Lähi-idän rauha on lähellä – ja kuitenkin niin kaukana

Media tulvii järkyttäviä kuvia Israelista. Moni kysyy, eikö rauhan pitänyt olla jo käden ulottuvilla. Miehitysalueiden palestiinalaiset ovat kuitenkin jo vuosia kertoneet tilanteen kärjistymisestä.

Kuva: Leena Saraste
Palestiinalaisten enemmistölle viimeiset seitsemän vuotta eivät ole merkinneet rauhaa vaan uutta, kehittyneempää miehityksen muotoa. (Kuva: Leena Saraste)

”Toin rauhan sanomaa.” Näin luonnehti Israelin oppositiojohtaja Ariel Sharon tunnettua käyntiään Jerusalemin pyhillä paikoilla 28. syyskuuta. ”Uskon, että juutalaiset ja arabit voivat elää yhdessä”, hän julisti tuhannen hampaisiin asti aseistetun poliisin ympäröimänä.

Tällä Vanhan kaupungin alueella, jonka muslimit tuntevat nimellä Haram al Sharif, sijaitsevat islamin pyhät paikat Kalliomoskeija ja Al-Aksan moskeija. Juutalaisille se on Temppelivuori ja paikka, jossa Abraham oli valmis uhraamaan poikansa Isakin. Erimielisyys alueen hallinnasta on muodostunut yhdeksi koko Israelin ja palestiinalaisten rauhanprosessin vaikeimmista ongelmista.

Kenraali Sharonin aikaisempia rauhankampanjoita olivat muun muassa Israelin vuoden 1982 hyökkäys Libanoniin, joka kulminoitui satojen, ehkä tuhansien palestiinalaisten siviilien joukkomurhaan Sabran ja Shatilan leireissä Beirutissa. Operaation nimi oli ”Rauha Galileaan”.

Sharonin käynti johti tavoiteltuun tulokseen. Palestiinalaiset pitivät sitä provokaationa, jolla islamin pyhiä paikkoja oli räikeästi loukattu. Mielenosoitukset levisivät nopeasti Itä-Jerusalemin kaduille ja muihin miehitettyjen alueiden kaupunkeihin. Israelin armeija vastasi niihin tavalla, jota YK on luonnehtinut ”ylettömäksi voimankäytöksi”.

Kiista Jerusalemista kansainvälistynyt

Uutta on ollut se, että Israelin arabiväestö – noin miljoona palestiinalaista, joista Israelin valtion syntyessä 1948 tuli maan kansalaisia – liittyi veljiinsä. Jo vuosia he olivat kampanjoineet tunnuksella ”Al-Aksa on vaarassa”, ja Sharonin vallattua symbolisesti pyhättöjen alueen tilanne räjähti Israelin arabien keskuudessa.

Taustalla oli myös syvä katkeruus: arabivähemmistö on kokenut olevansa juutalaisvaltiossa monin tavoin syrjitty ja nöyryytetty. Yhteenotoissa poliisi käytti rajuja otteita omia kansalaisiaan vastaan, ja muutamassa päivässä kymmenen arabia sai surmansa. Kansakunnan jakautuminen tällä tavoin on ollut shokki Israelille, se on järkyttänyt koko yhteiskunnan perusteita. Tapahtuneella tulee epäilemättä olemaan pitkäaikaisia vaikutuksia.

”Al-Aksan intifada” sähköisti laajemminkin koko islamilaisen maailman. Miljoonat ihmiset Indonesiasta Marokkoon ovat osoittaneet kaduilla mieltään Israelin miehityspolitiikkaa vastaan, palestiinalaisten puolesta. Kiista Jerusalemin herruudesta on aivan uudella tavalla kansainvälistynyt ja herättänyt siihen liittyvät uskonnolliset intohimot.

Kaupungin kohtalo ei enää ole kahden osapuolen – israelilaisten ja palestiinalaisten – kauppa, vaan yhtälössä on muitakin tekijöitä.

