Globaalin demokratian rajat

Globaalin demokratian edistäminen vaikuttaa monen mielestä demokratian laajentamiselta, mutta itse asiassa se saattaa heikentää ihmisten vaikutusmahdollisuuksia. Näyttäisikin siltä, että kansalliset parlamentit säilyvät vielä pitkään demokratian ytimessä.

Teksti: Risto Isomäki

DemokratiaGlobaali demokratiaHallintoIhmisoikeudetGlobalisaatio

Nykyään on muotia puhua toisaalta globaalista demokratiasta ja toisaalta paikallisesta demokratiasta ja vähätellä kansallisen ja kunnallisen demokratian merkitystä. Paikallisen ja globaalin demokratian liian vahva korostaminen voi kuitenkin olla vaarallista, vaikka erityisesti paikallisen demokratian kehittäminen on tärkeää, ja myös globaali demokratia voi laajentaa demokratian mahdollisuuksia. Kansalliset parlamentit muodostavat kuitenkin erittäin todennäköisesti demokraattisen päätöksentekojärjestelmän kovan ytimen pitkälle tulevaisuuteen.

Haitilaiset kokoustamassa(Kuva: Kent Wilska)

Monet vierastavat kansallisvaltion ajatusta, koska he sijoittavat sen intuitiivisesti samaan koriin kansallismielisten liikkeiden ja militarismin kanssa. Tällainen ajattelu on mustavalkoista ja vahvasti yksinkertaistavaa. Militarismi on käytännönläheistä ja opportunistista. Se kykenee kyllä sopivissa olosuhteissa hyödyntämään kansallisvaltioita, mutta suurin osa maailmanhistorian aggressiivisimmista sotilasvaltioista on ollut erilaisia monikansallisia "liittovaltioita". Myös roomalaisten julma hajota ja hallitse -strategia perustui tällaiseen asetelmaan.
 

Uusliberaalit kansallisvaltion kimpussa



On tärkeä kysyä, miksi juuri uusliberaalit poliitikot ja suuryritykset toistavat kaikkein innokkaimmin näkemystä kansallisvaltion vanhentuneisuudesta. Uusliberaalien hyökkäyksen kärki on koko ajan kohdistunut ensisijaisesti kansallisvaltioon. Osittain kyseessä on ollut taistelu kansallisvaltion hallinnasta ja siitä, mitkä asiat määritellään sen tehtäviin kuuluviksi. Kyse on kuitenkin ollut myös pyrkimyksestä siirtää osa kansallisvaltiolle kuuluneesta päätöksenteosta ylikansalliselle tasolle.

Näiden pyrkimysten taustalla oleva logiikka on selkeä. Nykyaikainen kansallisvaltio on ollut toistaiseksi vahvin ase, jonka pieni- ja keskituloiset ihmiset ovat kyenneet luomaan omien etujensa puolustamiseksi. Juuri tämä on viimeisten 50 vuoden ajan ollut kansallisvaltion keskeisin rooli, ei hyökkäyssotien käyminen. Kansallisvaltio on ollut tehokkain tähän asti keksitty tapa pienentää tuloeroja verotuksen ja tulonsiirtojen avulla.

Vastaavasti tähän mennessä on kehitetty vain yksi tapa, jolla voidaan turvata korkeatasoiset terveydenhuolto-, koulutus- ja sosiaalipalvelut koko väestölle: mikäli varakkaat ja köyhät ihmiset käyttävät samoja valtion ja kuntien tuottamia palveluja, niin myös varakkaat saavat riittävän korkeatasoisia palveluja niin halvalla, että he ovat valmiita tukemaan köyhempien väestönosien terveydenhuoltoa ja koulutusta omilla verorahoillaan. Asia on yhtä tärkeä sekä kehitys- että teollisuusmaissa.            

Jos uusliberaalit onnistuvat heikentämään kansallisvaltion roolia näillä alueilla, tuloeroja voidaan kasvattaa ja verotusta voidaan keventää. Kun tuloerot kasvavat riittävän suuriksi, paineet rakentaa eriytettyjä köyhien, keskituloisten ja rikkaiden ihmisten terveydenhuolto- ja koulutusjärjestelmiä kasvavat. Jos varakkaat ihmiset ovat riittävän varakkaita, julkisen palvelutuotannon mahdollistama kustannusten säästö ei enää merkitse heille mitään. Samalla kansallisvaltion roolin kaventaminen tarjoaa mahdollisuuden muuttaa julkiset palvelut markkinoiksi.

