Rahoituslaitokset syvässä uskottavuuskriisissä

Kansainvälisten rahoituslaitosten paisunut valta ja sisäinen demokratiavaje tekee niistä kyvyttömiä sisäisiin ajatus- ja toimintatapojen uudistuksiin, jotta ne kykenisivät toimimaan tuloksekkaasti kehitysmaiden talousongelmien ja maailmanlaajuisen köyhyysongelman ratkaisemiseksi. Monet tutkijat vaativatkin laitosten ylisuuren vallan riisumista ja talouspolitiikan toimeenpanovallan siirtämistä alueelliselle ja paikalliselle tasolle.


Prahan kongressikeskus (Kuva: Petri Kuokka)

Tshekin presidentti Vaclav Havel kutsui syyskuisten Prahan kokousten alla Maailmanpankin (WB) pääjohtajans James Wolfensohnin ja Kansainvälisen valuuttarahaston (IMF) uuden johtajan Horst Köhlerin Prahan linnaan keskustelemaan kansalaisjärjestöjen edustajien kanssa. Johtajilta tivattiin muun muassa vastauksia rahoituslaitosten hapuilevasta toiminnasta Aasian talouskriisin aikana ja nyt maille asetetuista tiukentuneista lainaehdoista, Venäjälle vuonna 1998 myönnettyjen lainojen katomisesta hämärille tileille ja köyhyyden vähentämisohjelma HIPC:n todellisista tuloksista.

”Kansalaisjärjestöt yllättivät rahoituslaitokset Prahassa, vaikka niin ei olisi pitänyt tapahtua. Järjestöjen edustajat esittivät yksityiskohtaisia huolia, kysymyksiä ja esimerkkejä”, totesi Maailmanpankista eronnut entinen pääekonomisti Joseph Stiglitz Prahan linnan keskustelun jälkeen. Pääjohtajien vastaukset olivat vältteleviä ja vailla sisältöä Stiglitzin mukaan.

Retoriikan tasolla johtajat osoittivat kuitenkin jo tunnetuksi tullutta tyylitajua. Köhler hehkutti työskentelevänsä myös ”sydämellään” ja Wolfensohn kertoi menevänsä ”hyvällä omatunnolla aamuisin työpaikalleen” Washingtonissa.

”Rahoituslaitokset ajautuivat Prahassa yhä syvempään uskottavuuskriisin”, julisti Havelin keskusteluun osallistunut filippiiniläinen Focus on Global South -järjestön johtaja Walden Bello, joka tuoreeltaan Prahan tapahtumien jälkeen vieraili Suomessa Kepan kutsusta.
”Roolit ovat muuttuneet: Kun ennen globalisaation valtainstituutiot vastasivat arvostelijoiden tunnepitoisiin vetoomuksiin järkeen ja asiakysymyksiin vedoten, asetelma on nyt päinvastainen. Pääjohtajien puheet olivat nyt puolestaan tunteellista retoriikkaa”, Bello sanoi Helsingissä.
”Ymmärrän hyvin Prahan protestoijia ottaen huomioon rahoituslaitosten aiheuttamat vahingot ja ihmisten turhautumisen muuttumattomaan politiikkaan. Viimeistään Prahassa tuli julkiseksi Maailmanpankin, Valuuttarahaston ja myös Maailman Kauppajärjestön WTO:n toiminnan epäonnistuminen – mitä niiden sisällä ei tosin myönnetä eikä ymmärretä.”

Talouden hevoskuurit tuloksettomia

Bretton Woodsissa Yhdysvalloissa toisen maailmansodan tuhojen korjaamiseksi perustetun Maailmanpankin julkilausuttu päämäärä on ollut vuosikymmeniä maailmanlaajuisen köyhyyden vähentäminen. Sisarjärjestön IMF:n yhtenä tärkeimpänä tehtävänä on ollut talouskriisiin joutuneiden maiden avustaminen jaloilleen.

Kansalaisjärjestöt ovat kohta kyllästymiseen asti toistaneet sitä tosiasiaa, että maailmantalouden huimasta kasvusta huolimatta maailmanlaajuinen köyhyys on kasvanut Bretton Woodsin kaksosten aikakaudella. Myös monet YK-järjestöistä, esimerkiksi UNICEF väittää, ettei IMF:n tiukka markkinaliberalistinen talouspolitiikka ole käytännössä vähentänyt kehitysmaiden köyhyyttä.

