Intian elokuvateollisuus ei suosi taidetta

Intia täytti viime vuonna 50 vuotta itsenäisenä valtiona. Siksi marraskuisilla Lontoon elokuvafestivaaleilla esitettiin poikkeuksellisen laajasti intialaista elokuvaa.

Suuressa maassa tuotetaan enemmän elokuvia kuin missään muualla. Jopa Hollywood jää reippaasti jälkeen. Mutta taide-elokuva ei Intian läpeensä kaupallisilla markkinoilla juuri juhli.

Kaikkiaan Lontoon festareilla esitettiin kymmenkunta intialaista elokuvaa. Osa niistä oli tosin listattu englantilaisiksi, koska intialaisten taide-elokuvien rahoitus tulee usein Euroopasta.

Harvinainen makupala oli A Throw of Dice (Prapancha Pash), mykkäelokuva vuodelta 1929. Kahden kuninkaan valtataistelusta kertovassa huikessa spektaakkelissa oli mukana 10 000 avustajaa, 1 000 hevosta ja 50 norsua.

Ohjaaja oli saksalaissyntyinen Franz Osten, mutta muuten A Throw of Dice on täysin intialainen tuotanto. Osten teki runsaasti yhteistyötä tuottaja Himansu Rain kanssa ja aihekin oli sovitettu löyhästi Mahabharatan jaksosta.

— Intialainen elokuvatuotanto alkoi jo 1910. Silloin miehet näyttelivät vielä naisten roolit, koska näyttelijän ammatti olisi ollut naiselle vähän sama juttu kuin huoran. Intialainen elokuvateollisuus ei tarvitse tuekseen lännen markkinoita. Se on aina menestynyt omillaan, toteaa Waris Hussein, joka on ohjannut elokuvan The Sixth Happiness.

Hussein tarkoittaa tosin kaupallista intialaista elokuvaa. The Sixth Happinesskin on tuotettu brittiläisellä rahalla. Eipä sen aihe järin kaupallinen olekaan: parsee-vähemmistöön kuuluvan vammaisen miehen kasvukertomus.

— Vammaisuudesta kertovalle elokuvalle ei Intiasta löytyisi rahoitusta. Elokuvani päähenkilö Brit kuuluu parseeihin, joten hän on ikään kuin kaksinkertaisesti syrjäytynyt. Halusin yhdistää The Sixth Happinessissä Minun elämäni -elokuvan tavan käsitellä vammaisuutta ja Poikien pesulan asenteen vähemmistöihin, Hussein sanoo.

Katoavaa kulttuuria

The Sixth Happiness perustuu Firdaus Kangan romaaniin, joka kertoo kovasti kirjoittajansa näköisestä ihmisestä. Kanga myös näyttelee pääroolin luiden surkastumista potevana Britinä.

— Elokuvan Britin maailma on pitkälti se sama, jossa minä kasvoin. Mutta sen tapahtumat eivät välttämättä ole samoja, jotka sattuivat minulle. Minusta on tylsää olla sankari tai uhri. Toivoisin, että ihmiset tajuaisivat, että enimmäkseen me vammaiset olemme vain hulluja seksinnälkäisiä ihmisiä kuten kaikki muutkin, Firdaus Kanga nauraa.

Samanlaisella äkkiväärällä huumorilla ja nyyhkimättömällä asenteella elokuva kuvaa Britin kasvutarinan Bombayssa. Onnekseen Britillä on lannistumaton äiti, vaikka isä häpeääkin muotopuolta poikaansa.

Ohjaaja Waris Hussein syntyi Intiassa 1938, kävi Cambridgeä Englannissa ja ryhtyi työskentelemään oppisopimuksella BBC:lle. Pääosan tuotannostaan hän on ohjannut amerikkalaisille televisiokanaville. The Sixth Happiness on hänen ensimmäinen Intiaa käsittelevä teatterielokuvansa.

— Halusin näyttää toisen realistisen puolen lännen tuntemasta maharadjojen ja gurujen kliseisestä Intiasta. Toivoisin, että elokuvaani esitettäisiin laajasti Intiassakin, mutta toistaiseksi kiikarissa on vain joku yksittäinen näytös Bombayssa ja toivottavasti Delhin elokuvafestivaalit.

The Sixth Happinessin parsee-vähemmistö kannatti ja ihaili aikoinaan brittiläisyyttä. Siksi parseet ovat olleet epäsuosiossa ja nyt jo katoamassa. He kärsivät myös muita useammin perinnöllisistä sairauksista, koska he eivät periaatteessa voi avioitua oman ryhmänsä ulkopuolelle.

— Parseeiden pääkieli on englanti, joten elokuvassa puhuttu kieli ei ollut mikään myönnytys Euroopan markkinoille. Halusin näyttää ihmisen, joka nousee katoavasta kulttuurista. Britille muutto Englantiin vieraaseen kulttuuriin merkitsee vapautta.

— Monia The Sixth Happinessin seksi kauhistutti. Mutta onhan vammaisillakin seksuaaliset tarpeensa. Yhtä hyvin voisi sanoa, että valkoinen ei voi mennä sänkyyn mustan kanssa kuin invalidi terveen kanssa. Molemmat ovat yhtä rasistisia väitteitä. Me vain elämme yhteiskunnassa ja ajassa, joka arvostaa liikuntakykyä erittäin paljon.

Waris Hussein on luonut koko uransa Englannissa ja Yhdysvalloissa. Hän tuntee intialaisen elokuvan, muttei elättele haaveita urasta synnyinmaassaan.

— Minä olen intialainen, joka syntyi kolonialismin ja itsenäisyyden risteyksessä. Olen asunut lännessä niin pitkään, etten ikinä voisi tehdä elokuvia Intiassa paikallisella systeemillä. Lännestä on siellä omaksuttu lajityyppiajattelu ja tähtikultti, mutta niitä on sovellettu aika eri tavalla. Intiassa kaikki elokuvat tehdään yleensä musikaaleiksi.

— Vanhat kaavat pätevät siellä yhä. Tosin musikaalien ulkoinen ilme on muuttunut viime aikoina nopeasti. Nykyään näyttelijät eivät näytä kovin intialaisilta. Naiset käyttävät minihameita. Kaikki haluavat olla laihoja kuin Demi Moore, kun taas ennen pieni pyylevyys oli varakkuuden ja viehättävyyden merkki.

— Myös seksikohtaukset alkavat näyttää länsimaisilta. Ennen märkä sari sateessa oli eroottisuuden huippu eikä suutelua voinut näyttää. Kaupunkikulttuuri muuttuu kaikinpuolin hurjaa vauhtia, mutta pienissä kylissä uutta on monesti vain televisio.

Juttu jatkuu > > >

Nyt kun olet täällä...

... meillä on pieni pyyntö. Olemme laittaneet kaikki juttumme ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan korkealuokkaisesta journalismista. Lisätulot auttaisivat meitä kuitenkin tekemään entistä parempaa lehteä. Pyydämmekin, että tilaisit Maailman Kuvalehden printtiversion. Lehti on edullinen, ja samalla tuet tärkeää työtä oikeudenmukaisen maailman puolesta. Jos printti ahdistaa siksi, että maksullinen lehti on aina pakko lukea kannesta kanteen tai että sen takia pitää kaataa puita, laita läpykkä kiertoon mahdollisimman monelle ystävälle, sukulaiselle, tuntemattomalle. Pidemmittä puheitta, siirry tilaussivulle. Kiitos!