Taivas alkaa jalkapohjista

Meksikolaiset conchero-tanssijat valloittavat takaisin omaa alkuperäiskulttuuriaan Katolisten ylistyslaulujen ja seremonioiden jälkeen nautiskellaan kaktusviinaa ja tequilaa.

Teksti: Anni Valtonen

PitkätKulttuuriUskontoAmerikkaLatinalainen AmerikkaKeski-Amerikka

Nelisenkymmentä meksikolaista conchero-tanssijaa kokoontuu Mexicon laitakaupungilla. Värikäs porukka on lähdössä suorittamaan jokaviikkoista velvollisuuttaan. Tällä kertaa määränpää on Veracruzin osavaltiossa sijaitseva Huatuscon kylä. Tehtävänä on pyhittää kylään haudatun meksikolaisen pilapiirtäjä Chango Gabralin kuoleman vuosipäivää. Ryhmän kylään kutsujina ovat olleet Gabralin sukulaiset. Kuuluisan pilapiirtäjän poika Ernesto maksaa concheroille matkan viulut jo kahdeksatta kertaa.

Kuva: Heli Saarela Kuva: Heli Saarela

Keitä nämä concherot oikein ovat? He ovat - ei enempää eikä vähempää - sotureita, uuden ajan konkistadoreja. Concherot haluavat lunastaa takaisin itselleen oman kulttuurinsa, jonka espanjalaiset konkistadorit heiltä 1500-luvulla riistivät. He haluavat palata omille juurilleen, mutta vain osittain: ideologia on yhdistelmä espanjalaisuutta ja atsteekkikulttuuria. Oman alkuperäiskulttuurin tunnustamisen ohella concheroilta edellytetään katolisen uskon tunnustamista.

Kuoleman kulttia ylläpitävässä maassa concherojen velvollisuudet ovat useimmiten vainajien valvontamenoja. Katolisten ylistyslaulujen säestyksellä haetaan yhteyttä edesmenneisiin. Pitkään ja hartaasti vietetyissä valvontamenoissa concherot antavat edesmenneen sielulle voimaa nousta taivaaseen.

Juurien etsiminen ja henkisyyden kaipuu on lisääntynyt kaikkialla maailmassa, niin myös Meksikossa. Pääkaupungin keskusaukiolle kokoontuu päivittäin turistien eksoottiseksi iloksi useita tanssiryhmiä. Concherojen lisäksi aukiolla tanssivat myös mexicat, jotka vannovat ainoastaan atsteekkimenneisyytensä nimeen laulamalla nahuatl-intiaanikielellä. Kaiken kaikkiaan eri tanssiryhmiin kuuluu varmaankin tuhansia perinteiden vaalijoita, lapsista vanhuksiin.

Kun aivan sattumalta tarjoutuu tilaisuus lähteä conchero-ryhmän mukaan heidän seremoniamatkalleen, monet meksikolaiset ystävämme kauhistelevat ja varoittelevat. Concherojen tiedetään olevan melkoisia hulivilejä: kun seremoniat on suoritettu, alkaa maallinen ilonpito. Meitä kehotetaan asettumaan Huatuscossa hotellimajoitukseen, ei missään nimessä concherojen kanssa samaan tilaan.
Olemme kuitenkin päättäneet tehdä jutun heistä jakamalla kokemuksen heidän kanssaan.
 

Vakaumuksena tanssi



Bussimatka Méxicosta Huatuscon kylään kestää kuutisen tuntia. Määränpäässä odottaa täysi ylöspito vanhalla hylätyllä koululla. Uuden ajan soturit ja kaksi suomalaista majoittuvat lattialle homeisille patjoille.

"Tanssi on yksi omistautumisen tapa, vakaumus. Aloitettuani conchero-tanssin kaksikymmentä vuotta sitten en enää voinut lopettaa. Mitä kauemmin tanssin, sitä vaikeampi on ilmaista sen merkitystä sanoin", kertoo bussimatkan aikana tutuksi tullut Alberto.

Vaikka viisikymppinen Alberto aloittaessaan oli jo aikamies, hänen keskiluokkaiset vanhempansa vastustivat poikansa harrastusta ja elämäntapaa. "Heidän mielestään concherot ovat villi-ihmisiä, jotka hihhuloivat nahkareleissään pitkin teitä ja toreja", työkseen videodokumentteja käsikirjoittava Alberto nauraa ja oikaisee itsensä patjalle.

