Pohjoinen huuto vapaudelle

Oletko ajatellut lähteä perhokalastamaan Tenolle tai vaikkapa vaeltamaan Kevon luonnonpuistoon? Saattaa olla, että et ole tervetullut.

Teksti: Janne Sivonen

IhmisoikeudetMatkailuYmpäristöEurooppaLänsi-EurooppaSuomi

Matka Maria Sofia Aikion kotiin on useimmille suomalaisille pitkä, mutta ajo-ohjeet ovat helpot: 1 256 kilometriä Helsingistä Utsjoen suuntaan, sitten postilaatikon kohdalta satakunta metriä vasemmalle. Mäen päällä seisoo siniharmaa talo, ja tontin toisella laidalla kohisee äänekäs koski.

Kuva: Janne Sivonen
"Jos haluaa asettua pysyvästi tänne pohjoiseen, niin saamen kieltä pitäisi osata. Kouluissa saamea pitäisi opettaa kaikille, myös suomalaisille.", Maria Sofia Aikio sanoo. Kuva: Janne Sivonen

Näillä leveysasteilla ei helposti eksy väärään taloon, sillä naapurit ovat kaukana. Tosin tilaa pitäisi olla paljon enemmänkin, jotta Aikio voisi elää pari vuotta sitten ostamallaan luontaistaloustilalla sellaista elämää, jonka hän kokee juuriensa mukaiseksi. "Jos täkäläinen luonto elättäisi rajoittamattoman määrän ihmisiä, niin meitä saamelaisia olisi täällä miljoonia", Aikio hymähtää. "Kivisessä maassa on vain vähän multaa. Jos lyöt kotipihallani lapion maahan, niin se uppoaa korkeintaan parin sentin syvyydelle."

1940-luvun lopulla syntynyt Aikio on nähnyt kotiseudullaan melkoisen murroksen. Perheensä yhdeksänneksi lapseksi syntynyt Aikio eli lapsuutensa omavaraistaloudessa, jossa rahaa ei juuri tarvittu.

Sitten Utsjoelle rakennettiin tie. "1950-luvun lopulla valmistuneen maantien vaikutus saamelaisyhteisöön oli suunnaton: alueelle alkoi virrata tavaroita ja rahatalous vakiintui. Suurin muutos oli kuitenkin se, että tänne muutti uusia ihmisiä. Aiemmin ainoat suomalaisasukkaat olivat alueen rajavartijat, tullimiehet sekä opettaja ja pappi", Aikio muistelee.

Lapsuudessaan Aikio oppi sen, että näin pohjoisessa elanto on hankittava monesta lähteestä. Perheellä oli muutama lehmä, hevonen ja joitakin poroja omiin tarpeisiin. Isä rakensi erilaisia kulkuvälineitä ja äiti ompeli nahkavaatteita. Riekkoja ja suolakaloja Aikiot vaihtoivat kaupassa sellaisiin tuotteisiin, joita ei luonnosta saanut.

"Nykyään kun eletään niin sanottua projektiaikaa, niin sehän on vain etu, että on sellaiseen elämään tottunut", Aikio naurahtaa. Hän tienaa elantonsa vanhempiensa tapaan sieltä täältä: Aikio voisi kutsua itseään käsityöläiseksi, tutkijaksi, kääntäjäksi, tulkiksi, luontaiselinkeinojen harjoittajaksi, aikuisopettajaksi ja projektityöläiseksi.

Aikio on myös aina ollut henkeen ja vereen saamelaisaktivisti. Tällä hetkellä hän toimii Suomen saamelaisten keskusjärjestön puheenjohtajana.

