Miksi latinot eivät syö jäätelöä?

Kerran Costa Ricassa törmäsin mieheen, joka kertoi tulleensa maahan suomalaisen hissiyrityksen myyntitykkinä. Kun paikan päällä selvisi, että maanjäristysalueella kukaan ei ollut kiinnostunut hisseistä, hän otti lopputilin ja perusti Costa Ricaan pienen tukkuliikkeen.

Miehen tarina tuli jälleen mieleeni, kun osallistuin marraskuun lopulla suomalaisyritysten seminaariin, jossa käsiteltiin kaupantekoa Latinalaisessa Amerikassa. Bisnesveteraanit kyselivät, mikä meissä on vikana, kun emme saa myyntiä vetämään. Johtuuko se siitä, että kansanluonteemme on paljon hillitympi kuin avoimilla ja kuumaverisillä latinoilla? Emmekö tunne markkinoita riittävän hyvin?

Suomalaiset yrittäjät vertaavat usein Latinalaista Amerikkaa uinuvaan jättiläiseen. Meidän pitää vain osata vetää oikeasta narusta ja valtavat markkinat avautuvat.

Jäätelöpakkauksia valmistavan Huhtamäki Van Leerin edustaja Juha Korppi-Tommola intoutui kokouksessa vertailemaan Yhdysvaltain, Euroopan ja Brasilian jäätelönkulutusta. Keskivertojenkki mättää kylmää herkkua huiviinsa noin 25 kiloa vuodessa. Eurooppalainenkin särpii jäätelöä liki 20 kiloa, mutta brasseille maistuu vain 1,5 kiloa – siinä kuumuudessa! Jättimarkkinat odottavat noutajaansa. Vai odottavatko?

Brasilialaisten ostovoima ei ole tietenkään samanlainen kuin teollisuusmaissa. Latinalaisen Amerikan suurimman maan noin 170-miljoonainen väestö jakautuu tiukasti kahtia hyvä- ja huono-osaisiin. Rikkaita on toki enemmän kuin koko Suomessa asukkaita, mutta väestönosa on ohut. Tietokoneiden, kännyköiden ja jäätelön markkinat ovat rajalliset.

Suurin osa brasseista elää syvässä köyhyydessä. Brasilian maanomistusrakenne on kenties maailman vääristynein. Kourallinen suurmaanomistajia pitää hallussaan lähes kaiken kelvollisen viljely- ja karjamaan. Maattomien kansanliike MST on yrittänyt vallata tyhjiä maatiloja vaihtelevalla menestyksellä. Miljoonien ihmisten toimeentulo-ongelma ratkeaisi jo sillä, että suurtilojen hylätyt kesantomaat annettaisiin köyhien vuokrattaviksi. Mutta rikkaiden hanska pitää.

Tuloeroja ei kannata tasottaa?

Visio valtavasta ihmismerestä, joka nuolee Huhtamäen kuppeja tyhjäksi köyhissä kylissä, ei ainakaan minun päässäni konkretisoidu. Tarvittaisiinko ensin tuloerojen tasottamista?

Kokoukseen kutsuttu talousasiantuntija, Amerikan kehityspankin IDB:n vs. pääekonomisti Eduardo Lora ei kannata tuloerojen tasaamista. Hänen mukaansa valtio on ongelma: mitä enemmän valtio kuluttaa ja jakaa, sitä heikommaksi käy talouskasvu.

Pankkiiri Loralle on tärkeintä lainaa ottaneen maan velanhoitokyky. Siksi Brasiliankin on satsattava vientiin, rajoitettava tuontia ja hillittävä kotimaista kysyntää. Kehitys syntyy vasta sivutuotteena, kun vienti vetää ja yritykset alkavat tarjota työpaikkoja köyhille. Talouskasvun hyötyä ripotellaan – trickle-down – eliitiltä suuren köyhän kansan päälle.

Tuloerojen tasottaminen saattaa olla jopa vaarallista tässä skenaariossa: lisääntynyt kulutus kun voi kasvattaa inflaatiota ja lisätä tuontia. Dollarit vähenevät ja lainanhoito vaikeutuu.

Etiikka puuttuu

Kokouksessa ei keskusteltu vaihtoehtoisista talousmalleista. Pahan pojan roolia vetänyt dosentti Jussi Pakkasvirta tosin halusi muistuttaa sosiaalisista ongelmista, maiden suuresta velkataakasta ja voittojen epäeettisestä kotiuttamisesta.

”Onko oikein, että ulkomaiset yritykset muodostavat vapaatuotantoalueita Latinalaiseen Amerikkaan? Nämä firmat eivät maksa veroja eivätkä siten osallistu asemamaansa sosiaaliseen kehitykseen muutoin kuin maksamalla minimaalista palkkaa paikallisille työntekijöille?” Pakkasvirta kysyi, muttei saanut vastausta.

Näinä FinnWatchin ja yrityskansalaisuuden aikoina on huolestuttavaa, että suomalaiset yritykset eivät osaa keskustella toimintansa etiikasta ja arvoista, jotka ulottuvat pelkkää voitontavoittelua laajemmalle.

Jos ollaan tekemisissä sellaisen maanosan kanssa, jossa ihmiset elävät äärimmäisessä köyhyydessä, luulisi myös tulonjaon tasaamisen kiinnostavan nimenomaan yrityksiä, jotka myyvät massatuotteita, kuten jäätelöä tai kännyköitä. Mitä tasaisempi ostovoima läpi yhteiskunnan, sitä enemmän on kaupattavaa.

Eikö Latinalaisen Amerikan todellisuutta sittenkään tunneta riittävästi? Ovatko yritykset yhä hissikauppiaita maanjäristysalueella?

(Artikkelia ei julkaistu Kumppanin printtiversiossa.)

Tilaa Maailman Kuvalehti