Ennen nykyistä elämäntapaansa Alberto piipahti usein moskeijassa ja saattaa piipahtaa joskus vieläkin. Hän sanoo olevansa kiinnostunut kaikesta, missä näkyy jumalan käden kosketus. Myös kiistellyn ja kohua herättäneen antropologi Carlos Castañedan opit ja noitatarinat kiinnostavat.

Jutusteluun yhtyy Mari Carmen, joka harjoittaa vaihtoehtoista lääketiedettä. "Tanssi on minulle tapa koota energiaa, ottaa haltuun taivas ja maa. Tanssiessa kosketan äitimaata ja sanon sille: tässä olen, rakastan sinua. Saan jalkoihini siivet ja voiman taivaasta. Hien mukana saan voiton omasta lihastani ja yhdyn taivaaseen. Sisältäni kumpuava huuto taas yhdistää minut muihin tanssijoihin."

Kuva: Heli Saarela
Kuva: Heli Saarela

Monen katolisen tavoin Mari Carmen haaveilee joskus osallistuvansa pyhiinvaellukselle Espanjassa sijaitsevaan Santiago de Compostelan kaupunkiin. Hän kertoo, että niin espanjalaiset kuin saksalaiset ovat omaksuneet Meksikossa käydessään conchero-ideologiaa ja vieneet sitä mukanaan Eurooppaan!

Alan olla ymmälläni, mutta myöhemmin huomaan, ettei se tällä reissulla kannata. Täytyy yrittää ymmärtää, ei saivarrella. Mutta: mitä atsteekkiperimään liittyvää saksalaisilla on veressään? Entä kuinka joku espanjalainen voi olla mukana valloittamassa jotain sellaista, jonka hänen esi-isänsä tuhosivat? Katumuksestako?

Neljäkymmenpäistä ryhmää johtaa 22-vuotias Ricardo, toisen polven conchero. Päällikön tehtävä on periytyvä: Ricardon setä johti ryhmää kuolemaansa saakka. Juhlallisesti ja rintaansa röyhistäen Ricardo sanoo concherouden olevan veressään. "Toteutan sen ideologiaa koko sydämestäni, vaikka tehtävä onkin raskas ja vastuullinen. Tanssin kuitenkin elämälle ja saan siitä tyydytystä."

Päällikön mielestä conchero-menojen ydin on vainajalle omistetun kukka-alttarin työstämisessä ja katolisuudessa. On tärkeää tuntea koko kosmoksen ja varsinkin auringon läsnäolo. Myös sääntöjen noudattaminen on tärkeää. "Meillä on sama kuri ja järjestys kuin armeijassa", nuori päällikkö naureskelee.

Ensimmäinen päivä Huatuscossa hämärtyy nopeasti. Ulkoterassilla nautitun illallisen jälkeen esiin kaivetaan tequilat, kaktusviina, olut ja marihuana. Auringon laskettua osa concheroista on jo täydessä tinassa. Tanssi ja laulu raikuvat, rytmisoittimet ja kitara säestävät viilenevää iltaa.

Alan yhä selvemmin ymmärtää, mistä kaikesta tässä elämäntavassa on kysymys. Hotellihuone houkuttaa, mutta on myöhäistä katua. Ja pian jo huomaan hoilaavani joukon mukana virsiä ja muita ikivihreitä.

Väki vapautuu arjen rutiineistaan, unohtaa murheensa ja huolensa. Henkisyyden kaipuu on käsin kosketeltavaa - kuin missä tahansa uskonnollisen ryhmän kokouksessa tai illan vietossa.

Vähän myöhemmin sataa kaatamalla vettä. Lämminsydäminen Mari Carmen johdattaa minut hiljentyneen kylän läpi Huatuscon tuomiokirkkoon, pitkän käytävän keskelle kupolin alle.
"Tässä on lämmin paikka, huomaatko? Lämpö virtaa sisääsi. Muista aina kirkossa ollessasi hakeutua keskelle kupolin alle", Mari Carmen neuvoo.

En tunne nimeksikään lämpöä, sillä vaatteeni ovat läpimärät.

"Muistatko miten säteilit lapsena?"



Seuraava aamu valkenee varhain. Yö kovalla, kostealla patjalla painaa tottumattomamman selkää, mutta concherot eivät ole olosuhteista moksiskaan. Osa heistä nukkuu vielä krapuloissaan, virkeimmät syövät jo aamiaista: papuja, munia, tortilloja. Orizaban tulivuoren huippu kajastelee pilvien takaa. Pikku hiljaa yhä hiprakkaiset concherot valuvat aamiaispöytään.