Kuva: Janne Sivonen
Kuva: Janne Sivonen
 

Syrjäseudulta maailmalle

"Kun sähköt tulivat kotitalooni vuonna 1982, olin jo nähnyt maailman metropolit", Aikio kertoo. "Alun perin lähdin Kanadaan vaihtaakseeni käsityötietoutta paikallisten alkuperäiskansojen kanssa. Käsityöoppiin en päässyt, mutta työ alkuperäiskansojen parissa jatkui Maailman alkuperäiskansojen neuvoston (WCIP) sihteeristössä Lethbridgen yliopistossa. Kanadassa asuessani sain myös kaksi poikaani, jotka olen kasvattanut länsimaisen käsityksen mukaan yksinhuoltajana, mutta perheeni ja saamelaisen yhteisön avustamana."

Suomeen palattuaankin Aikio on työskennellyt maailman alkuperäiskansojen puolesta. "Alkuperäiskansoilla on paljon yhteistä, esimerkiksi yhteisiä historiallisia kokemuksia ja samankaltaisia tapoja ja arvoja. Siksi me tulemme keskenämme hyvin toimeen. Saamelaiset ovat olleet kansainvälisillä areenoilla varsin aktiivisia jo 1970-luvulta saakka."

Aikio itse tarkkaili 1990-luvun lopulla Guatemalan alkuperäiskansojen osallistumista maan demokratiaprosessiin. "Uskon, että saamelaisnäkökulmasta oli paikallisille alkuperäiskansoille hyötyä, sillä meillä on paljon kokemusta demokratiasta ja niin sanotusta kehityksestä. Guatemalassa ei tarvitse toistaa Suomessa tehtyjä virheitä. Tärkein opetus on se, että me emme saa parlamentaarisen enemmistödemokratian yhteydessä ikinä mitään aikaan. Siihen osallistuminen teettää vain turhaa työtä."

Hetkinen - oliko saamelaisten viesti demokratisoituvan Guatemalan mayoille se, ettei demokratiasta ole mihinkään? "En voi sanoa arvostavani länsimaista enemmistödemokratiaa", Aikio vastaa. "Me olemme enemmistödemokratiassa aina vähemmistössä. Myös Guatemalassa mayat suhtautuivat erittäin epäilevästi siihen, että heidän elämänsä paranisi pelkän demokratian avulla. Pitäisi pohtia, kenen ehdolla esimerkiksi mayoille annetaan demokratiakoulutusta - ovatko mayat olleet oppimassa vai onko heitä opetettu? Kun hyvin opetetut ihmiset palaavat kotiseudulleen, niin se vain voimistaa alkuperäiskansojen sulauttamista valtakulttuuriin."

"Länsimaisen demokratiamallin vastakohta ei ole kuitenkaan diktatuuri", Aikio muistuttaa. "Demokratiaankin mahtuu erilaisia malleja, toimintatapoja ja toimintakulttuureita. Täällä eletään puoluejärjestelmässä, mutta demokratia voisi toimia ilman puolueitakin."

Valtaa ja vastuuta

Saamelaisten tilanne parani muutaman vuoden takaisessa lakiuudistuksessa, jossa alkuperäiskansalle annettiin saamelaiskäräjien hallinnoima kulttuuri-itsehallinto. Aikion mukaan odotukset olivat kuitenkin tuloksia suuremmat, sillä saamelaiskäräjät hautautuu valtion edellyttämien tehtävien hoitamiseen sen sijaan, että saamelaiset olisivat itse oma-aloitteisia.

Tulisiko saamelaisten saada päättää asioistaan itse laajemminkin? Esimerkiksi suomalaisten ja saamelaisten välejä hiertänyt kysymys alueen valtionmaiden hallinnasta ei kuulu saamelaiskäräjille, vaikka hiljattain tehty oikeusministeriön selvitys osoitti jälleen kerran, että valtio on aikanaan anastanut saamelaisten yhteisöllisesti omistamia maita itselleen.

