Suuntansa kadottanut vallankumous

Zimbabwen maakiistoilla on pitkät historialliset juurensa. Presidentti Robert Mugabe pelaa nyt kovilla panoksilla pysyäkseen vallassa ratkaisemattoman ongelman keskellä.

”Kaapattu vallankumous” oli termi, jota Edgar Tekere, entinen Zimbabwen presidentin Robert Mugaben läheinen poliittinen ystävä, käytti muutama vuosi maan itsenäistymisen jälkeen vuonna 1980. Tekere oli paljon ennen muita huomannut vallankumouksen lähteneen väärään suuntaan Mugaben johtamana.

Tultuaan kritiikkinsä jälkeen erotetuksi hallitsevasta ZANU-PF -puolueesta Tekere muodosti oppositiopuoleen, mutta hänen yrityksensä Mugaben syrjäyttämiseksi epäonnistui.

Valkoiset valtaavat maat

Zimbabwen vallankumous alkoi 1960-luvulla mustien nationalistien tarttuessa aseisiin Ian Smithin johtaman valkoisen vähemmistön hallitusta vastaan. 1970-luvun alkuun mennessä silloinen Rhodesia oli jo täysimittaisessa sodassa ja monien mielestä maassa käytiin täysin oikeutettua aseellista taistelua Smithin vähemmistöhallinnon kaatamiseksi.

Vuonna 1890 brittiläisen imperialismin airut Cecil John Rhodes sai huijattua ndebele-heimon kuninkaan Lobengulan epäselvään sopimukseen ja lähetti valkoisia sotilaita ja seikkailijoita valtaamaan Zambezi- ja Limpopojokien väliset maat.

Huomattuaan tulleensa huijatuksi Lobengula julisti sodan brittejä vastaan, mutta hävisi ja menetti sen seurauksena maansa ja karjansa Rhodesille. Kolme vuotta myöhemmin ndebelet ja shonat, kaksi Zimbabwen suurinta etnistä ryhmää, nousivat toivottomaan kapinaan brittien ylivoimaa vastaan.

Sodan seuraukset olivat tuhoisat. Heimot kukistettiin säälittä ja heidän maansa ja omaisuutensa takavarikoitiin. Sodasta selviytyneet ajettiin kuiviin ja hedelmättömiin reservaatteihin.

Maiden pakkolunastusta jatkettiin, ja edelleen – kaksikymmentä vuotta maan itsenäistymisen jälkeen – reilusti yli 70 prosenttia parhaasta viljelysmaasta kuuluu 4 000:n enimmäkseen valkoisen viljelijän omistukseen.

Aseellisen vastarinnan tärkeä motiivi oli juuri taistelu viljelymaista. Sissisodan päättämiseen tähtäävissä Lontoon rauhanneuvotteluissa 1979 sissipäälliköt Robert Mugabe ja Joshua Nkomo kieltäytyivät allekirjoittamasta tulitaukosopimusta, ellei maakysymystä ratkaistaisi tyydyttävästi. Britit ja yhdysvaltalaiset lupasivat kustantaa maareformin saadakseen sopimuksen allekirjoitetuksi.

Eliittien edut kohtaavat

Kun Zimbabwe 1980 itsenäistyi ja Mugabe nousi maan johtoon, maakysymys siirrettiin syrjään. Hallitus tyytyi ostamaan muutamia valkoisten tiloja ja asuttamaan niille mustia talonpoikaisperheitä. Britannia ja Yhdysvallat eivät koskaan lunastaneet lupaustaan.

Uusi Zimbabwen musta poliittinen eliitti ymmärsi sillä olevan yhteisiä etuja valkoisten tilanomistajien, viljelijöiden ja teollisuudenharjoittajien kanssa, mikä johti luokkaetujen tiivistymiseen 1980-luvulla. Mustan eliitin lapset kävivät entisiä vain valkoisille tarkoitettuja kouluja, joissa he pelasivat krikettiä rahvaanomaisen jalkapallon sijasta.

Vaikka Mugabe esiintyi marxilais-leniniläisenä, Zimbabwen talous säilyi täysin kapitalistisena ja musta poliittinen eliitti liittolaisineen jatkoi omaisuuden kasaamista. Kriitikot ovat arvostelleet Mugaben kaksinaamaista politiikkaa. Hänen hallintonsa näkyvimpinä saavutuksina voidaan pitää koulutuksen ja terveyspalvelujen ulottamista laajemmalle yhteiskuntaan.

1990-luvun alussa ulkoiset vaikutukset käynnistivät poliittiset ja sosiaaliset muutokset Zimbabwessa. Maa pyysi Maailmanpankilta ja Kansainväliseltä valuuttarahastolta lainaa rahoittaakseen sosiaalipalvelujaan ja suostui rakennesopeutusohjelmamaaksi.