"Tiedätkö, meille ei koskaan tapahdu reissuillamme mitään pahaa. Korkeintaan rengas puhkeaa linja-autosta. Päällämme on suojelus", Mari Carmen lausuu aamun avaussanat lämmintä maissijuomaa hörppien.

Katselen aamiaispöydän ympärille asettautuneita ihmisiä. Ensimmäistä kertaa näen koko joukon yhtä aikaa. He ovat kaiken ikäisiä naisia ja miehiä, kaikista yhteiskuntaluokista. Ainoa asia, joka heitä meksikolaisuuden lisäksi yhdistää, on conchero-tanssi. Minulle kerrotaan, että jopa vuosia samassa ryhmässä tanssittuaan kaikki eivät edes tiedä toistensa nimiä. Vielä vähemmän he tietävät toistensa tekemisistä: sosiaalisella statuksella ei ole merkitystä. Räikeiden luokkaerojen maassa tämänkaltainen ryhmien sekoittuminen on hyvin harvinaista. Concheroille tärkeää on ainoastaan heidän tanssinsa, vakaumuksensa ja täydellinen omistautuminen elämäntavalleen.

Yksi conchero-ryhmän sotureista, nelikymppinen Rafael, työskentelee Méxicossa taloustieteen professorina. Concherojen joukossa se ei kiinnosta ketään. Ei sekään, että 21-vuotias Omar kamppailee edelleen useiden vuosien huumeputken jälkeisten vieroitusoireiden kanssa. Vielä vähemmän kukaan on kiinnostunut siitä, miksi me suomalaiset olemme lähteneet matkalle heidän kanssaan.

Pitkän aikaa kulmiensa alta minua tarkkaillut Omar uskaltautuu puheilleni ja alkaa kertoa elämästään.
"Etsin harmoniaa, onnellisuutta, mahdollisuutta rakastaa kaikkea ja kaikkia", hän saa sanotuksi.
Omarin tuhoisa riippuvuus, liiman imppaaminen, johti ennen pitkää hulluuskohtauksiin ja vaikeisiin pakkoliikkeisiin. Vanhempiensa avulla hän vihdoin hakeutui psykologin vastaanotolle. Hänelle tehtiin myös limpieza, rituaalinomainen sisäinen puhdistus henkiparantajan luona.

Rankat vuodet ovat jättäneet jälkensä nuorukaiseen ja hän tietää sen. Vielä on liian aikaista ajatella kouluun palaamista. Nyt hänelle tärkeintä on olla osa conchero-ryhmää, kiinnittyä johonkin. Ryhmän antama tuki, kuri ja velvollisuuksien noudattaminen ovat tehneet hänelle hyvää.

"Opettelen aikuisena oloa vasta nyt ja rakennan itselleni arvomaailmaa. Monta vuotta meni täydessä pimeydessä, negatiivisen energian vallassa. Aikuisena oleminen on mahdottoman vaikeaa. Lapsena kaikki on niin helppoa ja kaunista. Muistatko miten sinäkin säteilit lapsena? Mihin se säteily meistä oikein katoaa?", Omar pohtii.

Tässä maailmassa ei ole mitään, mitä soturi ei osaisi odottaa. Soturi pitää itseään jo kuolleena, joten hänellä ei ole mitään menetettävää. Pahin on hänelle jo tapahtunut, siksi hän on kirkas ja tyyni; hänen teoistaan ja sanoistaan ei kukaan voisi päätellä, että hän on jo nähnyt kaiken.
(Carlos Castañeda: Tarinoita voimasta)

Yhtäkkiä Omar nousee ja sanoo käyvänsä sauhulla. Marihuana antaa hänelle helpotusta yhä vaivaaviin vierotusoireisiin. Koko viikonlopun ajan Omar pitää minusta ja muista tovereistaan huolta. Illan viiletessä hän kantaa joukolle lämmintä juotavaa ja vilttejä harteille.

Valvontameno vainajalle



Toisen illan Huatuscossa concherot pyhittävät matkan päätarkoitukselle, edesmenneen Chango Gabralin muistolle. Kymmenen minuuttia ennen valvontamenojen alkua concheroille jaetaan tehtävät: joku on kapteeni, osa sotilaita, osa sanansaattajia. Kersantit puolestaan tarkkailevat valvontamenojen aikana, ettei kukaan sotilaista nukahda ja että kaikilla on hyvä olla.