"En antaisi maa-alueiden hallintaa saamelaisillekaan ilman säädöksiä, joilla turvataan myös tulevien sukupolvien mahdollisuudet. Monien saamelaisten elämää ohjaavat nykyään samat asiat kuin valtaväestöllä. Ihmiset haluavat enemmän rahaa, autoja ja muuta, vaikka vähemmälläkin pärjäisi. Saamelaisilla tulee olla myös vastuuta ympäristöstä, ei pelkkiä oikeuksia."

"Aiemmin luonnovarojen käytöllä oli selkeät rajat: hillajängät, kalavedet ja polttopuunhakupaikat kuuluivat perheille tai suvuille, eivätkä ihmiset menneet muiden maille. Nykyään me joudumme kilpailemaan sekä keskenämme että vieraidemme kanssa: hillamaista ja kalastupaikoista tehdään karttoja, ja kaikki ryntäävät samoille apajille. Lapset, vanhukset ja muut heikkojalkaiset eivät pääse lainkaan kokemaan kalastus- tai marjastuskulttuuria. Koko alueen käytön perusta on muutettu palvelemaan vapaa-aikaa, vieraita ja heidän toiveitaan."

"Jos haluamme, ettei paikallinen luonto tuhoudu lopullisesti, luonnonvarojen hallinnan pitäisi perustua alueella pitkään olleeseen perinnetietoon."

Saamelainen perinnetieto onkin kovassa huudossa ainakin yliopistomaailmassa. "Saamelaisia on tutkittu paljon ja usein vitsaillaan, että meillä on täällä jokaisella oma tutkija kotona", Aikio naureskelee. Hänen takapihalleen pystytetyssä laavussa majailee peräti kolme kansainvälisessä tutkimushankkeessa työskentelevää saksalaisbiologia. Aikio itse kirjoittaa samalle hankkeelle tutkimusta koivun ja ihmisen välisestä suhteesta.

"En tee kuitenkaan tutkimusta tutkimuksen itsensä takia. Alkuperäiskansat eivät saa olla pelkästään tutkimuskohteita, vaan tieteen tulisi tuottaa myös käytännön hyötyä tutkimuskohteilleen."

Aikion mielestä saamelaisia ja muita alkuperäiskansoja pitäisi kannustaa käyttämään perinnetietoaan myös siksi, että siitä voi olla terveydellistä, henkistä tai jopa taloudellista hyötyä koko ihmiskunnalle.

Hän muistuttaa kuitenkin, että useimmiten perinnetieto on sidottu paikkaan: kaupunkilainen ei tee mitään esimerkiksi sillä tiedolla, että poron koparoista saa keittämällä ravitsevaa rasvaa, joka ei jähmety kovassakaan pakkasessa - ellei samasta rasvasta satu löytymään parannusta vaikkapa aidsiin tai syöpään.

Jos saamelaiskulttuuri ei tarjoa maailmalle poronrasvasta valmistettavaa aids-lääkettä, niin mitä muuta saamelaisilla voisi olla annettavanaan? "Malli rauhanomaisesta elämisestä muiden kulttuurien rinnalla", Aikio vastaa. "Maailmassa on meidän lisäksemme noin 40 kansaa, joiden kielessä ei ole sotaa merkitsevää sanaa. Hajallaan asuneet saamelaiset eivät ole voineet liittoutua armeijaksi, ja ehkä juuri siksi me olemme väistyneet historiassa muiden tieltä."

Saamelaisten rauhanomainen elämänasenne näkyy Aikion mukaan myös lasten kasvatuksessa. "Saamelaisuuteen kuuluu, että lapsille annetaan mahdollisuus ratkaista ongelmat itse tiukan käskyttämisen sijaan. Kun omat lapseni olivat pieniä ja asuin Kanadassa, minua moitittiin lasteni päiväkodissa siitä, etten opettanut poikiani puolustautumaan."

