Sodan todellinen syy

Julkisuudessa Irakin sodalle ja Saddam Husseinin syrjäyttämiselle on esitetty kolme perustelua: Saddamin joukkotuhoaseet on eliminoitava, kansainvälisen terrorismin uhkaa on pienennettävä ja Irakissa ja sen lähialueilla on edistettävä demokratiaa.

Vahvoja motiiveja, mutta ovatko ne aitoja?

Joukkotuhoaseet

Jos joukkotuhoaseiden uhka olisi hallituksen aito motiivi, eikö voisi kuvitella että laitettaisiin suurimmat panokset sinne, missä uhka on suurin?

Pakistanilla ja Pohjois-Korealla on ydinase olemassa tai valmisteilla, mikä on paljon suurempi uhka USA:lle kuin Irakin väitetyt biologiset aseet ja muutama 12 vuotta sitten jäljelle jäänyt Scud-ohjus. Sotilasvallankaappauksella valtaan tullut Pakistanin presidentti Pervez Musharraf toi viime vuonna julki periaatteellisen valmiutensa käyttää ydinasetta sodassa. Pohjoiskorealaiset ilmoittivat äskettäin varaavansa itselleen samanlaisen oikeuden ennaltaehkäisevään ensi-iskuun ydinaseellaan kuin minkä USA:kin varaa itselleen. CIA:n arvion mukaan Saddam Hussein tuskin käyttäisi omia väitettyjä joukkotuhoaseitaan, ellei häntä vastaan hyökätä.

Jos aseiden pelätään vuotavan terroristien käsiin, Pakistanilla on siitä toiminnasta paljon Irakia suurempi kokemus ja vahvemmat näytöt Kashmirin konfliktin yhteydessä.

Ei, Yhdysvaltain toimintaa Irakia vastaan ei voi perustella joukkotuhoaseiden USA:lle muodostamalla uhalla.

Terrorismi

Jos terrorisminvastainen taistelu olisi hallituksen aito motiivi, voisi kuvitella että Saddamin hallinnon tuholla tavoiteltaisiin merkittävää takaiskua kansainväliselle terrorismille, sen halulle ja kyvylle hyökätä Yhdysvaltoja vastaan.

Irakin yhteydestä terroristeihin ei kovasta yrityksesta huolimatta ole kyetty löytämään mitään todisteita. Ainakaan Osama Bin Laden ei helmikuisen viestinsä perusteella tunnu välittävän tuon taivaallista Irakin hallinnon kohtalosta vaan oikein yllyttää tähän sotaan laskien sen synnyttävän kokonaisia uusia terroristisukupolvia. Viestin aitouden puolesta puhuu nimenomaan se seikka, että Bin Laden tekee siinä selvän pesäeron Saddamiin ja korostaa, että päämäärät ovat yhteiset vain tilapäisesti ja taktisista syistä.

Entä kaikkein pitkäaikaisin terrorismiongelma Lähi-idässä, Israelin ja palestiinalaisten konflikti? Israelissa vain ääriryhmät innostuvat tästä sodasta, sillä oli sodan lopputulos mikä hyvänsä, ilmapiiri kiristyy ja terrorismi lisääntyy.

Terrorisminvastaisen taistelun kannalta tämä sota ei ole kovinkaan kaukana itsemurhayrityksestä.

Demokratian puolustaminen

Jos demokratian puolustaminen olisi Yhdysvaltain aito motiivi, voisi kuvitella että maan tai edes sen republikaanihallinnon toiminta olisi määrätietoista ja johdonmukaista.

Moni presidentin nykyinen avustaja oli korkeassa asemassa Reaganin ja Isä-Bushin kausilla 1981-1993, kokeneimmat jo presidentti Fordin aikana 70-luvulla. Erityisesti Donald Rumsfeld ja Dick Cheney olivat varsin hyvissä väleissä Saddam Husseinin kanssa silloin kun tämä oli USA:n tuolloisen vihollisen Iranin vihollinen. Cheney antoi puolustusministerinä Saddamille anteliaasti yhdysvaltalaista tiedusteluaineistoa Iranin armeijan liikkeistä, vaikka tiesi hyvin, että Irak käyttää kaasuasetta sodassa Irania vastaan lähes päivittäin.

Yhdysvaltain presidentillä ei tätä nykyä tunnu olevan kovin suuria demokratiavaatimuksia Alijevin Azerbaiz=ania, Nazarbajevin Kazakhstania tai Karimovin Uzbekistania kohtaan kutsuessaan näiden maiden johtajia Valkoiseen taloon tai antaessaan niille kehitysapua. Kuwaitista tai Saudi-Arabiasta ei myöskään kannata puhua samana päivänä kuin kansanvallasta.

