Alkuperäiskansat ja meri

Meri on useille kansoille keskeinen ravinnon, uskomusten ja mytologioiden lähde. Maorit ja inuitit ovat kunnioittaneet merta ja sen jumalia maapallon eri puolilla.

Kuva: Maorien laiva (Kuvaaja:)

Tämän tyyppisillä aluksilla moarien arvellaan aikoinaan purjehtineen suurten aavojen yli Uuteen Seelantiin.

Uudessa Seelannissa, Aotearoassa, asuvat maorit ovat kummallista kansaa. He eivät itsekään tiedä, mistä he tarkkaan ottaen alunperin tulivat. Heidän kotisaartaan ympäröi meri tuhansien kilometrien matkalta. Ulapalle katsellessaan he saattoivat tietää, että jostain tuolta, loputtomien merten yli, ovat heidän esi-isänsä tulleet.

Hawaiki, Maorien myyttinen alkukoti, on todennäköisesti sijainnut keskellä Tyyntä Valtamerta. Maorit tuntevat esi-isiensä mestarilliset navigointitaidot. Esi-isät olivat lähteneet kanooteillaan loputonta merta päin kuin Kolumbus, tietämättä tuleeko maata koskaan vastaan. Sukuhistoriansa tarkkaan tuntevat maorit laskevat aina, minkä kanootin matkustajista he polveutuvat. Merimatkalla syntyivät heimot, syntyi maorien kansa.

Tuosta hurjasta matkasta liikkuu monia tarinoita ja teorioita. Joidenkin mukaan Aotearoan löytäneet maorit tunsivat merivirrat niin tarkkaan, että osasivat päätellä mistä maata löytyy. Vallalla oleva teoria kertoo maorien seuranneen valaiden muuttoreittejä. Myyttinen tarina, jonka mukaan ensimmäinen maori ratsasti valaan selässä Aotearoaan, kuvastaa maorien kiitollisuutta valaille. Nämä nisäkäsystävät kun olivat Aotearoan löytäneet, ja kertoivat sen sijainnin maoreillekin, omalla tavallaan.

Maorit eivät ikinä kehittäneet kirjoitustaitoa. Heistä sanotaankin, että he olivat äänen kansaa, joille muisti, todellisuus ja kulttuuri elivät kuullussa, puhutussa, luonnon äänissä. Merten ympäröimiä kun olivat, meri puhui heille. Delfiinien, mustekalojen, haiden ja katkarapujen “juttelu” yhdistyi jatkuvaan aaltojen loiskeeseen, vuoroveden myötä vaihtuviin ääniin. Maorien legendoissa kuunnellaan merta jatkuvasti.

Kuunteluun oli syytäkin. Meri ei ollut pelkästään lempeä. Se oli liittolainen, jota täytyi kunnioittaa. Merelle maorit lähtivät hakemaan ravintoaan, kalaa ja äyriäisiä. Meren suopeudesta oli kiinni, saiko kalastaja runsaasti ruokaa heimolleen vai tuliko tämän kohtaloksi hukkua meren syvyyteen.

Eräs tärkeimmistä hahmoista Maorien jumalmytologiassa oli Tangaroa, kaiken meren elämän ylin vartija ja jumala. Tangaroa oli määrännyt ihmiset kunnioittamaan “lapsiaan”, eli merten elämää. Kalastusmatkoillaan maorit pitivät tiukasti mielessä Tangaroan sanomaksi kerrotut sanat: “Tiaki mai i ahau, maku ano koe e tiaki” -“jos te huolehditte minusta, minä huolehdin teistä”. Suusta suuhun periytyvät varoittavat tarinat kertoivat niistä, jotka olivat ryhtyneet itsekkäiksi ja uhmanneet Tangaroaa ja merta.

Joskus merta kutsuttiin myös Hinemoanan, meren naisen, valtakunnaksi. Hinemoanalla ja hänen miehellään Kiwalla oli maailman syntyä kuvaavan mytologian mukaan paljon lapsia, joista saivat alkunsa erilaiset merten elävät. Merten lapsissa oli samaa elämää ja henkisyyttä kuin mantereen lapsissakin.

