Paimentolaisprinsessa laulaa muutoksesta

Entisen Lambada-tähden tarina on kuin moderni versio Tuhkimosta, paitsi että Fanian unelma ei ollut päästä hyviin naimisiin eikä hän jäänyt odottamaan kohtaloaan valkoisen prinssin hahmossa. Sitä paitsi Fania oli alusta asti ihan oikea prinsessa.


”Afrikkalaisten on aika auttaa itse itseään”, rohkaisee optimistinen Fania.

Senegalilaisella Fanialla on häkellyttävä ääni, josta kumpuaa sarakholien, pularien ja wolofien perinne. Leidin musiikissa yhdistyvät sulavasti jungle, funk, reggae ja griottien melodiat. Vaikka Fanian nimeä ei monikaan maailmalla vielä tunne, hänen tuttavapiiriinsä kuuluvat yhtä lailla Earth Wind and Fire kuin Eagles, Salif Keita tai Mory Kantekin.

Meriittilistalleen hän voi myös lisätä catwalk-mannekiinin työt Ranskan maineikkaimpien muodinluojien näytöksissä. Viittä kieltä sujuvasti puhuva Fania on itsenäinen uuden vuosituhannen nainen, joka ei ole tottunut antamaan periksi.

Fania syntyi vanhaan paimentolaissukuun pienessä kylässä Senegalin maaseudulla, noin neljänsadan kilometrin päässä Dakarista. Nuoresta aatelisneidosta piti tradition mukaan tulla kaikkea muuta kuin maailmankansalainen ja taiteilija: jos Fania olisi kuunnellut vanhempiaan, hän kasvattaisi tänään sävyisästi lapsikatrasta ja viljelisi maata. Mutta jo lapsuudessa alkanut pakkomielle ei antanut periksi. Hänen tulevaisuutensa kuuluisi musiikille, maksoi mitä maksoi.

Kutsumus oli voimakas, mutta tiellä oli monta mutkaa. Muusikon ammatti kun ei mitenkään sovi aatelisperheen jäsenelle, eikä varsinkaan naiselle. Teini-ikään ehtineen mutta vielä auttamatta alaikäisen Fanian oli siis oltava hyvin ovela ja päättäväinen voidakseen toteuttaa unelmansa.

Vapaus odottaa Pariisissa

Dakarissa sijaitsevasta Ranskan kulttuurikeskuksesta löytyi kullanarvoinen liittolainen, joka oli vakuuttunut Fanian lahjoista ja mahdollisuuksista ja joka onnistui puhumaan tyttösen vanhemmat ympäri. Silloin vain 16-vuotias Fania sai kuin saikin kaipaamansa suostumuksen ja lähti kohti Pariisia ”sihteerin opintoihin”. Fania muistelee saapumistaan Eurooppaan:

”Tunsin itseni niin vapaaksi kun saavuin Pariisiin! Tuntui tosiaan siltä kuin kaikki elämässäni olisi vihdoin loksahtanut kohdalleen, ja olin varma, että kohtaloni odottaa minua juuri täällä. Kyllähän minä kirjoittauduin sinne sihteerikouluunkin, mutta todellisuudessa aikani kului musiikki- ja muotipiirien trendikkäimmissä kohtaamispaikoissa. Ei ollut ketään vahtimassa, ja pian ympärilläni olikin aikamoinen ystäväpiiri.”

”Vain vuoden sisällä saapumisestani Pariisiin opiskelin jo laulua kuuluisan zairelaisen Ray Leman johdolla ja pian pääsin esiintymään maanmiesteni Toure Kundan taustalaulajana. Sitten tutustuinkin Kaoma-bändiin, joka sinetöi kohtaloni.”

Tapaaminen Lambada-hitin tehneen Kaoman kanssa oli monellakin tapaa käänteentekevä etappi. Yhtäkkiä Fania pääsi esiintymään kaikkialle maailmaan, kaikilla mahdollisilla televisio- ja radioasemilla, ja taivaskanavat ryöpyttivät hekumallista Lambada-videota maapallon etäisimmillekin kolkille.

Fanian omat vanhemmatkin saivat vihiä tyttären todellisista puuhista television kautta: tuo seksikkäissä bikineissä tanssiva ja laulava seireenihän oli heidän tyttärensä, jonka piti opiskella sihteeriksi!

Amerikkaan markkinakarusellia pakoon

Mutta mitään ei ollut enää tehtävissä. Kaoman maailmanmaine oli vienyt Faniankin mennessään ja yhtyeen kanssa tehty työsopimus piti Fanian kiireisenä vuosia. Se antoi jo naiseksi varttuneelle artistille itsetuntoa ja rohkeutta yrittää myös sävellystyötä.

Fania kertoo tympääntyneensä lopulta koko touhuun ja varsinkin Kaoman itseääntoistavaan lambada-muottiin: ”Olin työskennellyt Kaoman kanssa jo viisi vuotta ja aloin todella väsyä. Heidän musiikkinsa ei antanut minulle enää mitään. Loputon kaupallisuus ja markkinakaruselli tympäisi. Heti kun saatoin lopettaa työsopimukseni Kaoman ja silloisen levy-yhtiöni kanssa, päätin lähteä Amerikkaan.”

