Kadonneen leikin metsästäjä

Teksti: Kimmo Lehtonen

PitkätKehitysyhteistyöAmerikkaLatinalainen AmerikkaKeski-AmerikkaNicaragua

- On liikaa, jos talossa on kaksi opettajaa, Risto sanoo ja puraisee huultaan. Sitten hän puhuu taukoamatta lähes puoli tuntia.

- Ei minusta opettajan hommiin ole, hän vetää yhteen esitelmänsä mustista ja valkeista leikeistä, järjestyksestä ja kaaoksesta ja rationaalisen ajattelun ylivallasta. Sitten hän hiljenee ja sukeltaa pidättyvän ja synkkyyteen vaipuvan suomalaisen miehen kuosiin. On aistittavissa, että sen taakse kätkeytyy kuitenkin keski-ikäisen miehen piilevä limbinen myrsky.

Risto Ylösen juuret ovat tiukasti Jyväskylässä. Hänen isänsä, seitsenlapsisen perheen pää, teki päivätyönsä Keskisuomalainen-lehdessä, rakennutti matkan varrella parikin omakotitaloa, lähetti lapset maailmalle ja viettää parhaillaan hyvin ansaittuja eläkepäiviä.

Risto on isänsä poika ja mikään ei ole saanut häntä muuttamaan Jyväskylästä pois. Miksi olisi pitänytkään?

- Minä pidän pikkukaupungeista, hän sanoo.

Ajaessamme Riston kotiin hän esittelee matkan varrella seudun nähtävyydet; syntymäkodin, parhaan lapsuuden kaverin tilukset, mustalaisleirin metsikön ja kansakoulun, jossa hän itse aloitti ja jossa tytär Marja aloitti myös opinahjonsa.

Risto jarruttelee autollaan tuttuja kaarteita. Oma uusi mutta velkainen talo on melkein kivenheiton päässä. Sisään tullessa huomaa, että Nicaraguassa ollaan oltu. Talon sisustuksesta löytyy paljon tuttua tavaraa. Hienossa coyote-puusta valmistetussa ruokailuryhmässä syödään päivän ateriat ja saunan jälkeen huilataan isoäidin syleilyssä, abuelassa, keinutuolissa. Takan päällä lepää machete.

Kun rööki ei enää maistu...

Riston eräänlainen viileä rauhallisuus johtunee ehkä siitä, että takana on pitkä ura sairaanhoitajana. Usein alan ammattilaiset puhuvat sydänkohtauksista, kouristuksista, verestä ja kuolemasta niin viileästi, että tavallista kansalaista kylmää ja veri pakenee päästä.

Mutta rajansa ne on Ristollakin. Muistan Riston kerran sanoneen, että silloin kun rööki ei enää maistu täytyy tehdä jotain uutta. Liekö kartsa mennyt sillä viikolla, kun hän alkoi kouluttaa itsestään ensihoidon opettajaa työn ohessa. Puolet viikosta kuluu edelleenkin Jyväskylän palolaitoksen ensihoidon yksikössä.

Opiskelupäätös syntyi erään keikan jälkeen, joka vei hengissäpidon ammattilaiselta jalat alta. Laitokselta lähdettiin normaaliin hälytysajoon, mutta osoitteen kuultuaan Ristolla heräsi ilkeä aavistus. Tapahtui se, mikä yleensä tapahtuu vain elokuvissa: oma kaksoissisar löytyi määränpäästä sydän pysähtyneenä.

Kolme varttia kestäneet elvytysyritykset eivät tuottaneet tulosta. Vasta seisahtuneen sydämen printtinauhaa katsoessaan hän romahti.

- Ihmeellistä kuinka kylmän rauhallisesti sitä toimi loppuun saakka, Risto muistelee raskasta aamuvuoroaan.

Jollakin lailla täydellinen voimattomuuden tunne voi myös puhdistaa mieltä. Samantapainen tunne Ristolle syntyi aikaisemmin Nicaraguassa, kun pelätty maanjäristys synnytti hyökyaallon ja vei mukanaan toistasataa ihmistä. Sitäkään myrskyä ihminen ei pystynyt ennakoimaan.

