Pacto de olvido

Unohtaminen olisi joskus terveellistä, mutta valitettavan usein valitsemme muistamisen kivun ja kaivamme ristiriitojemme juuret vaikka historiasta.

Olin 17, kun kotimaassani, Iranissa alkoi vallankumous. Aluksi sitä ei tosin sillä nimellä kutsuttu – alkoi vain tapahtua. Ihmiset marssivat kaduilla kantaen julisteita ja huutaen iskulauseita. Armeija ja poliisivoimat löivät, ampuivat ja pidättivät mielenosoittajia, mutta se vain kasvatti väen määrää. Vaikka suurin osa kansasta halusi Shaahin kukistuvan, vastusti osa muutosta joko aidosti Shaahin hyvyyteen uskoen tai yksinkertaisesti roolinsa ja asemansa vankina. Usein sotilaat ja poliisit joutuivat ampumaan naapureitaan ja sukulaisiaan kohti.

Eräänä päivänä erikoisjoukot pysäyttivät mielenosoittajien marssin torin kohdalla. Rynnäkkökiväärit tähtäsivät aseettomia mielenosoittajia, joiden eturiveissä itsekin olin. Viikko sitten kymmeniä ihmisiä oli ammuttu samassa paikassa ja nytkin tilanne näytti kireältä. Miehet latasivat aseitaan johtajan käskystä ja tuijottivat kansaa. Siihen aikaan harjoittelin ahkerasti judoa ja minulla oli omiakin oppilaita. Katseeni kohtasi tutun katseen. Kiväärin takana oli yksi oppilaistani Kiumars, ujo maalaispoika joka oli valmistunut poliisikoulusta äskettäin ja ison kokonsa takia oli siirretty heti erikoisjoukkoon. On merkillistä, kuinka paljon katseet voivat kertoa muutamassa sekunnissa.

Peiliaurinkolasinen nuori upseeri kuivasi kämmeniensä hien housuihinsa ja käski joukkoa vielä kerran hajoamaan, mutta kansa huusi ” vapaus tai kuolema”. Miehet ampuivat ilmaan. Sitten suoraan väkijoukkoon. Teloituksista huolimatta vallankumous eteni nopeasti. Myöhemmin suurin osa armeijasta ja poliisivoimat liittyivät vallankumoukseen ja vakaalta ja ikuiselta tuntuva Shaahin yksinvaltius kaatui.

Mutta sitten hyökkäsi Saddam Iraniin ja alkoi mieletön sota, joka kesti kaksi kertaa pidempään kuin toinen maailman sota. Muiden varusmiesikäisten nuorten tavoin lähdin minäkin maanpuolustukseen. Armeija valmistautui suurhyökkäykseen ja joukkoja keskitettiin rintamalinjojen lähistölle.

Aamuyöllä miehistönkuljetusajoneuvossa matkalla rintamalle havahduin tuijotukseen. Vastapuolellani istui Kiumars. Nyt olimme lähdössä taistelemaan yhteistä vihollista vastaan. Emme puhuneet sanaakaan, katseet kertoivat kaiken. Taistelujen kuumudessa Kiumarsia en enää nähnyt, enkä muistanut.

Yllätyshyökkäys onnistui hyvin ja sadat viholliset antautuivat. Sodan perusasioihin kuuluu vihollisen epäinhimillistäminen; hänet tulee samaistaa itse paholaiseen ja alentaa ihmisyyden tason alle, muuten tappaminen ei olisi kunnia. Katsoessani sotavankeja yritin muistella millaisiksi olin heidät kuvitellut, mutta likaisissa univormuissaan mudassa istuvat sotilaat muistuttivat liikaa meitä itseämme. Jotkut kaivoivat esiin lompakoistaan perheidensä kuvia todistaakseen, että heitä odotetaan, jotkut olivat shokissa ja toiset vain tuijottivat eteensä.

Kiumarsin näin seuraavan kerran ruumishuoneella. Hän makasi silmät auki ja kädet näyttivät vielä puristavan näkymätöntä asetta. Silmiin oli jäätynyt samanlainen katse, jonka olin nähnyt aikoinaan torilla ja viimeksi edellisenä päivänä. Surullisen kysyvän ja anteeksipyytävän ilmeen seassa oli tällä kertaa annos pelkoa ja epäuskoa. ”Kuoleman kohtaaminen on itsensä kohtaamista”, sanoo persialainen sananlasku.

Sodassa ei ole sankaruutta, kunniaa, voittoa. Kaikki häviävät. Minne tahansa on kasattu ihmisruumiita, minne tahansa on kaivettu joukkohautoja, milloin tahansa napalmit ja ohjukset tuhoavat kyliä ja kaupunkeja, ihminen tuhoaa itsensä, tuhoaa inhimillisyyttä. Waterloosta Ruandaan, ristiretkistä Vietnamiin ja Bosniaan, kaikkialla jossa veri on vuotanut se on ollut ihmiskunnan yhteinen: ihmisyyden veri.

Madridin vuoriston juurella, 150 metriä korkea graniittiristi muistuttaa Espanjan sisällissodan uhreista. Valle de los Caídos, kaatuneiden laakso, on 43 000 molempien osapuolten sotilaan yhteishauta. Sinne on haudattu myös Franco itse. Yli miljoona henkeä vaatinut sisällissota kesti vain kolme vuotta, muistomerkin rakentaminen vaati miltei kaksi vuosikymmentä ja tuhansien tasavaltalaisten pakkotyöläisten hengen.

Unohtamiseen kuluu yrityksestä huolimatta paljon pidempään. Sen nopeuttamiseksi espanjalaiset ovat tehneet lupauksen: pacto de olvido, ”sopimus unohtamisesta”.
Ironista kyllä, yhä uudestaan nousee muistomerkkejä tapahtumille, joiden toivomme jääneen tapahtumatta; jotka tahdomme unohtaa ja kenties liiankin usein hautaamme saman sodan uhrit erilleen.

Nyt kun olet täällä...

... meillä on pieni pyyntö. Olemme laittaneet kaikki juttumme ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan korkealuokkaisesta journalismista. Lisätulot auttaisivat meitä kuitenkin tekemään entistä parempaa lehteä. Pyydämmekin, että tilaisit Maailman Kuvalehden printtiversion. Lehti on edullinen, ja samalla tuet tärkeää työtä oikeudenmukaisen maailman puolesta. Jos printti ahdistaa siksi, että maksullinen lehti on aina pakko lukea kannesta kanteen tai että sen takia pitää kaataa puita, laita läpykkä kiertoon mahdollisimman monelle ystävälle, sukulaiselle, tuntemattomalle. Pidemmittä puheitta, siirry tilaussivulle. Kiitos!