Artikkelikuva

Tulevaisuuden ruokalista: kasvisruokaa lihaaneille, kiitos!

Kun puhutaan ruoan tulevaisuudesta, yksi asia on varma: nykymeno ei voi jatkua. Syyllistämisellä ja vastuullisuuteen vetoamalla ei kuitenkaan pitkälle pötkitä, mikäli pöperö maistuu pahalta ja on vieläpä kallista, Karoliina Knuuti kirjoittaa.

Tänä keväänä Ylen ohjelmatarjonnassa oli piristävä uutuus: viisiosainen minisarja Voiko tätä syödä. Ohjelmassa kokki ja ravintoloitsija Henri Alén ja biotekniikan tohtori Lauri Reuter kiertelevät eri puolilla maailmaa pohtimassa ruoan tulevaisuutta.

Miehet tutustuvat solulihan viljelyyn, kalojen kasvatukseen, geenimuunteluun, ötökkäruokailuun ja kasvisperäisiin lihankorvikkeisiin. Samalla katsoja tutustutetaan vaivihkaa lihantuotannon eettisiin ja ekologisiin ongelmiin, ylikalastukseen ja tietenkin ihmiskunnan kulutustottumusten seurauksena etenevään ympäristökatastrofiin.

Jo nyt ihmiskunta tarvitsisi keskimäärin kaksi maapalloa koko ekologisen jalanjälkensä sovittamiseen.

Sarja poikkeaa suurimasta osasta eläin- tai ruoantuotantoa kriittisesti tarkastelevista ohjelmista. Näet samalla, kun tiputellaan faktoja lautasmallimme ekologisesta jalanjäljestä, juontajat herkuttelevat burgereilla ja ”lihapullilla”.

Tiriseviä annoksia tarkennetaan lähikuviin. Sarjaa katsoessa on koko ajan nälkä.

Seuraavaksi luvassa on huono uutinen kaikille maailman konservatiiveille. On käytännössä kiistaton tieteellinen tosiasia, että mikäli ylipäätään haluamme, että ihmislajilla on tällä pallolla tulevaisuutta, nykymeno ei voi monellakaan yhteiskunnan alalla jatkua.

Tällä hetkellä ihmisiä on maapallolla vajaat 8 miljardia. Jo vuonna 2050 meitä on arvioiden mukaan noin 10 miljardia. Samaan aikaan, kun väestö kasvaa, se myös vaurastuu ja keskiluokkaistuu globaalisti.

Tämä on tietysti hieno asia – paitsi ympäristön kannalta. Maailman tiedeyhteisö on käytännössä yksimielinen siitä, että jo nykyisen väestön tämänhetkinen kulutus suistaa jatkuessaan planeetan laajamittaiseen ilmastokatastrofiin. Jo nyt ihmiskunta tarvitsisi keskimäärin kaksi maapalloa koko ekologisen jalanjälkensä sovittamiseen – suomalaiset yli kolme ja yhdysvaltalaiset yli neljä.

Mitä tekee tämän tiedon äärellä kasvava ja keskiluokkaistuva väestö? Puuhastelee kovaa vauhtia esimerkiksi energiasektorin päästöjen parissa, mutta syö kuten ennenkin. Tai oikeastaan enemmän kuin ennen – ainakin lihaa.

lihattomien vaihtoehtojen tarjonnassa meni vielä vuosikymmen sitten autuaasti sekaisin jonkinlainen salaattidieetillä olo ja ihan muista syistä johtuva lihattomuus.

Ruoantuotanto selittää kuitenkin kolmanneksen ihmiskunnan hiilipäästöistä. WWF:n mukaan tällä hetkellä kaikesta maatalousmaasta vähintään 70 prosenttia käytetään lihan ja muun eläinperäisen ruoan tuotantoon. Viime vuosina tuhotuista sademetsäalueista jopa 80 prosenttia on nyt laidunmaana ja loputkin suurelta osin karjalle kasvatettavan rehun viljelymaana. Etenkin lihantuotannon, etenevän ilmastokriisin ja kasvavan väestön yhteensovittaminen on siis melkoinen mahdottomuus.

Lihasta ja eläinperäisestä ravinnosta pitäisi siis luopua, ainakin enimmiltä osin. Mutta keskustelupalstoja lukemalla ei synny käsitystä, että läheskään kaikki olisivat tähän valmiita. Mikä siis avuksi?

Olen itse sitä ikäluokkaa, että vielä kouluvuosinani kasvisruoka oli saatavilla vain erikoisruokavaliona tilauksesta ja se oli yleensä käytännössä porkkanaraastepihviä tai hernemaissipaprika-riisiä. Muistan myös erittäin hyvin ajan, jolloin suomalaisessa ravintolassa oli ihan ok, että listan ainoa kasvisannos oli fetasalaatti. Ylipäätänsä lihattomien vaihtoehtojen tarjonnassa meni vielä vuosikymmen sitten autuaasti sekaisin jonkinlainen salaattidieetillä olo ja ihan muista syistä johtuva lihattomuus.