Viisi tuntia kestävissä valvontamenoissa vainajalle tehdään kukka-asetelma. Neljän ilmansuunnan muotoon maahan tehty kukka-asetelma kuvastaa ajan kulkua. Punaiset neilikat kuvaavat pohjoisen voimaa, siniset etelää. Violetti edustaa muutosta, vihreä äitimaata. Alttarin reunalle asetetut puupalikat symboloivat edesmenneiden sieluja. Suitsukkeen savu, kynttilöiden lämmin valo, seurueen seassa kiertävä paksu hunajajuoma ja antaumuksella lauletut ylistyslaulut vaivuttavat concherot hartaaseen, transsinomaiseen tunnelmaan.

Väki kutsuu kaikkia kuolleita sieluja tuekseen. Kaksikymmentä keltaista kuoleman kukkaa, zenpaxochtlia, ympäröi alttarin asetelmaa.

"Laula mukana, niin saat voimaa", Omar sanoo olkapäähäni kevyesti tönäisten, kun alan jossain vaiheessa aamuyötä vaikuttaa poissaolevalta.

"Jos olet Kristuksen sotilas, kukaan ei voi voittaa sinua. Vaikka demonit olisivat valmiina, ryhtyisit taisteluun", kaikuu laulu.

Sunnuntaiaamuna väki herää vain parin tunnin yöunien jälkeen. Sairaan lapsen äiti on pyytänyt joukkoa tuomaan siunauksen kotiinsa. Kahdeksaan mennessä concherot ovat jo sotisovassa kilpineen, päähineineen ja nilkkasoittimineen.

Varsin värikäs kulkue valuu hitaasti heräävän kylän kaduilla. Viimeistään nyt kaikki kyläläiset saavat tietää, mikä porukka on tullut vieraisille. Kulkueen keulassa harppoo simpukan kuorta toitottava Omar. Hänen tehtävänään on puhdistaa edessä aukeava tie ja koota yhteen joukon energia.

"Jo torvet soivat kenraalin kasarmilla; sotilaat, aseet olkapäille, kuulkaa torven soitto. Jo kuuluu ensimmäinen soitto ja kokoontumiskutsu, sotilaat, tarttukaa aseisiin, mennään, mennään rohkeasti", he laulavat.

Köyhän kodin uumenista löytyy syötävää kaikille. Sanansaattajat pitävät perheelle puheen, jonka jälkeen kaikki rukoilevat sairaan lapsen puolesta.

Taivaan kuningatar täyttää sydämet



Perhevierailun jälkeen kulkue jatkaa Santa Cecilialle pyhitettyyn katoliseen kirkkoon, joka on aikoinaan rakennettu muinaisen atsteekkijumala Quetzalcoatlin temppelin paikalle. Sattuu olemaan Santa Cecilian, taiteiden pyhimyksen päivä. On taas aika juhlia.

Kirkon edessä concherojen tanssia säestävät vyötiäisen kilvestä rakennetut kymmenkieliset kitarasoittimet. Ne ovat antaneet nimensä concheroille, sillä concha tarkoittaa espanjaksi kilpeä ja kuorta.

Ringin keskellä kumisee puinen rumpu, joka on kuulemma energian keskus ja veljeyden sydän. Huilut tuovat seremoniaan oman lisänsä, samoin tanssijoiden nilkoissa kalisevat pähkinänkuoria muistuttavat siemenet, joita on 52 kussakin jalassa. Siemenet symboloivat ympäröivää luontoa ja äitimaata, perinteen voimaa. Päähineissä olevien sulkien tehtävä on puolestaan lähentää tanssija luojaan ja valoon - ylempään tietoisuuteen.

Ringin keskellä palava suitsuke on concheroille maan kohtu, minua vielä valistetaan.

"Soitin on ase, joka jokaisen soturin täytyy valloittaa oman kehityksensä vuoksi. Kukin valitsee itselleen sopivimman ja mieluisimman soittimen ja asun", Mari Carmen selittää ja syöksyy taas tanssirinkiin.

Yksinkertaisilla etnisistä tansseista jäljitetyillä askelkuvioilla piirretään maahan risti, ilmansuunnat ja tähtikuviot. Kukin tanssi aloitetaan ja lopetetaan - avataan ja suljetaan - samoin askelin, kohti ringin eli kosmoksen keskusta.