”Uusin juttuni silloin oli itse asiassa oman, afrikkalaisen albumin säveltäminen mutta uudenlaisilla saundeilla sävytettynä. Haluamaani saundia en olisi löytänyt Senegalista, joten ei kannattanut palata kotiinkaan. Lähdin siis Los Angelesiin, ja ensimmäinen tavoite oli perehtyä afro-amerikkalaiseen kulttuuriin.”

Amerikkalainen unelma osoittautui monelta osin kuplaksi. Fania toteaa, että saapuessaan Los Angelesiin hän tunsi itsensä todella onnekkaaksi, koska hän tuli Euroopasta eikä suoraan Afrikasta. Euroopassa hän oli tottunut kommunikoimaan erilaisten ihmisten kanssa.

Pettymykset seurasivat kuitenkin toistaan, ja Fania ihmetteli kovasti Hollywoodissa näkemäänsä sisäänpäinkääntyneisyyttä. Hispanot, aasialaiset ja värilliset eivät juurikaan sekoitu keskenään, ja kommunikaatio muiden yhteisöjen jäsenten kanssa oli kaikkea muuta kuin helppoa. Onneksi musiikkipiireissä asiat eivät sentään olleet niin päälaellaan; Fania oli taiteilija muiden joukossa.

Amerikka-etappi oli musiikillisesti ottaen hyvinkin antoisa, mutta sikäläinen kapeakatseisuus alkoi kolmessa vuodessa ahdistaa. Afro-amerikkalaiset eivät tiedä juuristaan juuri mitään, mikä vain vahvisti Fanian omaa afrikkalaista identiteettiä.

Musta nainen muusikkona

Oli aika palata rakkaaseen Pariisiin, jossa elo muovisen Amerikan jälkeen tuntuu kummasti todellisemmalta ja jossa loistavia afromuusikoita on pilvin pimein. Sooloalbumin teko alkoi vihdoin saada konkreettiset puitteet.

Oleskelu Amerikassa vahvisti Fanian identiteettiä naisena, ja värillisenä sellaisena. Seurattuaan monet vuodet musiikkibisnestä niin Euroopassa kuin Amerikassa Fania on todennut naisten vihdoin ottavan yhä enemmän itselleen kuuluvan paikan miesten joukossa.

”Tänään yhä useammat värilliset naiset Yhdysvalloissa, kuten vaikkapa Lauryn Hill, julistavat jo ylpeänä väriä ja juuriaan, ja he myyvät yhtä paljon levyjä kuin valkoisetkin. Afrikassakin naisten päättäväisyys niin taiteiden alalla kuin yhteiskunnallisissa piireissä alkaa näkyä: naiset tietävät että heitä tarvitaan ja että heillä on paljon annettavaa. Käsittelen paljon juuri näitä asioita musiikissani, ja vaikka tekstieni teemat ovat usein surullisia tai käsittelevät negatiivisia asioita, sanoma vie aina toivon puolelle.”

Kiertolaisvuosiensa aikana Faniaa on yhä enemmän alkanut ärsyttää kaikkialla vallitseva klisee, joka lokeroi afrikkalaiset köyhyyden ja passiivisuuden lipunkantajiksi. Yhtä paljon häntä ärsyttävät kaikki ne afrikkalaiset, jotka yhä vain syyttävät valkoista miestä kaikista ongelmistaan, sekä naiset, jotka eivät ymmärrä omaa arvoaan.

”Afrikkalaisten on autettava myös itse itseään, ja naisten myös! Ainakin omasta puolestani ja oman musiikkini kautta haluan tuoda esiin Afrikan täydellisen kehittymiskyvyn ja mantereemme loputtoman kulttuurisen perinnön. Siksi levyllänikin on mahdollisimman autenttinen ja akustinen ote ja perinteisiä afrikkalaisia instrumentteja, kuten kora ja xalam-kitara, jungle- ja house-tempojen rinnalla ja balladien ohella.”

Muutos tienä kehitykseen

Fania: Sopi (Globe Music / Sony 2000)Fanian albumin nimi Sopi tarkoittaa wolofin kielellä muutosta ja viittaa juuri afrikkalaisten haluun ja kykyyn muuttua ja edistyä. Levyn saundi ja tunnelma ovat kaikin puolin tavanomaisesta poikkeavia. Sitä ei kannata edes yrittää lokeroida kaupallisten kriteerien mukaan.

Fania lienee osoittanut omalla elämäntarinallaan ainakin sen, että päättäväisyyden ja poskettoman optimismin avulla pääsee mihin tahansa päämäärään, vaikka olisikin nuori värillinen nainen, jonka pitää kaiken lisäksi ylittää sosiaaliluokkansa asettamat rajoitukset.

Mikähän olisi sitten leidin seuraava etappi?

Fania pohtii: ”Seuraavaksi olisi mukava lähteä kiertämään maailmaa samaan tapaan kuin aikoinaan Lambada-kiertueen puitteissa, mutta omalla tyylilläni, omien laatukriteerieni pohjalta. Ja tehdä lisää musiikkia, paljon lisää levyjä. Olisi myös hienoa jos oma tarinani rohkaisisi muitakin naisia lähtemään soitellen sotaan – sotia vastaan ja löytääkseen rauhansa.”

Tilaa Maailman Kuvalehti