Näkökulmat

Kilroy was here

Tässä umpikujassa
He haistavat suutasi
ethän vain ole sanonut rakastan sinua
He haistavat sydäntäsi
    ajat ovat outoja, rakkaani
ja ruoskivat
rakkautta
tiesuluilla
    rakkaus on kätkettävä komeroon
Tällä kylmyyden kiemurtelevalla umpikujalla
he pitävät yllä
tulta
    polttamalla lauluja ja runoja
Älä rohkene ajatella
    ajat ovat outoja, rakkaani
Se joka yöllä hakkaa ovea
on tullut surmaamaan lampun
    Valo on kätkettävä komeroon
Niin, teurastajia
asemissaan läpikulkupaikoilla,
verisine nuijineen ja kirveineen
    ajat ovat outoja, rakkaani
he viiltävät hymyn huulille
ja laulun suuhun.
    Innostus on kätkettävä komeroon
kanarialintupaistia
lilja- ja jasmiinivalkealla
    ajat ovat outoja, rakkaani
Voitosta juopunut paholainen
juhlii muistotilaisuudessamme
    Jumala on kätkettävä komeroon
Ahmad Shamlu (1926–2000)

Kumppanin kolumnisti Alexis Kouros on iranilaissyntyinen lääkäri ja kirjailija.Näiden sanojen kirjoittaja, Ahmad Shamlu, iranilainen runoilija ja elinikäinen vapaustaistelija siirtyi hiljattain ajasta iäisyyteen. Hän eli vaatimattomasti ja kuoli melko köyhänä. Heti kuolemansa jälkeen häntä alettiin kutsua persialaisen nykyrunouden suurimmaksi mestariksi. Shamlu oli silti suhteellisesti onnekas; häntä arvostettiin myös elämänsä aikana suuresti. Itse kasvoin hänen runojensa ravitsemana. Hän oli silta sieluni ja sateisten päivien välillä. Lukuisat muut taiteilijat, runoilijat ja kirjailijat kuolevat tuntemattomina.

Vincent van Gogh myi elämänsä aikana ainoastaan yhden maalauksen ja Hermann Melville ei saanut kirjojaan kustannetuksi. Heidät tunnetaan tänään, mutta kuinka monen suuruuden nimi on painunut unohduksiin? Kuinka monen taide tai ajatukset eivät ikinä saaneet mahdollisuutta tulla julki?

Miksi odotamme kunnes arvokkaat henkilöt kuolevat ennen kuin ylistämme heitä? Miksi emme pysty arvostamaan asioita ennen kuin menetämme ne? Kenties emme kykene hyväksymään ihmistä heikkouksineen, ei eläimenä tai enkelinä, vaan siltä väliltä. Pystytämme sankareille patsaat ja kanonisoimme hyväntekijät pyhimyksiksi heidän kuolemansa jälkeen. Patsaat voidaan ajan hengen muututtua kaataa ja pyhimysten synnit kaivaa esiin.

Elävä ihminen sen sijaan on kuin keskeneräinen kirja. Se ei ole arvosteluvalmis. Järjestelmät pelkäävät eläviä sankareita, sillä he voivat ottaa kantaa ajankohtaisiin asioihin, myös itse järjestelmään. Kapitalismin sankari voi – herra paratkoon – osoittautua kommunistiksi ja sosialismin sankari voi loikata länteen. Poikkeuksena voisi olla viihdetähti tai urheilija, joka on todistanut ajattelemattomuutensa moneen kertaan. Elävä pyhimys on siis mahdottomuus.

Mutta mikä tekee maalarista, runoilijasta tai kirjailijasta maailmankuulun?

Vuosi sitten kävin Helsingin juhlaviikkojen runoillassa. New Yorkista asti lennätetty ns. runoilija lausui mauttomia peruskouluntasoisia vitsejä, kansa kikatti ja aplodeerasi. Hämmästyin kuullessani, että hänen kirjansa oli käännetty suomeksi. Mietin, että aivan kuin historian, myös ajan sankareiden laatu on voittajan sanelema. Jos Oscar-gaala lyö leimansa paskaan, me maksamme ja katsomme.

Amerikkalainen roskaviihde ja kirjallisuus leviää valon nopeudella maailmalle, mutta vieraskielisten teosten ja elokuvien pääseminen USA:n markkinoille on miltei mahdottomuus. Kolmannen maailman (toisen maailman vedettyä viimeiset henkäykset) kulttuurista, taiteesta ja sanottavasta emme halua tietää, se ei kiinnosta. Emme usko sieltä löytyvän mitään arvokasta.

Henkilökohtaisella tasolla taiteilijaa askarruttaa kenties eniten itse luomisen merkitys. Itse tiedän, etten ikinä pysty kirjoittamaan niin voimakkaita sanoja kuin Shamlu, tai moni muu minua ennen tullut ja mennyt. Miksi sitten vaivautua. Miksi taistella turhuutta vastaan jo hävittyä sotaa? Mikä on kaikkien tekojemme ja aikaansaamisiemme merkitys?

Mieleeni tulee Kilroyn tarina. Vuosia sitten graffititaiteilijat ympäri maailmaa alkoivat signeerata teoksiaan lauseella ”Kilroy was here”. Kerrotaan, että Kilroy oli satamatyöntekijä, jota työnantaja moitti laiskaksi. Hänellä näytti olevan aikaa maata auringossa, mutta itse asiassa Kilroy oli jo työnsä tehnyt. Todistaakseen tekevänsä työtä Kilroy keksi keinon; hän kirjoitti jokaisen lastaamansa laatikon päälle lauseen ”Kilroy was here”.

Lastit lähtivät maailmalle ja niiden mukana Kilroyn viesti, jolla todellisuudessa ei ollut muuta sanottavaa kuin kirjoittajansa todistaminen. Kenties siinä onkin koko ihmiskunnan touhun, taiteen, luovuuden ja rakentamisen merkitys – viesti laatikon päälle, että ”olin täällä”.

 

Tilaa Maailman Kuvalehti