Kasvissyönnistä myös puhuttiin vielä suhteellisen hiljattain lähes yksinomaan eläinten oikeuksien näkökulmasta. Tietenkään tämän argumentin merkitys ei ole kadonnut minnekään, mutta samalla sen toistelu jätti olennaisen osan pois keskustelusta. Nimittäin sen, että ilmastonmuutoksen vuoksi eläinperäisten tuotteiden määrää on lähes välttämätöntä vähentää ihan kaikkien lautasilla, elleivät erilaiset solulihakokeilut ota toden teolla tulta alleen jo tällä vuosikymmenellä.

Ruoassa on paljon enemmän kyse kodista, kulttuurista ja perinteistä kuin vaikkapa siinä, miten yölamppumme sähkö tuotetaan tai siinä, millaisella energialla perheen farmari kulkee.

Vaikka välillä tuntuu, että kouluvuosistani on tultu valtavasti eteenpäin, kasvisruokakeskusteluun liittyy yhä eräs vakava huoli. Niin kauan kuin lihattomuus oletetaan tiedostavien toisinajattelijoiden puuhaksi, kasvissyöjien voidaan olettaa tyytyvän maultaan ja ravintoarvoltaan hyvinkin vaihteleviin ”vaihtoehtoihin”. Tällöin on liian houkuttelevaa ajatella, että kasvissyöjiä ohjaa jonkinlainen kovaääninen eettinen kompassi, joka ajaa kaikkien muiden ruokaan liittyvien arvojen ohi.

Mutta kuinka todennäköistä on saada houkuteltua – tai syyllistettyä – yhtäkään burgerinystävää valitsemaan hernemaissipaprika-riisiä tai edes nykyaikaisempaa papupihviä? Varsinkaan, kun suurin osa kasvisruokavalmisteista on edelleen paljon lihatuotteita kalliimpia.

Mikäli tuotanto aiotaan saada kestäväksi globaalilla tasolla, syyllistäminen tai globaaliin vastuuseen vetoaminen ovat vääriä lähestymistapoja.

Ilmastonmuutoksen kannalta olennaisinta ei ole nimittäin tarjoilla nykyisille kasvissyöjille kutakuinkin siedettävää kasvisruokaa, vaan vakuuttaa maailman vannoutuneimmatkin lihaanit fiksaamaan lautasmallinsa sellaiseksi, että elämä planeetalla voi jatkua.

Ruoassa on paljon enemmän kyse kodista, kulttuurista ja perinteistä kuin vaikkapa siinä, miten yölamppumme sähkö tuotetaan tai siinä, millaisella energialla perheen farmari kulkee. Siksi niin kauan, kun kasvisruoka on jotain hämmentävää ”intialaisittain maustettua” currypöperöä, se ei onnistu kilpailemaan laajamittaisesti isoäidin karjalanpaistin, joulukinkun ja grilliherkkujen kanssa. 1990-luvun lapsena minutkin on kasvatettu nakeilla ja muusilla – ja ajatus loppuelämästä ilman tällaisia lohturuokia on vaikea pala nieltäväksi, vaikka tiedostan hyvin, kuinka hankalassa tilanteessa ilmastokriisin edessä olemme.

Ja juuri tämä tekee Voiko tätä syödä -ohjelmasta piristävän. Sarjassa etenevää ilmastokriisiä ei kyseenalaisteta, eikä myöskään sen ratkaisemiseksi välttämättömiä elämäntapamme muutoksia. Sarja operoi ikään kuin rinnakkaistodellisuudessa, jossa kasvis- vai lihansyönti-debatti on kokonaan vanhentunut.

Pikemminkin se onnistuu viestimään Ylen arvovaltaisuudella, että muutos on tulossa, halusimme sitä tai emme. Tämän lähtöasetelman hyväksyttyämme voimme kuitenkin monella tapaa vaikuttaa siihen, mitä tulevaisuuden tuotantotapoja suosimme ja millä ehdoin. Ja yhdeksi ehdoksi Alén ja Reuter asettavat sen, ettei mausta tingitä.

Sarjasta inspiroituneena vetoan suomalaisiin poliitikkoihin ja maataloustuottajiin: tarvitsemme nopeasti lisää ruoantuotannon innovaatioita. Sellaisia, jotka korvaavat
suosikkiruokalajimme kaupan hyllyillä vähintään yhtä halpaan hintaan kuin nykyiset lihatuotteet. On jo aika siirtyä liha-kasvisdebatista kehittelemään tai kopioimaan maailmalta ne keksinnöt, joilla myös suomalaisten suosikkimaut saadaan pysymään lautasella planeetan rajoissa.

Tämä vaikuttaisi olevan myös Ylen minisarjan pääviesti. Ruokailu ei muutu laajamittaisesti, mikäli eettiset ja ekologisesti kestävät vaihtoehdot eivät ole helposti saatavilla – ja maistu pirun hyvälle.

Tilaa Maailman Kuvalehti