Arabimaiden passiivisuutta arvostellaan

Arabimaiden valtaapitäviltä ei ole jäänyt huomaamatta, että kiihtyneiden kansalaisten arvostelu suuntautui myös niiden passiivisuuteen. Uusilla, suorapuheisilla taivaskanavilla kysyttiin, kuinka on mahdollista, etteivät arabijohtajat saa keskinäisten kiistojensa johdosta koolle edes huippukokousta pohtimaan toimia palestiinalaisten puolesta. Arabiliiton huippukokoukselle lokakuussa oli voimakas sosiaalinen tilaus.

Ruohonjuuritasolla Kairon huippukokouksen tuloksiin oltiin pettyneitä. Yleinen arvio oli, että militantti mutta tyhjä kaunopuheisuus peitti jälleen tekojen puutteen. Siitä huolimatta kokous oli merkittävä. Se ilmensi arabimaailmassa tapahtuvaa poliittisen painopisteen muutosta.

Yhä useammat arabit katsovat, ettei Irakin uhkaa tule käyttää perusteena arabimaailman antautumiselle Israelin väkivaltapolitiikan edessä. ”Sen minkä Bagdad on erottanut, Jerusalem on yhdistämässä”, toteaa egyptiläisen Al-Ahram -lehden tunnettu kolumnisti Mohamed Sid-Ahmed. Samalla vuosikymmenen jatkunut Yhdysvaltain yliherruus, ”Pax Americana”, on kyseenalaistettu.

Miksei rauhaa vielä tullutkaan?

Uutiskuvat otsaan ammutuista palestiinalaislapsista ja lynkatuista israelilaissotilaista on muuallakin maailmassa otettu vastaan järkyttyneinä. Eikö kaiken tämän pitänyt olla jo menneisyyttä? Pettymys on sitäkin suurempi, koska pysyvän rauhan toivottiin olevan jo käden ulottuvilla, vain viimeistä ponnistusta vailla. Kuinka tähän taas jouduttiin?

Ariel Sharonin vastuu on yleisesti tunnustettu. Mutta olisi väärin syyttää yksin häntä tragediasta, joka on vaatinut jo satojen ihmisten hengen. Sharonin provokaatio oli vain korsi, joka katkaisi kamelin selän. Todellisia syitä pitää etsiä syvempää, koko 1990-luvun jatkuneesta rauhanprosessista, joka on katkeroittanut palestiinalaiset.

Järkytyksen taustalla on myös itsepetos, johon osa Israelin rauhanvoimista ja läntinen maailma halusi tuudittautua. Uskottiin ja toivottiin, että rauha oli jo melkein tullut, että neuvottelut kuin ihmeen lailla johtaisivat lopulliseen sopimukseen, vaikka hyvin tiedettiin osapuolten näkemysten välillä oleva kuilu.

Palestiinalaisjohdon uskottiin Israelin ja Yhdysvaltain painostuksen alla peräytyvän perusvaatimuksistaan kuten se oli tehnyt koko neuvotteluprosessin ajan. Ehkä tästäkään syystä Eurooppa ei katsonut tarpeelliseksi ryhtyä päättäväisemmin edistämään Lähi-idän rauhanprosessia.

”Israel on reputtanut kokeen”

Miehitysalueiden palestiinalaiset ovat kuitenkin jo vuosia kertoneet tilanteen kärjistymisestä kaikille, jotka ovat välittäneet kuunnella. Myös ennakkoluulottomat israelilaiset ovat nähneet kehityksen. Silminnäkijäksi asiassa voidaan kutsua vaikka Amira Hass, Israelin arvostetuimman Haaretz-lehden kirjeenvaihtaja, joka pitkään on asunut Gazan ja Länsirannan ”vihollisalueilla”.

Artikkelissaan ”Israel on reputtanut kokeen” (Haaretz, 18. lokakuuta 2000) Hass muistuttaa, että vielä nyt, yli seitsemän vuotta Oslon sopimuksen jälkeen Israel kontrolloi valtaosaa Länsirannasta ja noin 20 prosenttia Gazasta.

