Onko kielten suojelu ylellisyyttä vai välttämättömyyttä?

Teksti: Janne Saarikivi

NäkökulmatIhmisoikeudetKulttuuriYmpäristöEurooppaLänsi-EurooppaSuomi

Useimmat ovat tietoisia siitä, että maailman eläin- ja kasvilajeista suuri osa on uhanalaisia. Melko harvat sitä vastoin tietävät, että myös varsin suurta osaa maailman kielistä uhkaa katoaminen.
Janne Saarikivi.
Pienten kielten tutkijat arvioivat, että jos kehityssuunta säilyy nykyisenkaltaisena, on tällä hetkellä puhuttavista kielistä 100 vuoden kuluttua jäljellä korkeintaan puolet tai mahdollisesti vain 10 prosenttia. Tämä olisi huomattavasti suurempi joukkotuho kuin maailman kasvi- ja eläinlajeja uhkaava.

Moni varmasti kyselee, miksi meidän tulisi olla huolissamme kielten kuolemasta? Ainakin runoissa ja lauluissa annetaan usein ymmärtää, että olisi vain parempi, jos kaikki puhuisimme samaa kieltä.

Suuri osa kielitieteilijöistä näkee asian kuitenkin toisin. He tarkastelevat kieltä osana ihmisen kulttuuria ja luontosuhdetta. Eri kielet ovat tuhansien vuosien kuluessa kehittyneet ilmaisemaan niitä asioita, jotka kussakin elinympäristössä ovat olleet ihmiselle tärkeitä. Siksi ne sisältävät paljon paikkaan sidottua ekologista informaatiota, joka saattaa tulevaisuudessa osoittautua arvaamattoman arvokkaaksi.

On osoitettu, että maailman ekologinen ja kielellinen diversiteetti ovat suurimmat samoilla alueilla. Nämä kaksi ovat ilmeisesti myös toisiaan tukevia. Näin on siksi, että jokainen perinteisiä elinkeinoja harjoittava, alkuperäiskieltä käyttävä paikallisyhteisö on tavalla tai toisella ekologisesti kestävä: luontoa hyödyntävä, mutta myös luonnon tasapainoa ylläpitävä. Kun esimerkiksi eteläamerikkalaiset intiaanikielet väistyvät espanjan tieltä, katoaa myös lääkekasveja koskeva informaatio, joka on elänyt vain paikallisyhteisöissä ja pienissä kielissä.

Useimmiten kielten kuoleman aiheuttamat menetykset eivät kuitenkaan ole näin suoraviivaisia vaan arvaamattomampia. Kielten väheneminen merkitsee nimittäin vääjäämättä ihmiskunnan kulttuuripääoman supistumista.

Minkä hyvänsä ajatuksen kääntäminen kielestä toiseen on mahdotonta, jos samalla pitää ottaa huomioon kieliyhteisön taustatiedot ja niihin liittyvät assosiaatioyhteydet. Tämä merkitsee sitä, että kielten katoaminen tuhoaa assosiaatioiden ja oivallusten mahdollisuuksia ja vähentää näin mahdollisten ajatusten kirjoa tai ihmiskunnan "luovuuspotentiaalia".

Valitettavasti vähemmistökielten suojelun tarve ei silti ole päättäjille samalla tavalla itsestäänselvä asia kuin vaikkapa luonnonsuojelun tai rakennussuojelun tarve. Kaikki länsimaat ovat viime vuosikymmeniin saakka syyllistyneet vähemmistökansojensa kielenriistoon, lähinnä yksikielisten koulutusjärjestelmiensä johdosta. Suomessa uhreina ovat olleet muun muassa saamelaiset ja romanit. YK:n ihmisoikeuksien julistus tuomitsee sekin rotuun, uskontoon tai kansallisuuteen pohjautuvan syrjinnän, mutta ei mainitse kieltä.

Olisikin korkea aika ymmärtää, että ihmisoikeudet eivät voi toteutua abstraktin vapauden tyhjiössä, vaan ainoastaan puhuvassa ihmisyhteisössä. Siksi yksilön ihmisoikeuksien rinnalle tarvitaan myös kollektiivien oikeuksia. Näihin tulee kuulua jokaisen yhteisön oikeus säilyttää kielensä ja saada äidinkielistä koulutusta.

Kirjoittaja on suomalais-ugrilaisten kielten tutkija.

 


Nyt kun olet täällä...

... meillä on pieni pyyntö. Olemme laittaneet kaikki juttumme ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan korkealuokkaisesta journalismista. Lisätulot auttaisivat meitä kuitenkin tekemään entistä parempaa lehteä. Pyydämmekin, että tilaisit Maailman Kuvalehden printtiversion. Lehti on edullinen, ja samalla tuet tärkeää työtä oikeudenmukaisen maailman puolesta. Jos printti ahdistaa siksi, että maksullinen lehti on aina pakko lukea kannesta kanteen tai että sen takia pitää kaataa puita, laita läpykkä kiertoon mahdollisimman monelle ystävälle, sukulaiselle, tuntemattomalle. Pidemmittä puheitta, siirry tilaussivulle. Kiitos!