Bagdadin kova nykypäivä

Suomalais-irakilainen Mehdi El-Radhi vieraili sodan uhan alla sukulaistensa luona Bagdadissa.

kuva: Mehdi El-Radhi

Mehdi sanoo matkan olleen tärkeä myös Bagdadin sukulaisille – se nosti heidät kuukaudeksi arjen synkkyydestä.

”Muistan ihan hyvin, miten äiti kaarsi koulun eteen ja minä ja kaksi serkkuani pinkaisimme yhdessä koulun pihalle.”

Silloin elettiin 70-luvun loppua ja pieni vilpertti Mehdi El-Radhi kävi bagdadilaista ala-astetta. Oli aurinkoista, eloisaa ja turvallista. Ympärillä oli tätien, setien ja serkkujen laaja ja lämmin suku.

Suomalais-irakilainen Mehdi kävi ensimmäistä kertaa Bagdadissa 23 vuoteen vuoden vaihteessa 2003. Hän näki, miten taloussaarto on kuristanut kansan tahdon ja miten pelokkaina bagdadilaiset odottavat yhdysvaltalaisten harhaan osuvia pommeja.

Mehdi El-Radhi, 30, on suomalaisen äidin ja irakilaisen isän poika. Nykyisin Mehdi asuu Walesissa, pienessä Machynllethin kylässä, jossa hän toimii talonsuunnittelijana ja kirvesmiehenä.

Kuukauden kestänyt matka Bagdadiin oli Mehdille paitsi kauan kaivattu tilaisuus tavata lähisukulaisia – kahta tätiä, neljää setää, 27 serkkua – myös tiedonkeruumatka.

”Halusin nähdä totuuden uutisten takaa.”

Mehdi kuvasi Bagdadissa 12 tuntia videofilmiä. Siitä työstetään nyt puolen tunnin dokumenttia ammattilaisten avulla. Mehdi tulee tarjoamaan sitä sekä suomalais- että brittikanaville.

Vauraudesta kerjuulle

kuva: Mehdi El-Radhi

Tällä kertaa sähkökatkot eivät ole pilanneet moskeijan juhlavalaistusta. Taloussaarron takia Bagdadissakin on sähkö poikki vähintään neljä tuntia joka päivä.

Sodat ja taloussaarto ovat lyöneet ennen Lähi-idän vauraimpiin kuuluneen kansan polvilleen. Mehdi ei olisi voinut kuvitellakaan, että hänen lapsuutensa aurinkoisesta Bagdadista löytää nyt tällaisia näkymiä.

”Lapset kerjäävät kaduilla. Lapset kaupittelevat kaikenlaista. Lapset kiillottavat kenkiä. Lapset varastavat.”

Bagdadilaiset murehtivat myös tällaisen eloonjäämistaistelun tuomaa laittomuutta ja rikollisuutta.

”Sukulaiseni neuvoivat minua pysymään kotona kello 11 jälkeen illalla. Kaduilla voi tapahtua aivan mitä tahansa. Ja ihmisillä on nyt aseita hallussaan.”

Irakin valtio on järjestänyt kaikille säännöstellyn elintarvikkeiden jakelun.

”Korttiannokseen kuuluu riisiä, linssejä, jauhoja, teetä, sokeria, maitojauhetta ja pesujauhetta.”

Mehdi toteaa, etteivät korttiannokset mitenkään riitä torjumaan köyhimpien perheitten lasten aliravitsemusta. Ongelmaa syventää tavattoman korkea työttömyys. Perheet myyvät korttiannoksiaan saadakseen käteistä muita tarpeellisia menojaan varten.

Irakin nykyaikaiset perusrakenteet kärsivät Persianlahden sodan pommituksissa suuret vahingot. Taloussaarto on estänyt kaikki uudistus- ja kunnostustyöt.

Mehdi kertoo, että köyhimmillä alueilla on avoviemäreitä. Pieni tihkusadekin tekee joistain kaduista mutavelliä. Päivittäiset sähkökatkokset vaikuttavat tietysti myös liikennevaloihin tehden liikenteestä entistäkin kaoottisempaa.

Kaikesta pulaa, hinnat korkeuksissa

Taloussaarto tekee kaikesta yritystoiminnastakin taistelun arjen ongelmia vastaan. Mehdin perheellä on Bagdadissa myllylaitos.