”Tämän kontrollin turvin Israel on voinut kaksinkertaistaa siirtokuntien asukkaiden määrän kymmenessä vuodessa, laajentaa siirtokuntia, jatkaa syrjivää politiikkaansa, jolla rajoitetaan kolmen miljoonan palestiinalaisten vedenkäyttökiintiöitä, estää palestiinalaisten kehitystyö useimmilla Länsirannan alueilla ja sulkea kokonainen kansakunta erillisille alueille, vain juutalaisille tarkoitettujen ohitusteiden vangitsemaksi.”

”Näinä tiukkojen kulkurajoitusten päivinä Länsirannalla voi havaita, kuinka harkiten jokainen tie on rakennettu: siten, että 200 000 juutalaisella on liikkumisvapaus, kun noin kolme miljoonaa palestiinalaista on lukittu bantustaneihinsa kunnes he alistuvat Israelin vaatimuksiin.”
 

Amira Hassin johtopäätös on ankara: Se, että palestiinalaiset valvovat 12 prosenttia Länsirannasta, ei merkitse, että Israel olisi luopunut ylemmyydentunteestaan tai valta-asemastaan. Se ei pyri rauhaan, joka perustuisi kansakuntien ja ihmisten tasa-arvoiseen rauhaan. Viikkoja jatkunut verilöyly on ”luonnollinen seuraus seitsemän vuoden valheista ja petoksista aivan kuten ensimmäinen intifada oli luonnollinen seuraus Israelin suorasta miehityksestä”.

Palestiinalaisten enemmistölle viimeiset seitsemän vuotta eivät ole merkinneet rauhaa vaan uutta, kehittyneempää miehityksen muotoa. Ne, jotka eivät tätä ole halunneet ymmärtää, eivät myöskään tajua, että kyseessä on todellinen kansannousu. Pahaenteisesti Hass kysyy, ymmärretäänkö Israelissa uuden intifadan sanoma vasta, jos palestiinalaisryhmät alkavat seurata Libanonin Hizbollahin neuvoja ja aiheuttavat raskaita tappioita myös israelilaisille.

Arafatin roolia spekuloidaan

Israel on julistanut aikalisän rauhanneuvotteluissa. Sisäpoliittisesti heikoilla oleva pääministeri Ehud Barak vaatii, että ”Arafatin on lopetettava väkivalta” ennakkoehtona neuvottelujen aloittamiselle. Hän on myös ottanut esiin mahdollisuuden, että Israel toteuttaa ”yksipuolisen eron” palestiinalaisista, toisin sanoen eristää Länsirannan ja Gazan. Tällainen toimenpide merkitsisi palestiinalaisalueiden taloudellista kuristamista, koska vuosikymmenien miehityksen jälkeen ne ovat erittäin riippuvaisia Israelista.

Kuva: Leena Saraste
Zakiyyeh Abu Ali Uuden Walajen tiellä. Vanha Walaje on liitetty Jerusalemiin, ja sen asukkaat on karkotettu. (Kuva: Leena Saraste)

Uhkauksista on jo ryhdytty toimenpiteisiin. Israel on ensi kertaa myöntänyt jäädyttäneensä verojen ja tullimaksujen palautuksia palestiinalaishallinnolle vastoin keskinäistä ”Pariisin sopimusta”, joka säätelee osapuolten taloudellisia suhteita. Vieläkin tuhoisampi vaikutus on ollut palestiinalaisalueiden eristämisellä, jonka seurauksena ainakin 125 000 palestiinalaista on menettänyt työnsä Israelissa. Taloudellisen ja sotilaallisen painostuksen toivotaan kypsyttävän palestiinalaisjohdon hyväksymään Israelin sanelemat rauhanehdot.

Kommentaattorit niin Israelissa kuin muuallakin ovat ahkerasti spekuloineet Jasser Arafatin osuudesta viimeaikaisissa tapahtumissa. Joidenkin mielestä koko kriisi on hänen pirullinen luomuksensa: ”Arafat yrittää väkivalloin saada sen, missä hän neuvotteluissa epäonnistui”, sanotaan. Toiset taas arvelevat palestiinalaispresidentin menettäneen vaikutusvaltaa Fatah-liikkeensä militanteille, jotka toimivat omilla ehdoillaan.

