Haudatkaa sydämeni Wounded Kneehen

Dee Brown: Haudatkaa sydämeni Wounded Kneehen

Alkuteos Bury My Heart at Wounded Knee. An Indian History of the American West. Uusittu laitos, Otava 1996.

Miltä Yhdysvaltain historia näyttäisi, jos sen kirjoittaisivatkin intiaanit eivätkä valkoiset miehet? Sen Dee Brown koettaa meille näyttää kirjassaan Haudatkaa sydämeni Wounded Kneehen.

Kuten historioitsijat perinteisesti, Brown keskittyy sotiin ja konflikteihin. Tämä tekee kirjasta surullisen – ja myös raivoa herättävän. Brown ei todellakaan säästele valkoisia. Kirjassa on selvä asetelma. Intiaanit ovat hyviä ja valkoiset pahoja, muutamia intiaanien ystäviä lukuunottamatta.

Intiaanien ja valkoisten historia on rikottujen sopimusten historiaa. Intiaanit työnnettiin kohti länttä ja sopimuksin heille määrättiin omia alueita. Valkoisten siirtolaisten tulva jatkui. Monien heimojen alueelta löytyi kultaa, joka aiheutti suorastaan kansainvaelluksia alueille. Yhdysvaltain hallituksella ei ollut keinoja – eikä halua – estää laitonta siirtolaisuutta.

Jos intiaanit koettivat häätää väkivalloin alueelleen tunkeutuneita valkoisia, armeija tuli hätiin. Koska intiaanit lähes järjestään hävisivät taistelut, heiltä oli helppo rauhansopimuksissa viedä loputkin hyvät maat.

Etnisiä puhdistuksia

Monesti valkoisten toimet oli suorastaan tähdätty eri alueiden tyhjentämiseen intiaaneista. Huhupuheilla lietsottiin kuvaa sotaisista intiaaneista, armeija lähetettiin paikalle, sota saatiin aikaan ja sen päätteeksi intiaanit karkotettiin.

Brownin kirjaa lukiessa tulee usein mieleen entisen Jugoslavian tapahtumat. Nykyään intiaanisotia kuvattaisiin etnisiksi puhdistuksiksi tai kansanmurhiksi.

Yhdysvaltain armeijan historian kunniakkaimpia hetkiä eivät varmastikaan ole esimerkiksi Sand Creekin verilöyly 1864, jossa ratsuväki hyökkäsi rauhallisen cheyenne-leirin kimppuun ja tappoi 105 intiaaninaista ja -lasta ja 28 miestä.

Armeija hyökkäsi mieluusti rauhallisten heimokuntien kimppuun: ne olivat helppoja kohteita. Armeijan iskut saattoivat olla kostoja intiaanien hyökkäyksistä, jotka oli tehnyt jokin aivan toinen leirikunta. Brownin kirjasta saa sen kuvan, että Yhdysvaltain hallitus oli päättänyt ratkaista ”intiaanikysymyksen” nimenomaan asein.

Jalot villit

Jokin kuitenkin vaivaa Haudatkaa sydämeni Wounded Kneehen -kirjaa. Brown maalaa intiaaneista kuvaa rauhantahtoisina pyhimyksinä, jotka eivät aloita yhtään sotaa, vaan ammutaan valkoinen lippu kädessä.

Yhdysvaltain vanhassa intiaanisotapropagandassa intiaanit kuvataan verenhimoisiksi villeiksi, jotka eivät oikeastaan ole ihmisiä lainkaan. Nostamalla intiaanit jalustalle Brown tekee heistä epäinhimillisiä toisella tavalla. Aivan kuin intiaaneilta olisi puuttunut inhimillinen kyky julmuuksiin tai valehteluun. Tosiasiassa ”villin lännen” tilanne oli mutkikkaampi. Rivien välistä voi lukea toisenlaisiakin tarinoita.

Haudatkaa sydämeni Wounded Kneehen keskittyy preeriaintiaaneihin ja apasseihin. Nämä intiaanikansakunnat aiheuttivat eniten ongelmia Yhdysvaltain armeijalle ja niiden kanssa käytiin merkittävimmät intiaanisodat.

Syykin tähän on selvä. Sekä preeriaintiaanien että apassien kulttuurit olivat sotaisia. Preeriaintiaaneilla kuten siouxeilla, cheyenneillä ja arapahoilla oli hyvin voimakas soturikulttuuri. Sioux-mies ei voinut mennä naimisiin ennen kuin oli osoittanut rohkeutensa taistelukentällä. Niinpä sotaan lähdettiin, oli rauhansopimusta tai ei.

Intiaanien politiikka

Intiaanit harrastivat myös politikointia siinä missä valkoisetkin. Brownin kirjassa on paljon intiaanipäälliköiden kauniita rauhanpuheita. Meidän on hyvä pitää mielessämme, että äänessä on intiaanipoliitikko, joka kaiken lisäksi ei puhu omilleen vaan ylivoimaisille vihollisilleen.

Etenkin siouxit olivat preerioiden vahva poliittinen mahti, jolla oli laajentumishaluja. Toisinaan valkoiset huomaamattaan auttoivat heitä. Eräässä sopimuksessa valkoiset liittivät siouxien alueeseen rauhallisen maanviljelyksellä elävän ponca-heimon maat. Siouxit olivat tähän erittäin tyytyväisiä ja verottivatkin ahkerasti uusia alamaisiaan.

Monesti päälliköillä oli aitoa rauhantahtoa: hehän olivat jo saavuttaneet soturinmaineensa, ja saattoivat ajatella kansansa parasta pitkällä tähtäimellä. Nuoria sotureita taas oli vaikea estää sotimasta. Päälliköt joutuivatkin hankalaan välikäteen neuvotellessaan valkoisten kanssa. He saattoivat joutua valitsemaan sodan vastoin tahtoaan nuorten sotureiden rikottua sopimuksia.

Valkoisten intiaaneja kohtaan tuntema viha selittyy paljon tällaisten pienten intiaanijoukkojen tekemien sotaretkien vuoksi. Kuten valkoisetkin, he hyökkäsivät mieluiten helppojen kohteiden kimppuun. Näitä olivat uudisraivaajaperheet.

Yhdysvaltain veriset perustukset

Yhtä kaikki, Dee Brownin Haudatkaa sydämeni Wounded Kneehen kannattaa lukea. Kirja liikuttaa syvästi. Saamme siitä kuvan katkeruudesta, jota intiaanit tunsivat ja tuntevat yhä valkoisia kohtaan.

Meitä lukijoita hirvittävät ne tavat, joilla intiaanit lopulta nujerrettiin. Ihmisiin kohdistuvan väkivallan lisäksi valkoiset systemaattisesti tuhosivat intiaanien elinkeinot. Puhvelien tappaminen lähes sukupuuttoon olikin lopullinen niitti preeriaintiaanien vapaudelle. Sen jälkeen heillä ei ollut muuta toivoa kuin siirtyä valkoisten reservaatteihin elämään hallituksen tarjoamilla almuilla.

Valkoisen miehen tulo Uudelle Mantereelle oli eräs viime vuosituhannen järkyttävimmistä katastrofeista. Eniten intiaaneja tappoivat kuitenkin näkymättömät viholliset — taudit, jotka eurooppalaiset toivat Amerikkaan.

VESA SISÄTTÖ

Tilaa Maailman Kuvalehti