Ohjelmaa noudattaen maan dollari devalvoitiin, mikä sai inflaation kiihtymään. Zimbabwen täytyi leikata julkisista menoista, jolloin koulutukseen ja terveydenhuoltoon jäi yhä vähemmän rahaa. Tuhansia valtion omistuksessa olevien yritysten työntekijöitä irtisanottiin. Ennen maasta lähes tyystin puuttunut korruptio alkoi myös saada jalansijaa.

Oppositiota ei sallita

Hallituksen vastustus voimistui, mutta se kukistettiin armottomasti, sillä Mugabe ei koskaan sietänyt haastetta tai vastustusta vallankäytölleen. Mugabe alkoi puhua indigenisaatiosta, jonka mukaan mustien zimbabwelaisten piti saada suurempi osuus enimmäkseen valkoisten hallitsemasta taloudesta.

Indigenisaatio on kuitenkin hyödyttänyt vain rikkaita ja poliittista eliittiä. Elämä on muuttunut päivä päivältä vaikeammaksi suurimmalle osalle zimbabwelaisista. Inflaatio ja työttömyys ovat molemmat yli 50 prosentin tasolla ja terveydenhuolto on käytännössä romahtanut.

Mugabe on epätoivoisena menettänyt omantuntonsa ja arvostelukykynsä. Kasvattaakseen omaa ja poliittisten liittolaistensa etua hän on lähettänyt 10 000 sotilaan joukon tukemaan Laurent Kabilan hallitusta Kongon Demokraattisessa Tasavallassa. Arvioidaan, että Zimbabwen hallitus käyttää tähän uhkayritykseen noin miljoona dollaria päivässä – samaan aikaan kun sairaalat jäävät ilman lääkkeitä.

Maata haittaava pula polttoaineesta ja sähköstä johtuu suureksi osaksi korruptiosta ja asioiden huonosta hoidosta. Kaiken lisäksi Mugabe ja hänen leväperäinen vaimonsa Grace tuhlaavat miljoonia maailmaa kiertäessään samalla, kun heidän maansa on ilmiliekeissä.

Vihaiset ja köyhtyneet zimbabwelaiset haluavat Mugaben pois vallankahvasta, mutta hän ei ole aikeissa astua syrjään. Hän uskoo ainoana tietävänsä, mikä maalle on parhaaksi.

Mugabe tuhri tilaisuuden

Mugabe on vetänyt vielä yhden poliittisen kortin hihastaan: maakysymyksen. Poliittisessa pelissä menestyäkseen hän on päättänyt hylätä valkoiset liittolaisensa ja pelata rotukortilla. Toistaiseksi uhkapeli on toiminut hyvin: neljän valkoisen viljelijän murha on herättänyt länsimaisten joukkoviestinten huomion, ja samalla on unohtunut kolmentoista miljoonan mustan zimbabwelaisen kärsimys.

Mugabe on heittäytynyt äänekkääseen riitaan yhtä häikäilemättömän Britannian hallituksen kanssa. Mugabe on oikeassa ainakin yhdessä mielessä: Britit varastivat julmasti zimbabwelaisten maan ja he ovat epärehellisiä kiistäessään tosiasian ja kieltäytyessään pyytämästä sitä anteeksi.

Mugabella on kuitenkin ollut kaksikymmentä vuotta aikaa ratkaista ongelma, ja hän on selvästi epäonnistunut siinä. Hänellä ei aitoa pyrkimystä ratkaista sitä nyt – paitsi pelastaakseen oman nahkansa.

Ja vaikka maa on Zimbabwessa epätasa-arvoisesti jaettu, pitäisi tunnustaa, että kaikki hätäiset uudistukset aiheuttaisivat tuhoisia seurauksia Zimbabwen maatalouteen perustuvalle maataloudelle.

Maa ei sitä paitsi riittäisi kaikille zimbabwelaisille, edes tasaisesti jaettuna. Tarvitaan siis taloudellisesti toteuttamiskelpoista maan tasapuolista jakamista. Robert Mugabe ei siihen pysty. Hän petti vallankumouksen monta vuotta sitten.

PERCY MASHAIRE

Nyt kun olet täällä...

... meillä on pieni pyyntö. Olemme laittaneet kaikki juttumme ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan korkealuokkaisesta journalismista. Lisätulot auttaisivat meitä kuitenkin tekemään entistä parempaa lehteä. Pyydämmekin, että tilaisit Maailman Kuvalehden printtiversion. Lehti on edullinen, ja samalla tuet tärkeää työtä oikeudenmukaisen maailman puolesta. Jos printti ahdistaa siksi, että maksullinen lehti on aina pakko lukea kannesta kanteen tai että sen takia pitää kaataa puita, laita läpykkä kiertoon mahdollisimman monelle ystävälle, sukulaiselle, tuntemattomalle. Pidemmittä puheitta, siirry tilaussivulle. Kiitos!