Demokratian näkökulmasta on tärkeää, että esimerkiksi terveydenhuolto, koulutus, päiväkodit, kirjastot, vanhusten huolto, vesihuolto, postipalvelut ja julkinen liikenne säilyvät julkisina palveluina ja demokraattisen kontrollin piirissä. Vastaavasti olisi tärkeää säilyttää kansallisvaltioiden mahdollisuudet ylläpitää erilaisten julkisten palvelujen ohella myös laajoja tulonsiirtoja ja edes jonkinasteista työttömyys- ja sosiaaliturvaa. Ongelmana on, että tämä ei välttämättä ole mahdollista täysimittaisen globalisaation olosuhteissa.

Jos valtioiden käytettävissä olevat varat määräytyvät sen perusteella, miten hyvin niiden alueella toimivat yritykset menestyvät kansainvälisessä kilpailussa, hallitusten on pakko keventää verotusta ja ammattiyhdistysten on pakko suostua palkkojen laskuun, jotta maan tuotteista ei tulisi maailmanmarkkinoilla liian kalliita.

Mitä suuremman osan tuotannostaan ylikansalliset yritykset siirtävät pois länsimaista, sitä nopeammin tämä prosessi alkaa edetä. Taloudellisin keinoin käytävä intensiivinen kilpailu kansakuntien ja suuryritysten välillä tuottaa siis ihmisille paljon samantyyppisiä kärsimyksiä kuin asein tapahtuva voimakas kansainvälinen kilpailu eli sota. Jälki ei ole aivan yhtä dramaattista, mutta ennenaikaisesti kuolevien ihmisten määrässä ei välttämättä ole eroa.

Historian hidas pulssi



Maailmanhistoriaa on jo jonkin aikaa hallinnut heilahtelu kahden erilaisen suuntauksen välillä. Historiasta on erotettavissa raakaan vapaakauppaan (globaalitalouteen) suuntautuneita ajanjaksoja. Niiden välissä on ollut jaksoja, jolloin tuuli on puhaltanut toiseen suuntaan. Tällaisina aikoina talouspolitiikassa on korostettu kansallisten talouksien eheytystä ja jälleenrakennusta sekä etsitty ihanteellista tasapainoa kansainvälisen kaupan ja suojatun kansallisen tuotannon välillä. Voimme varmaankin turvallisesti olettaa, että tämän tyyppinen heilahtelu jatkuu myös tulevaisuudessa.

Tällainen historian hidas syke voi siis olla, ainakin jollakin tavoin hahmotettavissa olevan tulevaisuuden aikana, eräänlainen väistämätön paha. Sillä on toki myös paljon myönteisiä ja uutta luovia vaikutuksia. Ongelmana on se, että nopeat muutokset syklin eri vaiheissa aiheuttavat suuria kärsimyksiä erityisesti köyhemmille väestönosille.

Englantilainen tutkija ja kirjailija Mike Davis antaa hyvän esimerkin tästä loistavassa The Late Victorian Holocausts -teoksessaan. Globaalitalouteen kytkeytyminen johti 1800-luvulla paikallistalouksien rakenteiden murenemiseen brittien valloittamilla alueilla. Tällä oli tuhoisia seurauksia kuivina vuosina, sillä paikallistaloudet olivat muodostaneet köyhempien ihmisten tärkeimmän turvaverkon vaikeina aikoina.

Davisin mukaan tämän ensimmäistä maailmansotaa edeltäneen globalisaation seurauksena oli tuhoisa nälänhätien sarja, joka tappoi Aasiassa ja Afrikassa vähintään 50 miljoonaa ihmistä. Se, mitä esimerkiksi Intiassa alkoi tapahtua 1990-luvulla, muistuttaa suuresti Davisin kuvaileman tapahtumasarjan alkua.

Tiiviin kansainvälisen kilpailun vaiheilla on myös taipumus johtaa aiempaa keskitetympiin valtarakenteisiin, suuriin tuloeroihin ja omaisuuden keskittymiseen. Tässä suhteessa esimerkiksi 1990-luvun globalisaatio ja 30-vuotinen sota ovat olleet vaikutuksiltaan hyvin samansuuntaisia. Vähemmän tiiviin kansojen välisen kilpailun vaiheet puolestaan antavat enemmän tilaa erilaisille mahdollisuuksille. Tällaiset jaksot ruokkivat demokratiaa, vallan hajauttamista, tuloerojen tasaamiseen tähtäävää politiikkaa ja vapautta. Hyvä esimerkki tällaisesta tilanteesta oli toisen maailmansodan jälkeinen, uusliberalismin nousuun katkennut kultainen kausi.