Wolfensohn esitteli Prahassa Maailmanpankin uuden kehitysraportin lukuja ja sanoi jakavansa mielenosoittajien huolen ja ”vimmaisen halun” saada tuloksia aikaan, kun maailmassa edelleenkin 1,2 miljardia ihmistä joutuu tulemaan toimeen vähemmällä kuin yhdellä dollarilla päivässä. Maailman rikkaimpien maiden tulot suhteessa köyhimpien maiden tuloihin Bretton Woodsin sopimuksen jälkeen nousivat 35-kertaisesta 75-kertaiseksi jo vuoteen 1992 mennessä, ja tuloerojen kuilu on sen jälkeen vain syventynyt.

Arvostelijat vaativat Maailmanpankkia ja Valuuttarahastoa kantamaan osavastuunsa köyhimpien maiden ahdingosta. Käytännössä ne ovat määrittäneet lainansaajiensa talouspolitiikkaa jo vuosikymmenien ajan. 1980-luvulta lähtien rahoituslaitosten lainojen ehtona on ollut ”talouden rakennesopeutusohjelmien” kuuliainen noudattaminen. Sopeutusohjelmien vuoksi maiden hallitukset ovat joutuneet tekemään suuria leikkauksia julkisessa terveydenhuollossa ja koulutuksessa, jotka ovat olleet pahimmillaan katastrofaalisia köyhimpien väestöryhmien kannalta.

YK:n kehitysohjelma UNDP:n vuoden 1999 Inhimillisen kehityksen raportti arvostelee voimakkaasti sopeutusohjelmapolitiikkaa köyhien laiminlyönnistä. Erityisesti Afrikassa ei talouden toipumisesta ole kovista sopeutuskuureista huolimatta päästy juuri nauttimaan. Rahoituslaitosten mallimaassa Ugandassa on 90-luvulla köyhin viidennes väestöstä köyhtynyt entisestään samaan aikaan kun ulkomaiset sijoitukset ovat vähentyneet neljänneksellä.

Velanmaksu ennen kaikkea

Köyhien maiden ahdinkoa syventää myös vakava velkakriisi. Kansainvälisistä rahoituslaitoksista on tullut 1990-luvulla köyhien maiden merkittävimpiä velkojia. Kolmannes köyhimpien maiden veloista on nykyään monenkeskistä velkaa juuri Valuuttarahastolle ja Maailmanpankille.

G8-maat lupasivat kesällä 1999 Kölnissä jopa 100 miljardia dollaria ylivoimaisten velkojen mitätöintiin ja Valuuttarahaston velanhelpotusohjelman HIPC:n rahoitukseen. Toistaiseksi lupauksista on toteutunut vain 12 miljardia. Valuuttarahasto ja Maailmanpankki vastaavat yli 35 prosentista HIPC -maiden veloista ja varsinkin Valuuttarahaston halu rahoittaa itse velkahelpotusta on ollut vähäinen.

HIPC-ohjelmaa on arvosteltu rajusti. Esimerkiksi Britannian Oxfam -järjestö syyttää Valuuttarahastoa epäonnistumisesta mm. Sambian velkatilanteen helpottamisessa. HIPC-ohjelmasta huolimatta Sambian maksamat korkomenot nousevat entisestään vuoteen 2002 ja pysyvät suurempina kuin Sambian käyttämät varat terveyteen ja koulutukseen yhteensä. Samaan aikaan keskimääräinen elinikä laskee ja lasten aliravitsemus lisääntyy.

Aasian talouskriisi on herättänyt arvostelua myös Kansainvälisten rahoituslaitosten tukijoukoissa. Aasian kriisi osoitti, että Valuuttarahasto ei enää kykene vakauttamaan virtuaalisesti reagoivia maailmanlaajuisia pääomamarkkinoita.

Valuuttarahasto oli vaatinut standardipolitiikkansa mukaisesti nopeasti avaamaan Kaakkois-Aasian maiden finanssimarkkinoita koko 1990-luvun. Alueen kasinotalous ylikuumentui, valtavia pääomia pakeni hetkessä kesällä 1997 ja koko Kaakkois-Aasian talous romahti. Finanssikriisi uhkasi levitä Venäjän ja Brasilian lisäksi maailmanlaajuiseksi. Valuuttarahasto pelasti ensin länsimaisten pankkien ja keinottelijoiden sijoitukset, mutta asetti kriisimaat talouden sopeutuskuurille, mikä entisestään pahensi niiden tilannetta.