”Isoisäni perusti myllyn. Sen koneet tuotiin Saksasta 1970-luvulla. Uusia ei ole pystytty hankkimaan taloussaarron takia.”

Irakin dinarin arvo on romahtanut. Kun vuonna 1990 Irakin vahvalla öljydinarilla sai kolme dollaria, nyt yhdellä dollarilla saa 2500 dinaria.

”Kaikki ovat menettäneet säästönsä. Kaikki on hirvittävän kallista.”

Esimerkkinä siitä, miten kallista, Mehdi kertoo tapaamisestaan entisen opettajansa kanssa. Opettajan palkka on Yhdysvaltain valuutassa laskien vaivaiset kuusi dollaria kuukaudessa.

”Minä jouduin ostamaan Bagdadissa itselleni uudet kengät. Halvat, kymmenen dollaria. Mutta opettajalleni ne olisivat olleet melkein mahdoton hankinta. Melkein kahden kuukauden palkka.”

Masennusta, katkeruutta

”Saarto on tuhonnut heiltä 12 viimeistä vuotta elämästä ja kaiken halun suunnitella tulevaisuutta. Koska maasta ei pääse matkustamaan, Irak on tällä hetkellä kuin vankila.”

”Ihmisillä on paljon hirveän negatiivisia tunteita. On masennusta, vihaa ja pelkoa.”

Näin synkin sanoin Mehdin on kuvattava bagdadilaisten yleistä mielialaa. Hänen nuorimmat serkkunsa eivät juurikaan jaksa piitata koulunkäynnistä tai suunnitella opiskeluja. Normaalioloissa Mehdin suvun piirissä yliopisto-opinnot olisivat itsestäänselvyys – Mehdin oma isä on esimerkiksi lastentauteihin erikoistunut lääkäri.

Ja talousahdingon synnyttämä korruptio hiipii salavihkaa kaikkialle.

”Yksi serkuistani vie opettajalle joka päivä yhden tupakan saadakseen hyvät arvosanat.”

Sotaa pelätään

Persianlahden sodan jälkeen paljastui, että alle kymmenen prosenttia liittoutuman käyttämistä pommeista oli niin sanottuja täsmäaseita ja että niistäkin suuri joukko osui harhaan. Mehdillä ei olekaan mitään kuvitelmia sodan todellisesta luonteesta. Hän teki henkisesti vaikean, mutta tarpeelliselta tuntuneen vierailun pommisuojaan, jossa kuoli satoja siviilejä.

”Vaikka uutisissa kuinka puhutaan, että nämä pommit ovat niin tarkkoja, että ne menevät savupiipusta ja ikkunasta sisään, niin vahinkoja sattui vuonna 1991 ja niin tulee käymään nytkin.”

kuva: Mehdi El-Radhi

Al-Amirin pommisuoja Bagdadissa on jätetty todistukseksi sodan todellisuudesta. Persianlahden sodan aikana ”täsmäohjus” surmasi suojaan 500 siviiliä, suurin osa naisia ja lapsia.

Mehdi kävi kuvaamassa myös tyttökouluksi muutettua vanhaa opinahjoansa.

”Katselin, miten nuorten tyttöjen virta purkautui koulun pihalle. Ajattelin, nämäkö ovat nyt sitten niitä lapsia, jotka sattuvat liian lähelle jotain pommia? Hekö ovat niitä, jotka kuolevat tai joutuvat pyörätuoliin loppuiäkseen?”

Taustasyitä epäillään

Mehdi El-Radhi kertoo tavallisten irakilaisten suhtautuvat sangen epäilevästi yhdysvaltalaisten sotasuunnitelmiin Irakia vastaan – ajattelivatpa he mitä tahansa Saddam Husseinin hallinnosta.

”Irakilaiset tietävät, että Irakilla on paljon öljyä. He tietävät, että Yhdysvallat haluaa kontrolloida arabimaita.”

”Irakilaiset tietävät, että jos yhdysvaltalaiset marssivat Bagdadiin, eivät nämä tee sitä marssia irakilaisten takia.”
 

Ilmestynyt Kumppani-lehdessä 1/2003

 

Tilaa Maailman Kuvalehti