Kuvat liikkuvista eläviksi Maailmaa kameralla katsottuna (osa 1)

Televisiodokumentit välittävät meille kuvaa maailmasta, koska emme itse ehdi tai uskalla kaikkialla käydä. Yksi dokumenttien kuvaaja on Pekka Uotila, joka on työskennellyt paljon kehitysmaissa. Hän tulkitsee maailmaa kameran etsimen läpi ja loppujen oivaltaminen onkin sitten omissa silmissämme.

Kuva Boliviasta voisi olla vaikka se, kun pikkupoika piirtää sormellaan auton pölyiseen pintaan. Tuulilasin toisella puolella voi muistella omaa lapsuuttaan Tapiolassa ja sitä, kun isä kielsi koskemasta autoon. Siinä kulttuurit kohtaavat ja pojan arka ilme auttaa ymmärtämään myös omaa vihamielisyyttään vieraassa ympäristössä. Pelko voi olla molemminpuolista.

Kuvia Pekka Uotila on ottanut maailmalta ja hän on pyrkinyt eläviin kuviin eikä vain siihen, että ne liikkuvat. Liikkumista on tärähtäminenkin. Elokuvaajaksi tuloaan hän pitää sattumana, vaikka velipoika opiskeli jo valokuvausta. Hän ehti opiskella yhden lukukauden maantiedettä, mutta kun ala ei ottanut istuakseen, hän pyrki taideteolliseen korkeakouluun ja pääsi elokuvataiteen linjalle ensimmäisellä yrittämällä.

Kuvauksen alkeita hän oli opetellut jo Juice Leskisenkin laulussaan mainitsemassa Viittakiven kansanopistossa Hauholla. Siellä oli kansainvälinen kurssi, jolla suomalaisten lisäksi oli joitakin ulkomaalaisiakin.

”Ensimmäisen pitemmän ulkomaanmatkani tein 1986 Intiaan, jossa matkustelin kaksi kuukautta reppu selässä. Se ei ollut vielä työmatka, vaan pikemminkin matka omaan itseeni, johon kuului paljon liikkumista ja vähän puhetta. Olin sikäläisille helposti huijattavaa vapaata riistaa. Mahdollisimman vähän epämukavaksi oloni koin, kun huomasin, etten ymmärtänyt heidän kulttuuristaan yhtään mitään.”

Tupakoivat vuorten jumalat

Vuonna 1989 Benjamin Oroza teki kaivostyöläisistä kertovaa dokumenttia bolivialaisessa tinakaivoksessa. Kuvaajakseen hän pestasi Pekka Uotilan. He olivat kaikki ensikertalaisia televisiodokumentin teossa ja maassa vierähti seitsemän viikkoa.

”Kaivoksen maailma ja espanjankielinen kulttuuri olivat minulle taas uutta. Bolivialaiset kaivostyöläiset ovat ylpeitä ja heidän ammattikuntansa on arvostettu. Rankoissa olosuhteissa korostuu omakohtainen selviytyminen, mutta myös kaverin auttaminen.”

”Heillä on ihan omat jumalansakin. Vuorten jumalia lepytellään tarjoamalla niille viinaa ja tupakkaa, jumalten terveyttä eivät maksakirroosi ja keuhkosyöpä uhkaa. Minulla oli totuttelemista heidän mentaliteettiinsa, iloisuuteensa, melankoliaansa ja joskus hieman lapsellisen pateettiseen machoismiinsa.”

”Matka toimi peilinä myös omiin arvostuksiin ja auttoi selkiyttämään maailmankuvaa. Minulle oli kohtalainen sokki palata takaisin Suomeen ja kohdata rationaalinen preesensimme sekä R-kioskien tyly vastaanotto. Suomi ei ollut mikään small talkin luvattu maa.”

Suomalaisuutta suoraan ulkomailla hän on kuvannut myöhemmin Espanjan Aurinkorannikolle tekemällään matkalla. Kohteena oli silloin Torremolinosissa sijaitseva Masan baari, jonka vaikutuspiirissä suomalainen pesäpalloilija saattoi palaa etelän auringossa kaukana kotipesästä.

”Suomalaisesta miehestä ei voi olla pitämättä, sillä hän on puhumattomuudessaan liikuttava. Matkat ovat auttaneet ymmärtämään myös perinteistä ryyppäämistämme, sillä jotenkinhan tunteet on saatava purettua. Meillä on myös jakamaton oikeutemme haukkua selän takana ystäviämme, sillä sitä vartenhan ystävät ovat olemassa.”

”Monta kertaa matkoilta palatessani minut on vallannut outo isänmaallisuuden tunne. Ikävän kotimaa on myös koti-ikävän maa.”