Järkytyksestä selvittyään hänet lähetettiin muutaman päivän sairaslomalle. Sisaren kuolema jäi jälkitutkimuksissakin täydelliseksi mysteeriksi, sillä mitään varsinaista syytä elintoimintojen lamaantumiseen ei löydetty.

Seuraavan palkkapussin saatuaan hän huomasi, että palkanlisät siltä päivältä oli jätetty maksamatta. Hänen
olisi työnantajan logiikan mukaan pitänyt jatkaa töitä tapahtuneen jälkeen.

- Tämän tapainen rationaalisuus vaikuttaa olevan ominainen voima meidän länsimaisessa yhteiskunnassamme. Aivokuoren juttuja, Risto sanoo vienosti hymyillen, selvästi Bergströminsä lukeneena.

- Mä olen katellu myös sitä leikkaussalin hommaa liian kauan. Potilas sisään, nukutusta suoneen, operointi ja herätys. Se on ihan liukuhihnameininkiä. Tunne on siitä kaukana.

Vulkaanisella maaperällä

Risto on hypännyt aikaisemminkin ammattinsa rutiineista pois, jonnekin "ei kenenkään maalle". Vuonna 1985 hän lähti Nicaraguan vuoristoon Matagalpaan sairaanhoitajaksi. Oli Riston oman mustan leikin vuoro. Vaimo ja nuori tytär jäivät Suomeen, kun Risto halusi tehdä jotain uutta; jotain järjestyksen ja kaaoksen väliltä. Jotakin luovaa.

Nicaragua-seuran pesti kesti puoli vuotta. Palkka oli nelisen tonnia eikä firma kustantanut autoa eikä omakotitaloa vaan huoneen La Cabaña-majatalossa kaupungin keskustassa.

Silloin tapasin Riston ensimmäisen kerran. Niitä aikoja muistellessa ensimmäiseksi mieleen tulee kuva riutuneesta, ainaisesta ripulista ja kuumeesta kärsivästä miehestä, joka carreteran pölyt niskassaan saapui viikonlopuksi Managuaan lepäämään Finnagron työntekijän vierashuoneeseen. Suomalaisten piiri silloin Managuassa oli kohtalaisen pieni ja keskinäinen solidaarisuus aidompaa kuin myöhempinä aikoina.

- Useimmilla meillä oli siihen aikaan ideologinen viritys takaraivossa.

Sotaa käyvän maan todellisuus sekoitti aluksi päätä. Yhtenä yönä contrat kolkuttivat taas kerran Matagalpan portteja. Ristolla oli kuumetauti ja vatsa normaalissa kunnossa. Houreissaan ja oman tajuntansa pyörteissä mies pelästyi vuorilta kaikuvia kalashnikovin sarjoja ja rakensi ovelleen barrikadin senkistä, otti baseballmailan sänkyyn ja jäi odottamaan. Kunnes nukahti.

Puoli vuotta myöhemmin omiin läksiäisiin marssiessaan nukahtaminen olisi voinut olla kohtalokasta. Risto oli hakemassa 30 kilometrin päästä työtoveriaan Tuulaa juhliinsa ja huomasi jääneensä ilman paluukuljetusta. Ilta pimeni ja juhlat olivat alkamassa. Risto päätti paikallisen isännän neuvosta oikaista viidakon halki.

Se oli Nicaraguan oloissa tyhmänrohkea teko. Matka kesti yli kuusi tuntia, välillä kylien turvajoukkojen opastuksella mutta suurin osa matkasta omaan suuntavaistoon luottaen. Juhlapaikkaa lähestyessään kutsuvieraat tulivat jeepillä vastaan ja juhlakansa oli supistunut kahteen ympärihumalaiseen kyläläiseen.