"Tanssin tavoitteena on maan ja taivaan energian tasapainottaminen. Ääni ja askeleet toimivat työkaluinamme", Mari Carmen huikkaa.

"Kuka on se tähti, joka täyttää kaikkien sydämet? Se on taivaan kuningatar, Neitsyt Maria."

Chichimeca-tanssissa tehdään nopeita käännöksiä eri ilmansuuntiin, yhden jalan varassa hyppien, syvään kyykkyyn laskeutuen. Suggestiivinen rytmi antaa huonompikuntoisillekin tanssijoille voimaa. Kyläläiset tuovat tanssijoiden kyhäämälle alttarille kiitokseksi hedelmiä ja lisää viinaa.

"Täytetään kadut tanssilla, laululla ja kukilla - niin että aurinko jaksaa loistaa. Äidit ja isät, kertokaa lapsillenne heidän juuristaan, jotta uusi aurinko loistaisi jokaisen sydämessä!" Mari Carmen hihkuu ympärille kerääntyneille kyläläisille.

Tunnelmasta toiseen. Joitakin tunteja, myöhemmin paluumatkamme kohti pääkaupunkia alkaa. Reissubussissa kehkeytyy jonkun intomielisen aloitteesta hervottomat teknobileet. Porukka tanssii bussin käytävällä, kattotangoista roikkuen. Taloustieteen professori oksentaa pussiin, jonka Omar ystävällisesti tyhjentää seremoniasulistaan. Nuoret tytöt kikattavat hervottomina.

"Paholainen tekee työtä heissä. Koska he ovat olleet yhteydessä Jumalaan ja hyvään energiaan, paha lähtee heissä liikkeelle. Ennen pitkää se johtaa puhdistumiseen", minua valistetaan jostain takapenkkien suunnalta.

Vuoristotiellä matkamme katkeaa hetkeksi maanvyörymän takia. Kun parin tunnin ähellyksen jälkeen tie on tyhjennetty, pääsemme jatkamaan matkaa. Bileet alkavat jälleen, energiaa tuntuu riittävän.

Reissun loppusoittoja vedellään Méxicon metroasemalla. Suuresta laumasta jäljellä on enää pieni porukka samaan suuntaan menijöitä. Uusi uljas soturi, Omar, kyyhöttää ajatuksissaan metron lattialla, seremonioista ja hillumisesta voipuneena. En voi olla näkemättä hänessä sitä heiveröistä, kadulla lojunutta liimaa imppaavaa poikaa, joka hän vielä hetki sitten oli. "Soitellaan", Omar sanoo ja tuhertaa numeronsa ryppyiselle paperille, vaikka tietää että elämämme jatkuu kaukana toisistamme.

Vähän ajan kuluttua nukahdan varakkaan isäntäperheeni pehmeille pieluksille, toisessa maailmassa. Värikäs ihmisgalleria vilisee silmissäni ja näen suitsukkeen tuoksuista unta. Sovinnaisille ja itseriittoisille isännilleni kerron aamulla viikonlopustani kaunistellun version. Tiedän jo kokemuksesta, ettei heitä kiinnosta tietää, miten monenlaisia ihmisiä heidän kotimaassaan elää
.

 


Nyt kun olet täällä...

... meillä on pieni pyyntö. Olemme laittaneet kaikki juttumme ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan korkealuokkaisesta journalismista. Lisätulot auttaisivat meitä kuitenkin tekemään entistä parempaa lehteä. Pyydämmekin, että tilaisit Maailman Kuvalehden printtiversion. Lehti on edullinen, ja samalla tuet tärkeää työtä oikeudenmukaisen maailman puolesta. Jos printti ahdistaa siksi, että maksullinen lehti on aina pakko lukea kannesta kanteen tai että sen takia pitää kaataa puita, laita läpykkä kiertoon mahdollisimman monelle ystävälle, sukulaiselle, tuntemattomalle. Pidemmittä puheitta, siirry tilaussivulle. Kiitos!

Kuvassa Maailman Kuvalehden päätoimittaja Anni Valtonen

Anni Valtonen

Anni Valtonen on Maailman Kuvalehden päätoimittaja. Hän vastaa Maailman Kuvalehden sisällöstä: ideoinnista, juttujen tilaamisesta sekä niiden editoinnista.