Totuus lienee jossain näiden ääripäiden välillä. Arafat on edelleen palestiinalaisten kiistaton johtaja, mutta hänkin joutuu huolellisesti ottamaan huomioon kansalaistensa katkeroituneet mielialat.

Usko Yhdysvaltoihin horjuu

Palestiinalaisten asenteissa tapahtunut radikalisoituminen ilmenee muun muassa tutkimuksessa, jonka teki arvostettu Bir Zeitin yliopisto marraskuun alussa. Sen mukaan kolme neljäsosaa palestiinalaisista tukee uutta kansannousua Israelia vastaan, vaikka valtaosa on joutunut kärsimään siitä taloudellisesti, kun Israel on eristänyt palestiinalaisalueet.

Peräti 80 prosenttia kannattaa sotilaallisia hyökkäyksiä, kuten itsemurhapommeja, israelilaiskohteita vastaan – vuoden 1998 keskivaiheilla osuus oli vain 44 prosenttia. Iskut halutaan kuitenkin suunnata ennen kaikkea sotilaskohteita ja siirtokuntia vastaan, ja valtaosa vastustaa hyökkäyksiä Israelin alueella. Palestiinalaiset ovat lähes yksimielisiä (92 prosenttia) siitä, ettei rauha ole mahdollinen ilman, että Itä-Jerusalemista tulee Palestiinan pääkaupunki.

Kaikesta tästä huolimatta enemmistö palestiinalaisista kannattaa rauhaa Israelin kanssa, kahden itsenäisen valtion tasavertaista rinnakkaineloa. Mutta palestiinalaiset ovat menettäneet uskonsa Yhdysvaltain johdolla käytyihin neuvotteluihin. Kansannousun keskeinen puhemies Marwan Barghouti ilmentää näitä mielialoja sanomalla, että uusi kansannousu on vastaus rauhanneuvottelujen umpikujaan.

Barghouti ei vastusta neuvotteluja sinänsä mutta vaatii, että niissä on keskityttävä pääasiaan: Israelin vetäytymiseen kaikilta vuonna 1967 miehitetyiltä palestiinalaisalueilta ja sen aikatauluun.

Sopimus syntyi selän takana

Barghoutin ja kumppaneiden uudet painotukset voidaan nähdä myös selvänä muistutuksena presidentti Arafatille ja muulle PLO:n johdolle siitä, että Oslon sopimus tehtiin miehitysalueiden väestön selän takana heidän mielipidettään kysymättä. Jopa Arafatin itsensä nimittämä rauhanneuvottelijoiden johtaja, gazalainen tohtori Haider Abdul Shafi, pidettiin asiasta täysin pimennossa.

Vastuu rauhanneuvottelujen epäonnistumisesta langetetaan ”Tunisian porukalle”, Arafatin kanssa maanpaosta palanneille johtajille, jotka ovat tähän asti lähes kokonaan monopolisoineet neuvotteluasemat itselleen. Vastedes miehitysalueiden väestö haluaa äänensä paremmin kuuluviin.

Mieleen palautuu väistämättä keskustelu tohtori Abdul Shafin kanssa elokuun lopulla 1993, vain päiviä ennen Oslon salaisten neuvottelujen paljastumista. Tiedustelin palestiinalaisten pääneuvottelijalta, olisiko mahdollista, että PLO:n johto kävisi hänen selkänsä takana salaisia keskusteluja Israelin kanssa.

”Tuskinpa Arafat sellaiseen ryhtyisi”, Abdul Shafi vastasi. Hetken päästä hän lisäsi mietteliäänä: ”Jos näin kuitenkin on tapahtunut, on sopimus solmittu kansan selän takana. Sellainen sopimus ei tule kestämään.”

Saattaa hyvinkin olla, että palestiinalaisten ”grand old man” oli oikeassa.

Tilaa Maailman Kuvalehti