Siirtyminen globalisaatiosta rauhallisempaan ja tasapainoisempaan vaiheeseen ei yleensä tapahdu ilman verenvuodatusta. Vallan ja omaisuuden keskittyminen ruokkii aina poliittista ja taloudellista korruptiota. Omaisuuden keskittyminen on myös prosessi, joka ei oikeastaan voi pysähtyä itsellään vaan muuttuu aivan liian helposti eräänlaiseksi käsistä karkaavaksi syöksykierteeksi. Mika Waltarin Sinuhen sisältämä kuvaus egyptiläisten kauppiaiden nälänhädän aikaisesta keinottelusta maaomaisuudella ja viljavarastoilla on edelleen yhtä totta kuin muutama tuhat vuotta sitten.

Tietyn kipukynnyksen ylittyessä köyhät alkavat järjestäytyä pahimpien epäkohtien korjaamiseksi. Tässä vaiheessa reformit olisivat vielä ainakin periaatteessa mahdollisia, mutta niiden tarvetta korostavat äänet hautautuvat usein paljon laajemman ahneiden kuoron alle. Köyhät alkavat viilata giljotiinejaan tai näperrellä mikroaaltopommejaan, jolloin vastareaktiot karkaavat käsistä. Euroopassa edellinen globalisaation aalto synnytti tilanteen, jossa jäljelle jäivät lopulta ainoastaan vastareaktioiden vasen ja oikea äärilaita. Demokratian vaihtoehdot supistuivat kysymykseen: "Kumpi susta on hyvis ja kumpi pahis, Stalin vai Hitler?"

Paikallistalouksista turvaverkko?



Poliitikot ovat pitkään ajatelleet, että paikallistaloudet eivät kuulu nykyaikaiseen yhteiskuntaan. Marx ajatteli näin, ja sama näkemys istuu hyvin syvässä myös Euroopan nykyisen vasemmiston ajattelussa. Vasemmiston politiikasta on heijastunut vahvasti ajatus maaseudun ja paikallistalouksien asteittaisesta väistymisestä, siirtymisestä historian hämärään.

Paikallis-talous -ja raha voivat muodostaa ihmisille turvaverkon. Kuvassa Koillis-Thaimaan paikallisvaluuttaa.Mutta entä jos talous- ja teknologiapolitiikkaa alettaisiinkin tehdä tavalla, joka tähtäisi paikallistalouksien vahvistamiseen siten, että niistä tulisi yhteiskuntien keskeisiä pysyvyyttä ja jatkuvuutta ylläpitäviä elementtejä?

Jos paikallistalouksia ei pyrittäisi aktiivisesti ajamaan alas ulospäin suuntautuvien vaiheiden ("globalisaatioiden") tieltä, ne voisivat muodostaa ihmisille erittäin tärkeän, kansallisvaltion ylläpitämää hyvinvointivaltiota täydentävän turvaverkon. Tällainen turvaverkko olisi hyvin hyödyllinen ainakin kahdessa kriisivaiheessa: silloin kun valtioiden välinen taloudellinen kilpailu saavuttaa asteen, joka tekee kunnollisen työttömyys- ja sosiaaliturvan ylläpitämisen mahdottomaksi, ja silloin kun globalisaation väistämättä synnyttämä ylituotanto johtaa deflaatiokierteen (eli hintojen ja omaisuusarvojen laskun, joka helposti muuttuu alenevien palkkojen, konkurssien ja nousevan työttömyyden kierteeksi) kautta yleismaailmalliseen lamaan.

Kalaa nostamassa (Kuva: Timo Kuronen)Vahvojen paikallistalouksien ja niihin liittyvien paikallisten demokraattisten järjestelmien eli yhteenlaskettuna "gandhilaisten kylätasavaltojen" muodostama ylimääräinen turvaverkko voisi parhaimmillaan pehmentää kriisivaiheiden seurauksia niin, että globalisaatioiden vastareaktiot eivät riistäydy käsistä.

Nykyaikainen energiateknologia tulee joka tapauksessa lähes automaattisesti vahvistamaan paikallistalouksia. Erityisen suuri rooli voi olla niin sanottuihin Stirling-koneisiin perustuvilla kotitalouskohtaisilla lämmön ja sähkön yhteistuotantolaitteilla, jotka voivat tuottaa sähköä minkä tahansa lämmönlähteen avulla.