Taloustieteilijöiden kuoro Jeffrey Sachsin johdolla syytti Valuuttarahastoa väärästä politiikasta, joka vain pahensi Aasian kriisiä. Maailmanpankista taannoin eroamaan pakotettu Joseph Stiglitz onkin arvostellut Valuuttarahastoa kovin sanoin niin köyhimpien kuin teollistumisen tiellä olevien kehitysmaiden ajamisesta ahdinkoon. Hänen mukaansa Valuuttarahasto asettaa velkojen maksun syvän laman välttämisen edelle.

”Laitosten uudistaminen ei enää realistista”

Rahoituslaitosten arvostelun lisääntyessä on julkisessa keskustelussa rahoituslaitosten päätöksentekorakenteeseen alettu kiinnittää yhä enemmän huomiota. Valuuttarahastossa ja Maailmanpankissa ratkaisee ”dollari per ääni” periaate eli laitosten johtokunnissa äänioikeus jakautuu rahoitusosuuden perusteella.

Yhdysvallat käyttää Maailmanpankissa yksinään 17 prosentin äänivaltaa, reilusti yli miljardin asukkaan maaryhmän (Intia, Bangladesh, Sri Lanka, Bhutan) edustajalla on kahden prosentin, ja puolta maailman väestöstä edustavan 49 matalatuloisen maan äänivalta on vain 9 prosenttia. G7-maiden ääniosuus Valuuttarahaston johtokunnassa muodostaa 56 prosenttia, Afrikan äänet yhteen laskettuna ovat kahden prosentin tienoilla.

”Sekä Valuuttarahasto että Maailmanpankki toimivat Yhdysvaltain valtiovarainministeriön talutushihnassa. Näillä laitoksilla ei ole legitimiteettiä. Ne edustavat Yhdysvaltojen kapeita etuja”, tulkitsee Walden Bello monien kehitysmaiden todellisia mielipiteitä. ”Kehitysmaiden johtajat eivät kuitenkaan uskalla pullikoida vastaan rahahanojen sulkemisen pelossa.”

Valuuttarahasto ja Maailmanpankki saivat viime keväänä vakavan kolhun kylkeensä suurimmalta rahoittajaltaan, kun Yhdysvaltain kongressi asetti puoluerajat ylittävän nk. Meltzerin tutkimuskomission selvittämään niiden toimintaa. Komission raportin mukaan Maailmanpankki on kykenemätön vähentämään maailmanlaajuista köyhyyttä ja epäonnistuu jopa 65–70 prosentissa köyhissä maissa toteuttamistaan hankkeissa.

Komissio suosittaa Maailmanpankin rahoitusvallan siirtämistä alueellisille rahoituslaitoksille. Valuuttarahasto saa raportissa vielä tylymmän tuomion ja loppupäätelmässään komissio ehdottaa molempien järjestöjen vallan vähentämistä merkittävästi.

Prahan kokouksen alkaessa Kansainvälisen valuuttarahaston ja Maailmanpankin uskottavuus oli jo pitkälti karissut, vaikka molemmat laitokset olivatkin kiireellä laittaneet alulle uudistumisprosessinsa. Maailmanpankki on avannut keskusteluyhteyden kansalaisjärjestöjen kanssa ja astetta suljetumpi Valuuttarahasto on ottanut myös päämääräkseen köyhyyden puolittamisen vuoteen 2015 mennessä. Sopeutusohjelmapolitiikkaa on uudistettu ja velkahelpotusohjelmaa laajennettu.

Rahoituslaitosten toimia 25 vuotta aktiivisesti seurannut Walden Bello pitää uudistustoimia kosmeettisina: ”Laitosten uudistaminen ei ole enää realistista edes niiden itsensä painottamassa taloudellisen kannattavuuden mielessä. Vaikka Maailmanpankin paisuvaa byrokratiaa on uudistettu 30 vuotta, todellisia muutoksia sen keskeisiä toimintatapoja ohjaavassa ajattelutavassa ei ole tapahtunut. Ainoa keino on riisua molempien ylisuuri valta.”

”Jos Valuuttarahaston ja Maailmanpankin (sekä Maailman kauppajärjestö WTO:n) toimintavaltuuksia vähennetään, tulisi samalla muiden marginalisoituneiden kansainvälisten instituutioiden valtaa kasvattaa. Talouspolitiikan ohjailun toimeenpanovalta tulisi siirtää alueelliselle ja paikalliselle tasolle”, esittää Bello.

”On tärkeää vahvistaa YK-järjestöjen ja merkittävien monenkeskisten ympäristösopimusten asemaa, jotta kolmen epädemokraattisen valtainstituution sijaan syntyisi moniarvoinen ja hajautettu kansainvälisen talouden hallintajärjestelmä.”

Tilaa Maailman Kuvalehti