Myöhemmin saarelleen ilmestyneitä eurooppalaisia maorit ihmettelivät. Nämä eivät osanneet kuunnella merta, kuin olisivat kuuroja, ja kummallisia he olivat muutenkin. Mutta merten yli he olivat tulleet, ja maorit osasivat arvostaa kapteeni Cookia vihollisenakin, sillä he tiesivät, mitä merten ylittäminen ihmiseltä vaatii.

Kylmän kansa

Kuva: Inuiteja (Kuvaaja:)
Intuiteja kajakeineen paikassa, jossa nykyisin sijaitsee Qaqortoqin kalatori. Grönlanti, noin vuonna 1910.

Kaukana lämpimästä Aotearoasta, kuin toisella planeetalla, asuu inuitien kansa. Intuitit ovat levittäytyneet oikeastaan koko arktiselle alueelle, maapallon rankimpiin olosuhteisiin. Lumen ja jään keskellä on opittu selviämään, pakko kun on ollut.

Arktisella alueella on ruoka aina nostettu jäämerestä. Inuitit ovat pyydystäneet kalaa, hylkeitä, ja valaitakin. Niin harvat lajit ovat Arktiksen kylmyyteen sopeutuneet, että valinnanvaraa metsästäjillä on ollut vähän. Inuitien kansoittamilla alueilla ihmiset ja harvalukuiset eläimet kävivät jatkuvaa selviytymiskamppailua toisiaan ja pohjoista luontoa vastaan.

Inuitit oppivat tekemään kajakit merenkäyntiin ja kivestä aseet, joilla he pystyivät pyytämään valaita. Pyyntikertomukset elävät näihin aseisiin kaiverretuissa tarinoissa. Valtavan nisäkkään, merten jättiläisen surmanneessa aseessa täytyi olla mystistä voimaa. Ihmisen kamppailu valasta vastaan oli taistelu meren herruudesta. Kun ihminen voitti, oli ravinnonsaanti turvattu pitkäksi aikaa. Usein kävi myös toisin.

Pohjoisella merellä liikkuminen oli ankara taitolaji. Kajakista tippuneella ei ollut paljon aikaa, ennen kuin jäämeren kylmyys vei voiton elämästä. Paitsi ravinnon lähde, meri oli inuiteille myös tappaja. Meren kanssa kosketuksiin joutunut tiesi heti, että hänen aikansa mitataan sekunneissa. Hengenvaarallisia jäämurikoita tai sulavesilohkareita saattoi törmätä kajakkiin milloin tahansa. Kun kalastusreissuilta palattiin pienemmällä joukolla kuin lähtiessä, istuivat kaikki hiljaa, tietäen että meri on taas vaatinut veronsa.

Inuiteillakin oli oma merijumalansa. Jumalatar Sedna hallitsi merten pohjassa, ja päätti meren elävien – ja epäsuorasti siis myös inuitien – elämästä ja kuolemasta. Inuiteille koko todellisuus oli henkinen, ja erilaisilla shamaanimenoilla he vahvistivat uskoaan henkiin, elämän kiertoon ja kaikessa asuviin jumalallisiin voimiin. Mutta vaikka muuten kaikki olikin elävää, oli Sednan valtakunta kuoleman valtakunta.

Oikeastaan meriä oli inuiteille kaksi: avomeri ja jää. Usein he lähtivät pitkille matkoille kuoleman valtakunnan yläpuolelle, kalastaen hylkeitä jään läpi. Vaeltajakansa liikkui paljon, viikkojenkin matkoja tehtiin jäätikköjä pitkin, mutta merta he eivät lähteneet ylittämään. Se oli liian pelottava, ja kunnioitettava. Ja olisi matka merten yli maorien tyyliin ollut inuiteille varmaan tylsäkin. Heille meri ei ollut ulappa ja horisontti, vaan kiintopisteiden täyttämä, elävän jään valtakunta.

Meri ei ole inuitien ympärillä muuttunut, mutta maailma on. Monet eivät heidän mailleen ole hinkuneet asumaan, mutta modernin maailman keksinnöt ja tekniikat ovat muovanneet heidän elämäänsä. Myös perinteiset pyyntielinkeinot ovat olleet alamäessä, eikä moni inuit ole kestänyt työttömyyttä ja toimettomuutta.

Ilmestynyt Kumppani-lehdessä 3/2003

Tilaa Maailman Kuvalehti