaaleissa hän sai riittävästi ääniä tullakseen kansanedustajaksi, mutta koska kurdipuolue Hadep ei ylittänyt Turkin kymmenen prosentin äänikynnystä, yksikään Hadepin ehdokkaista ei voinut ottaa vastaan paikkaansa kansanedustajana.

Kritiikillä on myös sijansa arvioitaessa eurooppalaisten rauhanaktivistien toimintaa. Jokaisen pitäisikin kysyä itseltään, miksi Kaakois-Turkkiin matkustetaan: välittämään rauhaa vai kokemaan eksoottisia seikkailuja rauhanturistina? Hannoverin rauhanaloite -järjestön tehtävä ei ollutkaan helppo sen yrittäessä koordinoida erilaisia kansallisia ryhmiä. Lähtöaamuna Istanbulissa osanottajille annettiin käytännön ohjeita siitä, ettei poliisia pidä provosoida.

Paluumatkalla kurdialueelta bussit pysähtyivät maksamaan moottoritietullia ennen Istanbulia, ja paikalla oli tietysti sadoittain poliiseja. Mutta mitä tekivätkään Espanjan ja Italian toverit? Aloittivat reippaan tanssi- ja lauluesityksen. Bella Ciaon sävel on kuitenkin niin kuuluisa, että sen tunnistaa turkkilainenkin poliisi.

Pysähdyksen jälkeen busseissa oli aiempaa väljempää, sillä 15 Turkin kansalaista pidätettiin. Heidät haastetaan aikanaan oikeuteen, rauhanturistit ovat sen sijaan turvallisesti kotona. Kukaan ei hyötynyt tällaisestä episodista.

Suomalaiset ovat neuvotelleet vuosikymmeniä idän ja lännen välissä, ja se on osoittautunut maamme kannalta oikeaksi toimintatavaksi. Samoin ovat toimineet ihmisoikeusdelegaatiot vieraillessaan kurdialueella: mielenosoitusten sijasta pyritään keskustelemaan kaikkien mahdollisten tahojen kanssa, myös aktivisteja keskusteluetäisyydellä seuraavien poliisien kanssa. Sopivia keskustelun aiheita ovat muiden muassa Ahvenanmaan itsehallinto ja ruotsinkielisen vähemmistön asema Suomessa.

Kirjoittaja valmistelee par’aikaa kurdeja käsittelevää
lisensiaattityötä.

Nyt kun olet täällä...

... meillä on pieni pyyntö. Olemme laittaneet kaikki juttumme ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan korkealuokkaisesta journalismista. Lisätulot auttaisivat meitä kuitenkin tekemään entistä parempaa lehteä. Pyydämmekin, että tilaisit Maailman Kuvalehden printtiversion. Lehti on edullinen, ja samalla tuet tärkeää työtä oikeudenmukaisen maailman puolesta. Jos printti ahdistaa siksi, että maksullinen lehti on aina pakko lukea kannesta kanteen tai että sen takia pitää kaataa puita, laita läpykkä kiertoon mahdollisimman monelle ystävälle, sukulaiselle, tuntemattomalle. Pidemmittä puheitta, siirry tilaussivulle. Kiitos!