Toinen paikallistalouksien ja -demokratioiden kannalta keskeinen väline olisivat kylätoimikuntien tai kuntien ylläpitämät paikallisrahat. Itävaltalainen Wörglin kaupunki saavutti 1930-luvun suuren laman mustimpina vuosina nollan prosentin työttömyysasteen onnistuneen paikallisrahakokeilun avulla. Tämän seurauksena yli 200 muuta itävaltalaista kaupunkia alkoi puuhata omia paikallisrahojaan. Itävallan hallitus joutui paniikin valtaan ja sääti paikallisrahakokeilut kieltävän lain. Nyttemmin ajatus on kuitenkin saanut uusia kannattajia. Heistä näkyvimpiä on ollut yksi euron tuloa valmistelleen ecun pääarkkitehdeista, belgialainen Bernard Lietaer. Ehkä tärkeimmät uudet paikallisrahat ovat olleet Ciudad de Méxicon Tlaloc ja Koillis-Thaimaan Bia.

Globaalin demokratian rajalliset edut



Poliittisen päätöksenteon siirtyminen EU:n ja Maailman kauppajärjestön kaltaisille virkamiesbyrokratioille on viime aikoina saanut yhä useammat ihmiset puhumaan uudesta demokratian kriisistä. Isot päätökset tehdään yhä useammin suuryhtiöiden toiveita myötäillen erilaisilla ylikansallisilla foorumeilla, ja demokraattisesti valituille kansallisille parlamenteille jää yhä useammin pelkkä kumileimasimen rooli. Eduskunnan suuri valiokunta on usein joutunut päättämään asioista hyvin ylimalkaisten esitysten pohjalta, edes näkemättä liitteitä, joissa päätösten todellinen sisältö on selitetty. Joissakin tapauksissa esitykset ovat olleet olemassa vain sellaisella kielellä, jota suurin osa valiokunnan jäsenistä ei ole osannut lukea.

Globalisaation armoton logiikka on myös pakottanut toisiaan seuraavat hallituskoalitiot tekemään hyvin samantyyppistä politiikkaa, riippumatta siitä, onko kyseessä ollut oikeisto- vai vasemmistovetoinen hallitus. Tällaisessa tilanteessa on turha ihmetellä, jos ääriliikkeiden kannatus voimistuu ja kasvava määrä ihmisistä jättää äänestämättä. Letkautukset sinipunamulta-sateenkaarihallituksen muodostamiseen tähtäävistä neuvotteluista osuvat ikävän lähelle maalia.

1990-luvulla kaikki Suomen poliittiset liikkeet Kokoomusta lukuunottamatta elivät eräänlaista vetäytymis- ja unelmien surkastumisvaihetta. Lähes kaikki pakenivat tilanteen masentavuutta samaan poliittiseen fiktioon, ajatukseen siitä, että vaikka niiden unelmat eivät voikaan toteutua Suomessa, ne voisi olla mahdollista toteuttaa yleiseurooppalaisella tasolla Euroopan unionin kautta. Äärioikeiston nousu Italiassa, Hollannissa, Belgiassa, Tanskassa, Ranskassa, Itävallassa ja entisen Itä-Saksan alueella on sittemmin heikentänyt tämän vision vetovoimaa. Muuttunut tilanne näkyy globaalia demokratiaa koskevien visioiden painottumisena johtavien poliitikkojen puheenvuoroissa.

Tämä on malliesimerkki Kaarle XII -tyyppisestä strategiasta, jonka ideana on paeta sitä suurempiin ja epärealistisempiin fantasioihin mitä huonommin todellisuudessa alkaa mennä. Järkevämpi vaihtoehto olisi tunnustaa kärsityt tappiot ja pelastaa mahdollisimman suuri osa siitä, mikä vielä voisi realistisen arvion perusteella olla pelastettavissa. Psykologisesti on kuitenkin helpompi kiistää tappioiden ja virheiden olemassaolo ja ajatella, että kaikki on vielä käännettävissä hyväksi -- korkojen kanssa -- entistä kookkaammalla taistelukentällä saavutetun ennennäkemättömän suurvoiton kautta.