Länsimaisen demokratian puolustaminen ei näytä kovin johdonmukaiselta ja aidolta motiivilta sodalle.

Mistä sitten on kysymys?

Öljy

Öljy on se avainsana, jota sen enempää presidentti Bush kansakunnan tila -puheessaan kuin ulkoministeri Powellkaan YK:n turvaneuvostossa ei suustaan päästänyt perustellessaan hyökkäystä Irakiin.

Öljy on Yhdysvaltain tärkein energianlähde. Noin 40% maan energiantarpeesta on riippuvaista öljystä. Vuonna 2020 tuontiöljyn osuuden ennustetaan olevan jo 65 prosenttia öljynkulutuksesta. Siinä on USA:n supervalta-aseman akilleen kantapää.

Maailman tunnetuista öljyvaroista 65 prosenttia on Lähi-idässä. Presidentti Jimmy Carter antoi vuonna 1980 nimensä Carterin doktriinille, politiikalle jonka mukaan Yhdysvallat ei saa antaa yhdenkään maan päästä sellaiseen asemaan, jossa se uhkaa Persianlahden öljyn vapaata virtaa Yhdysvaltoihin. Irak on Persianlahden öljykentillä erityisen tärkeä tekijä siksi, että se on ainoa maa maailmassa, jonka tunnetuilla ja potentiaalisilla öljyvarannoilla kyetään murtamaan vahva riippuvuus Saudi-Arabiasta.

Carterin doktriinia toteutettiin vuonna 1987, kun Yhdysvaltain laivasto ryhtyi Iranin-Irakin sodan keskellä saattamaan kuwaitilaisia öljytankkereita turvallisesti Persianlahdella – ja 1990 kun Isä-Bush ajoi Persianlahden sodalla Irakin pois miehittämästään Kuwaitista. Poika-Bush jatkaa nyt tuota operaatiota suunnilleen siitä, mihin isä jäi.

Ehkä selvimmin tämän on sanonut ääneen varapresidentti Dick Cheney puheessaan sotaveteraaneille elokuussa 2002: ”Kun Saddam Hussein on varustettu näillä terroriaseilla ja istuu 10 prosentin maailman öljyvarannoista päällä, hänen voi odottaa pyrkivän hallitsemaan koko Lähi-itää, pitävän hallussaan suurta osaa maailman energiavaroista, suoraan uhkaamaan Yhdysvaltain ystäviä alueella ja kiristämään Yhdysvaltoja ja muita maita ydinasein.”

Oma ironiansa on siinä, että juuri Jimmy Carterille myönnettiin viime vuoden Nobelin rauhanpalkinto näpäytyksenä Bushin ja Cheneyn sotaisalle politiikalle Carterin doktriinin toteuttamisessa.

Persianlahden öljystä seuraa muutakin. Jälleen Dick Cheneyn sanoin (1990 senaatin komiteassa): Persianlahden öljyn kontrolli tuo mukanaan ”kuristusotteen”, ei vain Yhdysvaltain taloudesta, vaan myös ”suurimmasta osasta muun maailman taloutta”.

Mitä Cheney ei sanonut ääneen, oli se että kontroimalla Persianlahden öljyä nimenomaan Yhdysvallat voi pitää suurinta osaa muun maailman taloudesta ”kuristusotteessaan”.

Tähän liittyy julkilausuttu politiikka absoluuttisen sotilaallisen ylivoiman säilyttämisestä. Yhdysvaltain tulee estää ketä hyvänsä potentiaalista kilpailijaa pääsemästä lähellekään tasa-arvoista asemaa sotilaallisesti. Se tapahtuu pitämällä oma puolustusbudjetti korkeana ja tuolla kuristusotteella muiden taloudesta. Japani ja Eurooppa ovat jo tässä otteessa, ja pian on Kiinakin, kun sen kasvavan talouden riippuvuus Persianlahden öljystä lisääntyy.

Näin Saddam Husseinin syrjäyttämisestä ja korvaamisesta Yhdysvalloille ja sen öljy-yhtiöille suosiollisemmalla hallituksella on tullut Yhdysvaltain imperiumi-politiikan keskeinen painopiste. Tämän politiikan tarkoitus on turvata ja vahvistaa Yhdysvaltain ylivalta. Eikä se ole mikään salaisuus.

Ilmestynyt Kumppani-lehdessä 1/2003
  

 

Tilaa Maailman Kuvalehti