Eksoottista psykiatriaa?

Termi etnopsykiatria kalskahtaa ensin oudolta. Onko se etnologiaa psykiatrian keinoin, psykiatriaa etnologialla maustettuna vai ”eksoottisten” kulttuurien psykiatriaa? Ranskassa syntynyt etnopsykiatria tutkii eri kulttuurien terapeuttisia systeemejä.

Etnopsykiatria-termin kehitteli 1960-luvulla unkarilaista alkuperää oleva Georges Devereux, joka tutki Mohave-intiaanien tautiluokituksia. Sittemmin alan guruksi on vakiintunut Devereux’n oppilas, egyptinjuutalainen Tobie Nathan, joka on julkaissut aiheesta useita teoksia.

Vuonna 1993 Nathan perusti pariisilaisen yliopiston yhteydessä toimivan etnopsykiatriaan erikoistuneen keskuksen, jossa järjestetään vastaanottoja, tehdään tutkimusta ja koulutetaan.

Etnopsykiatriassa terapeuttisten systeemien katsotaan olevan kulttuurisidonnaisia ja tasavertaisia. Yksilön ongelmaa tarkastellaan suhteessa tämän omaan ryhmään ja kulttuuriin. Ranskassa asuvan afrikkalaisen mielenterveysongelmia pyritään siis jäsentämään tämän alkuperäisen kulttuurin käsitteiden kautta. Puhutaan esimerkiksi pahoista hengistä ja noituudesta.

Käytännössä eri tulkinnat kulkevat rinnakkain. Tobie Nathan kertoo Le Monde -lehden haastattelussa pohjoisafrikkalaisesta siirtolaismiehestä, joka työtapaturman jälkeen kärsi kovista kivuista, vailla mitään lääketieteellistä selitystä. Potilas itse vakuutti kipujen johtuvan erään sukulaisen kirouksesta.

Vastaanottojen aikana kävi ilmi, että 20 vuotta Ranskassa asuneen miehen aikuinen poika ei puhunut sanaakaan arabiaa ja oli juuri suorittamassa ranskalaista asepalvelustaan. Isä ihmetteli, minkälainen pojasta oli tullut.

”Tässä tilanteessa ei auta mitään sanoa potilaalle kipujen johtuvan siitä, ettei poika muistuta isäänsä. Vastakirous taas tuottaa toivotun tuloksen, parantumisen. On otettava huomioon nämä kaksi tulkintaa. Kummatkin ovat oikeita. Kummatkin ovat vääriä”, kommentoi Nathan Le Monde -lehdessä marraskuussa 1996.

Erilaisuuden tunnustaminen ja hyväksyminen ei tee pahaa. Tobie Nathan menee kuitenkin pidemmälle ja vakuuttaa kulttuurin ja psykopatologian olevan toisistaan riippuvaisia. Kulttuuri voisi siis määrittää suuressa määrin yksilön psyykeen – länsimaisen psykiatrian universaalit totuudet lentävät taivaan tuuliin. Mutta kuinka pitkälle ryhmä ja kulttuuri voivat määrittää ihmistä, kyselevät ne, jotka epäilevät Nathanin periaatteita. Jotkut näkevät jopa rasismin siemeniä etnopsykiatrian tavassa käsitellä yksilöä ensisijaisesti ryhmän edustajana.

Nathanin perustaman keskuksen johtaja, Françoise Sironi toteaa alan vastustajista: ”On niitä, jotka eivät hyväksy eri systeemien tasavertaisuutta, sekä niitä, jotka luulevat että kulttuurin huomioon ottaminen tarkoittaa ihmisten sulkemista heidän omaan kulttuuriinsa”.

Silti Nathan itse puhuu ”ghetoista”. Eräässä kirjassaan hän toteaa, ehkä hiukan provosoivasti: ”Sellaisissa yhteiskunnissa, joissa siirtolaisten osuus väestöstä on suuri, on suosittava ghettoja, jotta perheiden ei tarvitsisi luopua kulttuuristaan”.

Täällä saa puhua

Keskuksen vastaanotoilla kulttuurista taustaa pyritään tekemään uudelleen eläväksi, mutta tapaamiset eivät koskaan korvaa muualla aloitettua hoitoa. Potilaat saapuvat hoitotiimin aloitteesta, lastensuojeluviranomaisten tai tuomioistuimien kautta.

Yleensä paikalle tullaan koko perheen voimin. Potilaan äidinkielellä tapahtuvissa tapaamisissa on läsnä useita ihmisiä: keskuksen terapeutteja, potilas ja tämän perhettä sekä tavanomaisen hoitotiimin edustajia. Periaatteena on tuoda esille mahdollisimman monta näkökulmaa.

