Jokaisessa asuu pieni maahanmuuttaja (osa 1)

Monet maahanmuuttajista tulevat yhteisökulttuureista. Suomikin on ollut ennen yhteisöllisempi kuin nykyään. Ehkä omaan lapsuuteen mielessä palaaminen voi auttaa meitä ymmärtämään maahanmuuttajia.

Meistä jokainen on joskus kokenut kulttuurisokin – vaikka esimerkiksi pohjoisesta etelään tai maalta kaupunkiin tullessaan.

Näin ajattelee kulttuuriantropologi, monikulttuurisuuskouluttaja Katriina Järvinen ja häntä kuunnellessa juopa meidän ja muiden välillä kummasti kapenee.

Hän myös kertoo itseironisesti kokemuksistaan ulkomaalaisten kanssa: väärinkäsityksistä, joita kulttuurien kohdatessa tapahtuu. Usein juttujen kanssa on oltava vähän varovainen.

Katriina Järvinen, 38, kouluttaa muun muassa lastentarhanopettajia ja maahanmuuttajatyöntekijöitä sekä luennoi sosiaalipsykologiaa ja kulttuuriantropologiaa avoimessa yliopistossa. Hänellä on myös maahanmuuttaja- eli mamu -opiskelijoita.

Toisinaan hän joutuu reputtamaan heitä, koska yliopistoissa opetetaan hyvinkin erilaisia asioita. Voi esimerkiksi olla, että opiskelijat eivät tunne käsitettä ”alitajunta” eikä heidän kulttuuriinsa muutenkaan kuulu samanlaista kiinnostusta oman minän psykologiseen setvimiseen ja itsetutkiskeluun kuin meillä. Myös itseironinen oman käyttäytymisen ääneen pohdiskelu voi tuntua mamuista oudolta.

”Meillä psykologian tiedostamaton ujuttaminen alkaa jo varhain. Jos Joni lyö Jania, niin Jonin äiti kysyy: Mitä sä ajattelit kun sä löit sitä? Toisessa kulttuurissa Joni saa korvilleen, ja se siitä”, Katriina sanoo. ”Mutta meillä on pelattava meidän säännöin.”

Elämänhallintaa ja konflikteja

Meidän kulttuurimme on yksilökeskeistä ja sille on ominaista ongelmakeskeinen ajattelu.

”Minulla oli kerran libanonilainen lastenhoitaja. Jos tuli puhe ikävistä asioista, minä rupesin heti analysoimaan ja yritin siten saada asioita hallintaan. Hän sanoi vaan että sellaista elämä on tai että tämä on hänen osansa”, Katriina kertoo.

Muslimikulttuureissa korostetaan ihmisten välisiä eroja. On naiset-miehet, nuoret-vanhat, rikkaat-köyhät, ja nämä vastakkaisuudet tai erilaisuudet hyväksytään sellaisinaan. Siksi ei synny konflikteja kuten meillä, jossa miehet ja naiset, nuoret ja vanhat, köyhät ja rikkaat ovat jatkuvassa kamppailutilanteessa.

”Mitä enemmän demokratiaa, sitä pienemmissä asioissa nähdään epätasa-arvoisuuksia. Mitä suuremmat erot, sitä helpommin ne nähdään osaksi maailman järjestystä. Suuret erot eivät herätä tyytymättömyyttä, koska eri ryhmiä ei vertailla keskenään”, Katriina sanoo.

”Sen sijaan meillä, peruskouluyhteiskunnassa, jossa periaatteessa kaikilla on samat mahdollisuudet, vertailu alkaa heti ja herkästi myös itsesyyttely ja tyytymättömyys. Kun kerran naapuri voi tulla optiomiljonääriksi, itseään saa syyttää, jos ei onnistu samaan!”

”Me haluamme ikään kuin avata, hallita ja ratkaista kaikki tilanteet. Jos se ei onnistu, ollaan onnettomia ja umpikujassa: kulttuurin mieleen luomassa umpikujassa. Yksityisestä vastoinkäymisistä tulee maailmanloppu.”

”Nuorempana minäkin kuvittelin, että kaikki konfliktit voidaan selvittää, ja että voin tehdä elämästä mieleiseni projektin. Nyt tajuan, että asiat kulkevat omalla painollaan. Silleen jättäminen …”

Hetkinen, kulttuuriantropologi! Eikö tuo ole fatalismia? Passiivisuutta, joka juuri ylläpitää niitä eroja ja köyhyyttä, joka sitten tuo ihmisiä tänne.

”Fatalismi on ehkä harhakäsitys”, Järvinen oikoo. Hän vertaa entisaikojen suomalaisia nykyisiin maahanmuuttajiin. Korvenraivaajat menivät vaikka läpi harmaan kiven, silti asenne elämään oli nöyrä. Jos Jumala/Kohtalo suo, jos halla ei vie, karhu raatele tai tauti iske.

”Eikä entisajan suomalaisia voinut ainakaan laiskuudesta moittia. Mitä etelän maiden köyhyyteen tulee, niin sen taustalla on isoja taloudellisia ja poliittisia kysymyksiä.” ”Fatalismista puhuminen on vähän sitä, että uhria syytetään.”

