Henkikulta korren varassa

Teksti: Mika Railo

NäkökulmatKöyhyysKehitysyhteistyö

Kymmenen vuotta sitten hallitukset kokoontuivat Rio de Janeiroon luonnostelemaan sopimusta, jolla oli tarkoitus suojata elämän monimuotoisuutta. Elokuussa samat maat kokoontuvat Johannesburgiin, Etelä-Afrikkaan kymmenvuotis-revival-bileisiin tarkistamaan, mitä on saatu aikaan.

Mika Railo (Kuva: Mikko Eerola)Juhlimisen syytä ei juuri luulisi olevan. Esimerkiksi vanhat metsät niin tropiikissa kuin meillä kylmillä leveysasteillakin katoavat niin, ettei ikinä.

Rion sopimus oli merkkipaalu kansainvälisen yhteisön historiassa. Vaikka sopimus ei itsessään ole täydellinen, pidettiin sen syntymistä merkittävänä tunnustuksena sille, että monimuotoisuus todella on uhattuna, ja että sen suojeleminen on ensiarvoisen tärkeätä.

On hyvä merkki, että edellä mainittu kuulostaa tänään lopputulokseksi laihalta. Ymmärryksemme on kymmenessä vuodessa kehittynyt himpun verran.

Seuraava oivallus on ymmärtää, ettei Johannesburgissa pitäisi puhua ympäristöstä vaan köyhyydestä. Jokaisen "ympäristökokoukseen" aikovan ministerin, virkamiehen tai kansalaisjärjestöaktiivin on parasta jäädä kotiin.

Ensinnäkin köyhyys rokottaa monimuotoisuutta. Esimerkiksi Nicaraguassa maan Atlantin puoleinen puolikas oli vielä muutama kymmenen vuotta sitten trooppisen metsän peitossa. Nyt metsää on jäljellä enää pienissä lämpäreissä rannikolla ja maan pohjoisrajalla. Jos hakkuut jatkuvat nykyistä vauhtia, viimeinen puu kaatuu seitsemän vuoden kuluttua. Hakkaajat eivät kaikki ole pahojen suuryritysten pahoja kätyreitä. Suuri osa heistä on tavallisia, köyhiä nicaragualaisia, jotka kaskeavat metsää pelloiksi.

Nicaraguan kaltaisia tarinoita on maailma pullollaan. Ennen kuin köyhien maiden köyhille on tarjolla muitakin eloonjäämiskeinoja kuin se kaikkien viheliäisin luonnon riistäminen, ei vaikkapa metsien suojelusta kannata uneksia. Eikä rahakaan aina tuo onnea, kuten Etelä-Suomen viimeisten vanhojen metsien katoaminen todistaa.

Kolikon toinen puoli on, että monimuotoisuuden katoaminen iskee rankimmin köyhiin ja kurjiin.

Maataloudessa monimuotoisuuden katoaminen tarkoittaa sitä, että "nykyaikaiset" superlajikkeet korvaavat vanhat maatiaiskannat. Meillä Suomessa viljan geneettisestä monimuotoisuudesta on tällä vuosisadalla menetetty yli 99 prosenttia. Nauriskannat laskettiin ennen tuhansissa, kun lähes joka kylällä oli oma, omintakeinen kantansa. Nyt nauriin maatiaiskantoja on jäljellä kymmenen. Sama prosessi on käynnissä kehitysmaissa.

Vanhat maatiaisviljat olivat sekalaista sakkia: samassa pellossa kasvoi erinäköisiä ja -kokoisia yksilöitä. Mutta kun viljeltiin pienillä palstoilla vähin varoin, ilman keinokastelua ja -lannoitteita vaihtelevien säiden armoilla, oli sekalaisuudesta kuitenkin hyötyä. Säiden, tautien ja tuholaisten vaivaamassa maatiaispellossa oli yleensä edes muutama tähkäpää pystyssä.

Monimuotoisuus on pienviljelijöiden henkivakuutus, jonka menettämiseen heillä ei ole varaa
.

 


Nyt kun olet täällä...

... meillä on pieni pyyntö. Olemme laittaneet kaikki juttumme ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan korkealuokkaisesta journalismista. Lisätulot auttaisivat meitä kuitenkin tekemään entistä parempaa lehteä. Pyydämmekin, että tilaisit Maailman Kuvalehden printtiversion. Lehti on edullinen, ja samalla tuet tärkeää työtä oikeudenmukaisen maailman puolesta. Jos printti ahdistaa siksi, että maksullinen lehti on aina pakko lukea kannesta kanteen tai että sen takia pitää kaataa puita, laita läpykkä kiertoon mahdollisimman monelle ystävälle, sukulaiselle, tuntemattomalle. Pidemmittä puheitta, siirry tilaussivulle. Kiitos!