Naisia Nepalin metsissä

Kaivostyöläisdokumentin kuvattuaan Pekka Uotilan seuraava kohde oli Israelin palestiinalaisalueilla, jonne hän meni yhdessä Yleisradion nykyisen dokumenttipäällikön Iikka Vehkalahden kanssa. Kuvauksen kohteena oli kolme palestiinalaisnaista, joiden miehet olivat joutuneet vankilaan intifadan aikana.

”Kävimme myös Egyptissä tapaamassa yhtä miehistä, joka oli muuttanut sinne. Olin nyt jo kokeneempi maailmanmatkaaja ja osasin välttää pahimmat hölmöydet. Sieltä löytyi myös enemmän tuttuja elementtejä kuin latinalaisesta Amerikasta.”

Israelin jälkeen oli Vuorossa Nepal, jossa Pekka kuvasi Metsän tyttäriä. Se oli Finnidan (nyk. KYO) rahoittama dokumentti ja rahoituspäätös tehtiin juuri ennen laman puhkeamista, myöhemmin kuvaukset olisivat jääneet tekemättä, kun hätä oli jo omassa maassa.

”Juttu kertoi metsän merkityksestä, istutuksista ja metsänhoitokulttuurista Nepalissa, naisilla oli siinä keskeinen osa. Siellä oli myös suomalaisia kehitysyhteistyöntekijöitä ja vaikka he eivät huonoa työtä tehneetkään, siellä näki, miten järjettömän vaikean yhtälön kanssa ollaan tekemisisssä. Pitäisi kyetä sukeltamaan syvälle vallitsevaan kulttuuriin, jotta saataisiin jotakin pysyvää aikaiseksi.”

”Nepal on sinänsä suosittu kohde, koska se on pieni maa. Siellä ollaan ikäänkuin järvellä meren sijasta, tulokset näkyvät vähemmin ponnistuksin ja valkonaaman on siellä helppo olla. Toista on jo naapurimaassa Intiassa, joka valtavuudessaan on oma maailmansa.”

Afrikassa itsekkyyden asteikolla

Intiaan Pekka kuitenkin palasi työmatkalle vuoden 1994 tienoilla. Kuvauksen kohteena oli nyt 6-vuotias tyttö, joka asui perheineen junaradan varrella keskieteläisessä Intiassa. Persoonallinen koti hyvien liikenneyhteyksien päässä, saattaisi kiinteistönvälittäjä hehkuttaa, mutta Pekka tarkkaili nyt maata uusin silmin.

”Intia näytti nyt kokonaan toisenlaiset kasvot kuin kahdeksan vuotta aikaisemmin. Kun siellä tekee työtä ja saa kontakteja paikallisiin ihmisiin, siihen tulee tuttuutta ja kokemus maasta muuttuu myönteisemmäksi.”

”Olin havaitsevinani, että itse Intiakin oli muuttumassa. Sen kauppapolitiikka oli avautumassa ja coca-colatölkistä oli tullut ikoni, joka saatettiin nostaa tyhjänäkin näytteille statussymbolina.”

Ennen Intiaa Pekka oli käynyt vuosikymmenen alussa Kiinassa kuvaamassa pätkän yhteisestä maailmastamme, jossa pähkäiltiin luonnonkatastrofin suuruutta siinä tapauksessa, että kiinalaiset saavuttaisivat länsimaisen kulutustason.

Laman otettua Suomen hallaiseen syleilyynsä kehitysavun määrää tiputettiin 0,4 prosenttiin bruttokansantuotteesta. Siitä valtion kustannuksella maailmaa pelastavat suivaantuivat niin, että Pekka huomasi olevansa Afrikassa kuvaamassa dokumenttia 0,4 prosenttia itsekkyyden asteikolla.

”Siellä oli jälleen uusi kulttuuriympäristö. Olimme matkalla vain kolmisen viikkoa eikä minulle jäänyt aikaa omaehtoiseen mielipiteenmuodostukseen. Kävimme Sambiassa ja Namibiassa, Etelä-Afrikkaan meitä ei päästetty. Asuimme suomalaisten kehitysyhteistyöntekijöiden luona ja kuva maanosasta välittyi lähinnä heidän kauttaan.”

”Finnida lopetti kehitysdokkarien rahoittamisen ja samalla minulla loppuivat työt sillä saralla. Jos lamasta on jotakin hyvää sanottavaa, ehkä se vauhditti keskustelua siitä, mihin vähentyneet varat kannattaa käyttää. Nyt kuulee jo enemmän kriittisiä äänenpainoja projektien mielekkyydestä ja tuloksellisuudesta.”
Juttu jatkuu > > >

Tilaa Maailman Kuvalehti