Kiireeseen on opeteltava

Siinä missä meidän kulttuurissamme työtä ja yksin selviämistä pidetään hyveenä, yhteisökulttuureissa tärkeintä on suku ja sen kunnia. Suku antaa turvan ja vastaa jäsenistään.

Tyypillistä yhteisökulttuureille on miesten ja naisten keskinäiset yhteisöt. Suomessakin tätä on nähty – ja paheksuttu muun muassa Helsingin rautatieasemalla, jossa somalimiehet viipyilevät sillä aikaa kun vaimot ovat kotona lasten kanssa.

”Miehet ovat työttömiä ja sivussa suomalaisesta yhteiskunnasta. Olisiko parempi, että he makaisivat masentuneina työn puutteessa kotonaan”, Järvinen kysyy.

Yhteisökulttuureissa ihmisille on aina aikaa. Monia maahanmuuttajia puolestaan ihmetyttää meidän jatkuva kiireemme ja tarve ostaa kaikenlaisia vempaimia.

”Me olemme tehokkaita, mutta mikä on sen hinta? Kuolinvuoteellaan harva kai ajattelee, että olisi pitänyt tehdä vielä enemmän vaan että olisi pitänyt olla enemmän lasten kanssa.”

”Ikävä kyllä meidän on sopeutettava mamut kiireeseen, vaikka heillä olisi paljon hienompia asioita opetettavana meille, muuten he syrjäytyvät täällä kokonaan”, Katriina Järvinen sanoo.

Hän on omana elinaikanaan tuntenut, miten Suomi on muuttunut yhteisöllisestä yksilökeskeiseksi kulttuuriksi. Hän tulee yhteisöstä keskeltä Tamperetta, puutalokortteleista, jotka sittemmin pahamaineisina purettiin pois, ja asukkaat siirrettiin uusiin lähiöihin Hervantaan.

Katriinan isä oli työssä tehtaassa, äiti siivosi ja heitä oli neljä lasta ja vanha isoisä. Asuttiin kaksion puolikkaassa.

Elämä suuntautui kodista ulospäin; Katriina viihtyykin hyvin etelän vilkkaissa kaupungeissa. Yhteiskunta oli luokkiin jakautunut, silti oleminen oli ehkä väljempää kuin nykyään. Ainakin koko ajan oltiin tekemisissä toisten kanssa, hyvässä ja pahassa. Mustalaiset kiersivät – hyvät syötettiin, pahoja ei päästetty sisään – pihaan tuli katusoittajia, kerjäläisiä, veitsenteroittajia. Verhot heiluivat ahkerasti.

Rehellisyyden monet kasvot 14-vuotiaana Katriina halusi Ruotsiin kesätöihin. Hän kirjoitti sairaaloihin Tukholmaan, yhdestä vastattiin, ja niin hän lähti. Vanhemmilla ei ollut siihen sanomista.

Vaikka Katriina ei ollut suojattua elämää elänyt Tampereellakaan, Tukholma oli rankka kokemus. Ero Suomen ja Ruotsin välillä oli suuri ja kieltä hän osasi vain koulupakkoruotsin verran. Sairaala järjesti jonkinmoisen asunnon.

Siellä heitä oli paljon, ulkomaalaisia. Monet olivat elämän myrskyissä haaksirikkoutuneita ihmisiä, yksinäisiä ja alkoholisoituneita, lääkäreistä ja insinööreistä alkaen. Ja kompleksit maahanmuuttaneiden ja siirtolaisten keskuudessa suhteessa ruotsalaisiin olivat kovat, Katriinallekin moni suomalaissiivooja puhui ruotsia.

Kesä meni, oli palattava takaisin, mutta Katriina oli jäänyt koukkuun Tukholmaan ja sen kirjavuuteen. Hän alkoi sahata Turun ja Tukholman väliä.

Myöhemmin hän jollakin reissullaan kuuli uudesta oppiaineesta nimeltä ”antropologia”. Se jäi mieleen. Vuonna 1984 Katriinasta tuli kulttuuriantropologian ensimmäisen vuosikurssin opiskelija.

Niissä merkeissä hän palasi taas Tukholmaan, nyt vuodeksi yliopistoon monikulttuurisuutta opiskelemaan. Asuntolassa asui 13 eri maalaista miestä, ruotsalainen Katariina ja Katriina. Miehet olivat opiskelija-aktivisteja ja poliittisia pakolaisia. Ruotsalais-Katariina näytti heille alusta asti vihaista naamaa, mutta suomalais-Katriina tunsi myötätuntoa ja uteliaisuutta kämppäkavereitaan kohtaan.

Juttu jatkuu > > >

Nyt kun olet täällä...

... meillä on pieni pyyntö. Olemme laittaneet kaikki juttumme ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan korkealuokkaisesta journalismista. Lisätulot auttaisivat meitä kuitenkin tekemään entistä parempaa lehteä. Pyydämmekin, että tilaisit Maailman Kuvalehden printtiversion. Lehti on edullinen, ja samalla tuet tärkeää työtä oikeudenmukaisen maailman puolesta. Jos printti ahdistaa siksi, että maksullinen lehti on aina pakko lukea kannesta kanteen tai että sen takia pitää kaataa puita, laita läpykkä kiertoon mahdollisimman monelle ystävälle, sukulaiselle, tuntemattomalle. Pidemmittä puheitta, siirry tilaussivulle. Kiitos!