Kuka sijoittaisi kazakstanilaiseen elokuvaan?

Perestroika ja sittemmin Neuvostoliiton hajoaminen päästi uusissa Keski-Aasian maissa esiin paikallisen kulttuurin. Useissa maissa se näkyi ensimmäisenä musiikissa. Kazakstanissa elokuva oli se taiteenlaji oli, joka kukoisti kansallistunteen ensihuumassa. Nyt maan elokuvateollisuus kamppailee talousvaikeuksissa.

Itä-Euroopan suurin ja vanhin elokuvafestivaali, tsekkiläinen Karlovy Vary poimi heinäkuussa Kazakstanin elokuvan yhdeksi teemakseen. Karlovy Varyn festivaalia on järjestetty vuodesta 1946 eli yhtä pitkään kuin kuuluisampaa länsieurooppalaista Cannesin tähtitarhaa.

Karlovy Varyssa oli niukasti tähtiä, mutta tsekkiyleisöllä riitti kiinnostusta kazakstanilaisellekin elokuvalle takuulla helpommin kuin lännessä. Kazakstanilainen elokuva onkin jäänyt lännessä liki tuntemattomaksi, vaikka sitä onkin näytetty eri festivaaleilla ja se on parhaimmillaan erittäin komeaa.

”Vierailimme Karlovy Varyn festivaalin toimistossa viime vuonna ja sovimme teemaohjelmasta. Kazakstanin Soros-säätiö vastaa filmien ja vieraiden kuljetuskustannuksista”, kertoi Soros-säätiön johtaja Gulnara Abikeyeva. Monien muiden entisten sosialistimaiden tapaan sijoitusguru George Soros on perustanut Kazakstaniin säätiön edistämään paikallista kehitystä. Elokuva on sen toiminnasta pieni osa. Säätiö on tukenut siellä 16 dokumentin tuotantoa.

”Kazakstanissa oli hyviä dokumentintekijöitä jo neuvostoaikoina. Silloin suuri yleisö suosi intialaista elokuvaa. Nyt meilläkin katsotaan Hollywoodin tuotteita, kuten kaikkialla muuallakin. Vapaus on hienoa, mutta joskus on surullista, mihin ihmiset sitä käyttävät ”, Abikeyeva sanoo.

”Pitkiä näytelmäelokuvia tuotettiin neuvostoaikaan 4–5 vuodessa. Niiden aiheet oli kiintiöity. Yksi kuvasi aina vallankumousta, yksi toista maailmansotaa, yksi Kazakstanin ja Neuvostoliiton ystävyyttä ja yksi teollisuuden ongelmia. Aina silloin tällöin tehtiin se viides, joka kertoi rakkaudesta.”

Valtio halusi hovielokuvia

”80-luvun lopussa perestroika muutti tilanteen. Nuoret ihmiset kiinnostuivat elokuvasta, kun sillä oli mahdollisuus puhua eri aiheista. Kazakstanilaisilla rock- ja huumekuvauksilla oli merkitystä koko entisen neuvostoliiton alueen elokuvalle.”

Elokuvan uudelle aallolle oli luotu pohjaa jo 80-luvun puolivälistä lähtien. Venäläinen ohjaaja Sergei Solovjov valitsi joukon nuoria oppilaikseen Moskovan elokuvakouluun. Juuri he olivat myöhemmin uuden aallon kärkijoukko.

”Vuosina 1990–92 pääkaupungissa Alma Atassa avattiin 28 yksityistä elokuvastudiota. Tuotannon huippu saavutettiin jo 1991, jolloin tehtiin 13 pitkää elokuvaa. Niistä peräti yhdeksän palkittiin ulkomaisilla festivaaleilla. Kysymys ei ollut vain määrästä vaan myös laadusta.”

Elokuvan huippuvuonna 1991 Kazakstan myös itsenäistyi. Kansallisuusinnostuksen huumassa niin valtio kuin yksityiset rahoittivat elokuvaa. Into ja rahat hupenivat kuitenkin nopeasti. Vuonna 1997 tehtiin enää neljä pitkää elokuvaa. Tänä vuonna niitä ei ole tuotannossa yhtään.

”Uusi aalto jakautui kahteen suuntaukseen. Toiset tekivät tarinoita Kazakstanin omasta historiasta. Toinen suuntaus oli nykyajan ongelmien kriittinen kuvaaminen. Niissä kerrottiin siitä, miten ihmisten odotukset tyssäsivät mahdollisuuksien puutteessa alkoholiin ja väkivaltaan.”

”Osasyy kuihtumiseen on valtion, joka keskittyi tukemaan hovielokuvia, kansallista itsetuntoa kohottavia koreita historiallisia kuvauksia. Historiassakin olisi mielenkiintoisempaa etsiä vaikkapa yhtäläisyyksiä vanhan ja uuden vallan, hunnien ja presidenttien, välillä.”

”Kiinnostavat elokuvat ovat syntyneet riippumattomien tuottajien vähillä resursseilla. Elokuva on kansainvälisesti tunnetuin osa Kazakstanin kulttuuria. Meillä on 34 pätevää ohjaajaa. Valtion pitäisi ajatella elokuvakulttuurimme ylläpitämistä. Toisaalta tarvittaisiin osaavia tuottajia, jotka hyödyntäisivät parhaiden ohjaajien mainetta hankkimalla rahoitusta ulkomailta.”

”Kaikesta huolimatta meillä oli Alma Atassa kesäkuussa nuorten videofestivaali, jossa kilpaili 46 uutta videoelokuvaa. Ja Valtion elokuva- ja teatterikoulusta tulee koko ajan oppilastöitä, jotka on tehty ties mistä haalitulla kalustolla.”

Juttu jatkuu > > >

Nyt kun olet täällä...

... meillä on pieni pyyntö. Olemme laittaneet kaikki juttumme ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan korkealuokkaisesta journalismista. Lisätulot auttaisivat meitä kuitenkin tekemään entistä parempaa lehteä. Pyydämmekin, että tilaisit Maailman Kuvalehden printtiversion. Lehti on edullinen, ja samalla tuet tärkeää työtä oikeudenmukaisen maailman puolesta. Jos printti ahdistaa siksi, että maksullinen lehti on aina pakko lukea kannesta kanteen tai että sen takia pitää kaataa puita, laita läpykkä kiertoon mahdollisimman monelle ystävälle, sukulaiselle, tuntemattomalle. Pidemmittä puheitta, siirry tilaussivulle. Kiitos!