Kärsijäkoordinaattoriksi Kepan leipiin

Kokemuksiensa rikastuttamana Risto palasi Suomeen, mutta muutaman vuoden jälkeen hän päätti palata Nicaraguaan. Hänestä leivottiin Kepan Managuan toimiston koordinaattori. Siihen tehtävään hän joutui ehkä omaa heikkouttaan. Hän oli Kepan valmennuskurssilla ja menossa oman alansa hommiin Lenin Fonesca -sairaalan leikkaussaliin sairaanhoitajaksi - "leikkuriin", kuten hän asian ammattislangilla ilmaisee. Hänet saatiin ottamaan suomalaisten kehitysjoukkolaisten päällysmiehen rooli silloisen koordinaattorin äitiysloman ajaksi. Siitä tuli kuitenkin kaikkiaan 15 kuukauden mittainen komennus.

Kepan lähettämiä kehitysjoukkolaisia oli Nicaraguassa silloin parhaimmillaan 30, joten sovittelijan avuja tarvittiin koordinaattorin tehtävässä. Sellaisessa Risto ei välttämättä ole avuiltaan aivan parhaita.

Siihen aikaan 1990-luvun alussa Kepan kehitysjoukkolaisten varustus oli huipussaan. Kepalla oli toimisto ja erikseen vierastalo, kaikilla joukkolaisilla omat autot ja hyvätasoiset asunnot. Hyvät olosuhteet eivät kuitenkaan taanneet sitä, etteikö ihmisillä olisi riittänyt valittamisen aihetta. Sotkuilta ei vältytty, ja Ristolla on edelleenkin erään koperantin uhkaus niskassaan; turpaan tulee kun tavataan. Ongelmia ihmisillä oli niin paljon, että Ristoa ihmettytti se, millä seulalla silloiset koperantit oikein valittiin.

Risto on jälkikäteen järkeillyt asian niin, että maahan olisi ensiksi pitänyt lähettää "kärsijäkoperantteja" puoleksi vuodeksi vaatimattomampiin oloihin ja katsoa sen jälkeen jatkoa.

- Ammattitaitoisia ihmisiä tarvittiin, mutta heiltä olisi pitänyt edellyttää muutakin kuin vain oman ammattinsa taitamista; sopeutumiskykyä, nöyryyttä, vähemmän oman osaamisensa korostamista ja enemmän kiinnostusta paikallisten tapaan tehdä asioita.

Riston mukaan suomalaisella suorasukaisuudella ei helposti saada ystäviä ja yhteistyökumppaneita. Ensimmäisellä keikalla yhdenlaisen Siperia opettaa -kurssitodistuksen saanut Risto huomasi kantapään kautta, mikä merkitys ihmissuhdetaidoilla vieraassa kulttuurissa on. Eristäytyneisyys omiin taloihin ja Kepan "omaan" kotiin ei ainakaan edesauttanut kontaktien solmimista nicaragualaisten kanssa. Omassa piirissä pysyminen johti Riston mukaan turhiin riitoihin suomalaisten kesken.

- Jostain syystä silloin oli sellainen mentaliteetti, että jokaisen uuden koordinaattorin piti saada myös "oma" toimisto. Näin tehtiin kylläkin Helsingin toimiston avustuksella ja joskus jopa vetoavulla. Monien mielestä näitä fasiliteetteja paisutettiin liikaa, vaatimattomamminkin olisi voinut toimia, sanoo Risto nyt, ja puheesta paistaa huono omatunto.

Kumppanuus syntyy myrskyissä

Vaikka Riston kansalaisjärjestöaktiivisuus on nykyään vähäistä, niin on hän sentään Kepan uuden toimintasuunnitelman lukenut. Sitä hän moittii liian elitistiseksi.

- Kepan toimintaa vaivaa liian vahva järkiperäinen ajattelu. Järjestön vetojuhtina ovat selvästi vahvat, omaa isoa koneistoaan pyörittävät järjestöt. Siinä pienet jäävät jalkoihin.

Pienen pyörittämisestä Risto tietää, sillä hän perusti ja veti Jyväskylä-Jalapa -ystävyysseuraa vuosia. Tällä hetkellä hän voisi pitää vuosikokouksen yksinään, ja siinähän ei ole mitään järkeä. Ei kai väkisin mitään kannata pyörittää.