Tärkeä osa on kulttuurisella välittäjällä, potilaan omasta kulttuurista kotoisin olevalla ja tämän äidinkieltä puhuvalla työntekijällä, joka toimii myös tulkkina.

Potilaat on aktiivisia osapuolia. ”Yritämme miettiä, miten heidän omassa kulttuurissaan käsiteltäisiin ongelmaa. Usein he ovat tottuneet vaikenemaan asiasta länsimaisen hoitohenkilökunnan kanssa. Täällä siitä saa puhua”, selittää Françoise Sironi.

”Länsimaisittain katsottuna häiriintynyt lapsi on perinteisissä kulttuureissa usein eräänlainen sanansaattaja. Kun asiaa voidaan tarkastella näin, keskustelu lapsen ja vanhemman välillä tulee uudelleen mahdolliseksi.”

Usein ongelmat tuntuvatkin kiteytyvän juuri tähän Afrikasta muuttaneiden vanhempien ja Ranskassa syntyneiden lasten väliseen ristiriitaan.

”Joskus umpisolmu on vanhempien kohdalla. Kulttuuri elää ja muuttuu. Kun vastassa on jäykästi perinteisiin takertuva vanhempi, yritämme selvittää, mistä asenne johtuu”, kertoo Sironi.

Mutta miten kauan niinsanotun alkuperäisen kulttuurin voimaa voidaan hyödyntää? Nuorethan asuvat Ranskassa, eivät ehkä koskaan ole käyneet vanhempiensa kotimaassa eivätkä välttämättä edes puhu vanhempiensa kieltä. Françoise Sironi väistää kysymyksen: ”Me voimme puhua ainoastaan hoitamistamme tapauksista. Ne ovat vakavia psykopatologisia tapauksia. Ei pidä unohtaa, että suurin osa siirtolaisista voi hyvin.”

Keskus työskentelee myös syntyperäisten ranskalaisten parissa, mutta aina suhteessa isompaan ryhmään. On transseksuaaleja, syömishäiriöistä kärsiviä nuoria ja uskonlahkoista selvinneitä.

”Yhteistä näille ryhmille ja siirtolaisille on se, ettei perinteinen psykiatria aina tuota tuloksia. Etnopsykiatrian tapa tarkastella yksilön historiaa suhteessa ryhmän historiaan avaa uuden näkökulman”, pohtii Sironi.

Kulttuurit törmäyskurssilla

Françoise Sironin mukaan käynnit keskuksessa ovat potilaille usein rikastuttavia kokemuksia. Heille avautuu uusia näkökulmia sekä omaan että isäntämaan kulttuuriin.

Joskus kulttuurit kuitenkin ajautuvat törmäyskurssille. Näin on käynyt muun muassa tyttöjen ympärileikkauksen kanssa. Perinne, jolla on kulttuurinen perusta, on lailla kielletty Ranskassa sekä useissa Afrikan maissa.

Tobie Nathan on toiminut asiantuntijana useissa oikeudenkäynneissä ja tullut herättäneeksi paljon pahaa verta selittäessään perinteen taustaa ja sen alkuperäistä funktiota joskus liian innokkaasti.

Kysyn Sironilta, miten tällaisia tapauksia käsitellään vastaanottojen aikana. ”Me emme lähetä ketään ympärileikattavaksi. Perinteellä on tietty tarkoitus, josta voidaan keskustella vastaanoton aikana.”

Fethi Benslama, Pariisin esikaupungissa työskentelevä psykoanalyytikko ja Devereux’n entinen oppilas, ei hyväksy Nathanin teesejä. Benslama kirjoitti Le Monde -lehdessä joulukuussa 1996 siirtolaisuuden ja maanpaon kokemuksesta.

”En halua luoda potilaalle illuusiota siitä, että hän voi kätkeytyä koskemattomien kulttuuristen merkitysten taakse. Ne muuttuvat myös alkuperäisessä kontekstissaan. Lähtiessään toiseen maahan siirtolainen valitsee elävän suhteen toiseen maailmaan, toisenlaisiin tapoihin: merkityksiä häviää ja uusia syntyy.”

George Devereux ja Tobie Nathan ovat kumpikin eläneet siirtolaisina. Ei liene yhdentekevää, että etnopsykiatria on syntynyt nykyisessä muodossaan nimenomaan Ranskassa, jossa siirtolaispolitiikka on vuosikausia perustunut integraation käsitteeseen. Olisiko yhteiskunta, joka on vuosikymmenten ajan kuuluttanut kansalaisten yhdenvertaisuutta, unohtanut erilaisuuden käsitteen?

TAINA TERVONEN

Tilaa Maailman Kuvalehti