"Kun leikkitoveri otti lapseltani lelun, ohjaajat ihmettelivät, että miksi hän ei vaadi lelua takaisin. Se oli lapselleni aivan yhdentekevää, jos joku vei hänen kädestään tavaran - sehän on vain tavaraa", Aikio kertoo. Vapaakasvattajia saamelaiset eivät kuitenkaan ole, pikemminkin päinvastoin, sillä vastuu ja velvollisuus puuttua lasten tekemisiin ei ole pelkästään vanhemmilla, vaan koko yhteisöllä.

"Mutta ei saamelaisilla tai kenelläkään muullakaan pitäisi olla liian suurta intoa tuputtaa muulle maailmalle omia mallejaan, kyllähän sitä jokainen osaa omalla alueellaan tietää, miten siellä tulee elää."

Saamen kieli ahdingossa



Kun Aikio oli lapsi, virallinen Suomi ei rohkaissut käyttämään saamen kieltä. "Koulussa suomen kieltä ja suomalaista elämänmallia tarjottiin jopa nöyryyttämällä saamelaisoppilaita. Tilanne huononi varsinkin kymmenvuotiaana, kun siirryin opiskelemaan Ivaloon. Ivalo on suomalainen kylä, jossa oli - ja on edelleen - syrjintää: meillä jokaisella oli siellä omat haukkumanimemme. Monissa kouluissa saamelaislasten yleinen harrastus oli karata koulusta ja paeta luontoon."

"Asiaa pahensi se, että jouduimme pitkien välimatkojen takia asumaan erossa perheistämme viikkoja ja jopa kuukausia. Uskon, että kova asuntolaelämä näkyy vielä tänäkin päivänä henkisenä pahoinvointina ja esimerkiksi päihteiden liikakäyttönä", Aikio toteaa. "Koulu oli niin ankara kokemus, että monet saamelaisperheet ovat opettaneet lapsillensa suomen kielen saamen sijaan."

Nykyään saamelaiset voivat käyttää viranomaisisten pakeilla äidinkieltään, mutta viranomaiset tarvitsevat avukseen tulkin, joka saattaa hankaloittaa asioimista varsinkin arkaluontoisissa asioissa.

"Sehän tuottaa tietysti poliisille päänvaivaa, jos vaikkapa liikennerikkomuksista epäilty puhuu vain saamea", Aikio naurahtaa. "Mielummin näkisin kuitenkin, että pohjoisessa työskentelevät viranomaiset opiskelisivat saamen kielen. Kyse ei ole tosin pelkän kielen, vaan kokonaisen kulttuurin kääntämisestä.

Kerron esimerkin: eräs saamelaisrouva joutui Rovaniemen keskussairaalaan ja lääkäri testasi potilaan vireystilaa kysymällä, että tietääkö hän olinpaikkansa. Rouva ihmetteli hetken tyhmää kysymystä - kyllähän lääkärin täytyi tietää, että nyt oltiin Rovaniemellä - ja vastasi olevansa kotoisin Tenon varrelta. Eri kulttuurien ajatuksenjuoksu on erilaista."

"Mielestäni linjana pitäisi olla se, että jos haluaa asettua pysyvästi tänne pohjoiseen, niin saamen kieltä pitäisi osata. Kouluissa saamea pitäisi opettaa kaikille, myös suomalaisille. Useimmat eivät kuitenkaan halua alistua opiskelemaan näin


Nyt kun olet täällä...

... meillä on pieni pyyntö. Olemme laittaneet kaikki juttumme ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan korkealuokkaisesta journalismista. Lisätulot auttaisivat meitä kuitenkin tekemään entistä parempaa lehteä. Pyydämmekin, että tilaisit Maailman Kuvalehden printtiversion. Lehti on edullinen, ja samalla tuet tärkeää työtä oikeudenmukaisen maailman puolesta. Jos printti ahdistaa siksi, että maksullinen lehti on aina pakko lukea kannesta kanteen tai että sen takia pitää kaataa puita, laita läpykkä kiertoon mahdollisimman monelle ystävälle, sukulaiselle, tuntemattomalle. Pidemmittä puheitta, siirry tilaussivulle. Kiitos!