- Eivät pienet kansalaisjärjestöt Kepasta mitään lisäkampanjoita hae, hän lisää.

- Kyllä pienet kansalaisjärjestöt roikkuu Kepassa seuratakseen mitä tapahtuu eri rintamilla ja saadakseen toiminnalleen erilaista tukea.

Risto kaipaa erilaisia vaihtoehtoja ja "sekavaa tilaa", josta luovuus ponnistaa. Kepan toimintasuunnitelman tekijöitä tämä analyysi varmastikin jos ei nyt hymyilytä, niin riipii ainakin selkäpiitä.

- Kumppanuus ei voi olla mitään rationaalista kumppanuutta, hän jatkaa.

- Sen pitäisi syntyä lasten leikkien lailla, mustien ja valkeiden, kaaoksen ja järjestyksen myrskyisessä yhteenotossa.

Olla kuin lintu

Näitä myrskyjä hän katselee kotonaan silmissään rakastunut katse. Olohuoneessa katselee lastenohjelmaa Arska eli Alejandro José, viisi vuotta ja Damu eli Damaris de los Angeles de los Dios, kahdeksan vuotta. Marja, 17 vuotta, opiskelee stipendillä erikoislukiossa Italiassa.

- Olen aina pitänyt lapsista ja halunnut perheenisäksi. Se rooli jotenkin sopii mulle.

Riston vaimo Maarit on tanssinopettaja. Riston koordinaattoriaikana Maaritilla oli oma tanssiprojekti Managuassa sijaitsevassa yliopistossa. Adoptiosta päätettiin aika pian Nicaraguan pestin alkaessa. Niin sitten kävi, että Nicaraguaan lähti kolme Ylöstä ja takaisin Jyväskylään palasi viisi ja koira.

Koska Risto ja Maarit asuivat ja työskentelivät Nicaraguassa pysyvästi, adoptioprosessi oli nopea. Sisarukset haettiin Managuassa sijaitsevasta lastenkodista. Molemmat lapset olivat huonokuntoisia, vatsat täynnä loisia, ja ruokavalion muutos pisti lasten elimistön sekaisin. Vaikka Damu oli jo kolme ja puoli vuotta, ei hän osannut vielä kävellä.

Sitähän on mahdoton uskoa, kun katsoo häntä nyt. Pitkäjäseninen iloinen tyttö nappaa rekkitangosta kiinni ja vetää seitsemän leukaa. Sitä tulosta päätä pienempi pikkuveli ei pidä minään, sillä hänen ennätyksensä on 17. Sellaisia tuloksia monet kaverit judosalilla katselevat suu auki.

Risto kaappaa lapset syliinsä ja keinuu abuelassa. Lapset pitävät keinumisesta, ja erityisesti siitä kohdasta kun keinu on lakikohdassa ja syöksyy nopeasti alaspäin. Lapsi voi sillä hetkellä kokea samanlaista painottomuuden tunnetta kuin rajatonta taivasta halkova lintu. Aikuinen voisi puhua vapaudentunteesta.

Ja Risto ottaa uudelleen vauhtia.


Nyt kun olet täällä...

... meillä on pieni pyyntö. Olemme laittaneet kaikki juttumme ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan korkealuokkaisesta journalismista. Lisätulot auttaisivat meitä kuitenkin tekemään entistä parempaa lehteä. Pyydämmekin, että tilaisit Maailman Kuvalehden printtiversion. Lehti on edullinen, ja samalla tuet tärkeää työtä oikeudenmukaisen maailman puolesta. Jos printti ahdistaa siksi, että maksullinen lehti on aina pakko lukea kannesta kanteen tai että sen takia pitää kaataa puita, laita läpykkä kiertoon mahdollisimman monelle ystävälle, sukulaiselle, tuntemattomalle. Pidemmittä puheitta, siirry tilaussivulle. Kiitos!