Yksi fantasioista on ollut esimerkiksi se, että suomalainen hyvinvointivaltio voitaisiin pelastaa varmimmin rakentamalla globaalidemokraattinen järjestelmä, jonka puitteissa suomalaiset eivät joudu päättämään omasta sosiaaliturvastaan pelkästään Le Penin ja Berlusconin kanssa, vaan voivat etsiä poliittista tukea myös yhdysvaltalaisilta vapaakauppafanaatikoilta, intialaisilta äärihinduilta ja saudiarabialaiselta demokratialta.

Globaalilla demokratialla -- esimerkiksi demokraattisilla vaaleilla valitulla maailmanparlamentilla -- voisi olla rajoitettu myönteinen rooli esimerkiksi sotaan ja rauhaan liittyvissä kysymyksissä sekä kansainvälisen kehitysavun käyttöä koskevassa päätöksenteossa. Maailmanparlamentti voisi myös olla oikea paikka kiistellä hiilidioksidin päästöoikeuksien jaosta sekä etelänapamantereen ja valtamerien kaltaisiin globaaleihin yhteismaa-alueisiin liittyvistä kysymyksistä. Jos ihmiskunta aikoo joskus lähettää viestejä maapallon ulkopuolisille sivilisaatioille, asiasta pitäisi päättää jonkinlaisessa maailmanparlamentissa. Mutta tätä pidemmälle globaalin demokratian roolia ei pitäisi ulottaa.

Ristiriitaisia tavoitteita



Globaali demokratia ei ole eikä voi olla ratkaisu nykyiseen demokratian kriisiimme, joka johtuu nimenomaan päätöksenteon ylikansallistumisesta. Teoreettisesti tarkasteltuna globaalidemokratia voi näyttää demokratian laajentamiselta, mutta tavallisen pulliaisen näkökulmasta se tuntuu demokratian purkamiselta, ihmisten vaikutusmahdollisuuksien yhä pidemmälle viedyltä kaventamiselta. Jos haluamme pysäyttää ääriliikkeiden nousun, meidän on parannettava ihmisten mahdollisuuksia vaikuttaa omaan elämäänsä ja sen reunaehtoihin. Tätä ei ole mahdollista tehdä globaalin demokratian kautta.

Entä yleiseurooppalainen taso? Silläkin voi toki olla oma roolinsa kansainvälisessä yhteistyössä ja päätöksenteossa. Euroopan poliittisten johtajien pitäisi kuitenkin olla realistisempia eikä ajatella vain oman nimensä jättämistä historiaan Euroopan liittovaltion perustajina.

Globalisaatioon liittyvät nopeat muutokset ja niiden synnyttämä turvattomuuden tunne saavat ihmiset hakemaan turvaa kansallisista ja etnisistä identiteeteistä. Tämä on pannut useat monikansalliset valtiot natisemaan liitoksissaan. Neuvostoliitto, Jugoslavia ja Tshekkoslovakia ovat jo hajonneet, ja esimerkiksi Intialla, Indonesialla, Nigerialla, Pakistanilla, Afganistanilla, Nepalilla, Belgialla ja Kanadalla -- vain muutamia esimerkkejä mainitakseni -- on kasvavia vaikeuksia. Jopa kielellisesti yhtenäisessä Italiassa on vahvoja separatistisia liikkeitä.

Euroopan johtajat yrittävät parhaillaan yhtä aikaa sekä rakentaa yleiseurooppalaista liittovaltiota että globalisoida maailmantaloutta. Tämä on mahdoton yhtälö, tomun viskomista vastatuuleen. Demokratian kannalta keskeisiä mekanismeja on vaarallista rakentaa vastatuuleen heitetyn tomun varaan.


Kirjoittaja on kirjailija ja Ympäristö ja kehitys -järjestön sihteeri.


Nyt kun olet täällä...

... meillä on pieni pyyntö. Olemme laittaneet kaikki juttumme ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan korkealuokkaisesta journalismista. Lisätulot auttaisivat meitä kuitenkin tekemään entistä parempaa lehteä. Pyydämmekin, että tilaisit Maailman Kuvalehden printtiversion. Lehti on edullinen, ja samalla tuet tärkeää työtä oikeudenmukaisen maailman puolesta. Jos printti ahdistaa siksi, että maksullinen lehti on aina pakko lukea kannesta kanteen tai että sen takia pitää kaataa puita, laita läpykkä kiertoon mahdollisimman monelle ystävälle, sukulaiselle, tuntemattomalle. Pidemmittä puheitta, siirry tilaussivulle. Kiitos!