Koraanikoulut ovat kuuma kysymys Senegalissa

Paljasjalkainen kerjäläispoikien lauma valtaa Dakarin kadut heti aamutuimaan. Pojat ojentavat säilykepurkista tehtyä almukuppiaan kohti jokaista ohikulkijaa. Siestan aikaan heitä tapaa lepäämässä huoltoasemien pihoilla tai puiston penkeillä.

Teksti: Mari Maasilta

PitkätKöyhyysKulttuuriUskontoLapset ja nuorisoAfrikkaLänsi-AfrikkaSenegal

 

Kuva: Koraanikoulun oppilaita. (Kuvaaja: Mari Maasilta)
Koraanikoulun oppilaita
 

Lapset ovat talibeita, islamilaisten koraanikoulujen oppilaita, jotka hankkivat elantonsa ja - usein myös opettajansa elannon - kaduilla kerjäämällä. Kerjäämisen on tarkoitus opettaa lapsille nöyryyttä ja yksinkertaisen elämän hyveitä, mutta samalla se altistaa heidät onnettomuuksille ja rikoksille. He viettävät kadulla pitkiä päiviä ja syövät kerjäämiään tähteitä.

Vielä iltamyöhällä voi tavata pienen paitaressun, jonka edessä on vaikea olla heltymättä. Lapset viettävät mieluummin yönsä kadulla kuin menevät opettajansa kuritettavaksi, jos astiaan ei ole iltaan mennessä kertynyt vaadittua rahasummaa.

Talibet ovat länsiafrikkalaisessa Senegalissa koraanikouluihin kohdistuvan kritiikin keskiössä. Vuodesta 1992 lähtien hallitus on pyrkinyt parantamaan talibeiden asemaa osana lasten asemaan liittyvää kampanjaa. Viranomaiset vastustavat erityisesti oppilaiden lähetettämistä kaduille rahaa ansaitsemaan. Kampanjaa on käyty näkyvästi lehdistön ja sähköisten tiedotusvälineiden avulla. Lehdet julkaisevat muun muassa sydäntä särkeviä tarinoita vaikeuksista, joita lapset joutuvat kadulla kohtaamaan.

Senegalin hallituksen lisäksi kerjäläislasten asemaan ja opetuksen puutteisiin ovat kiinnittäneet huomiota kansalaisjärjestöt. Unicefin arvion mukaan Senegalin kaupunkien katuja vaeltaa jatkuvasti 50 000-100 000 kerjäläispoikaa. Kansalaisjärjestö ENDA puolestaan arvioi, että heitä olisi jopa 150 000. Talibet ovat pääasiassa 6-14-vuotiaita poikia, sillä tyttöjen uskonnollinen kasvatus on ollut vähäisempää ja se on järjestetty usein kodin yhteydessä.

Taloudellinen kriisi kurjisti koraanikouluja



Koraanikoulut olivat viranomaisten hampaissa jo siirtomaa-aikana. Ranskalaiset virkamiehet pyrkivät 1800-luvulla rajoittamaan niiden toimintaa, sillä he pelkäsivät islamilaisten opettajien, marabuiden, koulujen kautta leviävää valtaa.

Itsenäistymisen alkuaikoina senegalilaisten viranomaisten kritiikki kohdistui koraanikoulujen tehottomuuteen. Niissä ei suinkaan opittu lukemaan ja laskemaan nuoren kansakunnan tarpeisiin, vaan lukemaan ulkoa Koraania. Katolinen presidentti Senghor ei kuitenkaan uskaltanut liikaa arvostella islamilaisenemmistöisen maan uskonnollisia johtajia.

Tutkijat korostavat koraanikoulun merkitystä ympäröivälle muslimiyhteisölle. Heidän mukaansa koulujen tarkoitus ei koskaan ole ollutkaan tiedollisen pääoman siirtäminen, vaan opettaa lapset käyttäytymään oikein yhteisössään. Lapset oppivat muun muassa pikkuhiljaa sirottelemaan puheeseensa Koraanin värssyjä, mikä on erittäin arvostettu taito. Koraanista lainatut lauseet antavat puheeseen lisää tehoa ja lisäävät puhujan arvostusta yhteisön silmissä.

Koraanikoulujen asema on kuitenkin heikentynyt 1980- ja 1990-luvuilla Senegalin taloudellisen kriisin takia. Marabuilla ei ole varaa tarjota oppilailleen kunnollista majoitusta ja ruokaa, ja sen vuoksi he lähettävät lapset koko päiväksi kerjäämään. Samalla katoaa myös koulujen sosiaalinen ja uskonnollinen funktio. Pahimmassa tapauksessa Koraanin opetus jää kokonaan saamatta ja lapsi joutuu todelliseen elämän kouluun, jossa hänen opinkappaleitaan ovat prostituutio, huumeet ja rikollisuus.

Yleissivistystä uskonnon rinnalle



Kampanjointia koraanikouluja vastaan ei kuitenkaan pidä ymmärtää siten, että islamilaista koulujärjestelmää yleensä vastustettaisiin. Päinvastoin, vanhakantaisen järjestelmän innokkaimpia kriitikkoja ovat olleet islamilaiset uudistusliikkeet, jotka ovat halunneet kehittää uskonnollista koulujärjestelmää. Kiista koraanikouluista onkin mitä suurimmassa määrin Senegalin islamilaisten piirien sisäistä taistelua vallasta ja siitä, kuka oikeaa islamin oppia maassa oikeastaan saa määritellä.

Senegalin koulujärjestelmä luotiin siirtomaa-aikana ranskalaisen mallin mukaan. Sen kulmakiviä olivat ja ovat edelleen ranskan kieli ja ranskalaisille niin tärkeä laïcité eli uskonnon täydellinen erottaminen hallinnosta, koulujärjestelmästä ja politiikasta. Senegalilaisille vanhemmille nämä periaatteet eivät kuitenkaan ole itsestäänselvyys.

Monet vanhemmat toivovat koululta myös moraalista ja uskonnollista kasvatusta. Sen vuoksi islamilaiset uudistusliikkeet ovat lähteneet kehittämään koraanikoulujen tilalle ranskalais-arabialaisia kouluja. Niissä yhdistyy modernin yhteiskunnan vaatima koulusivistys ja uskonnollinen kasvatus.

Koraanikoulun tavoitteena on, että lapsi oppii viidessä vuodessa Koraaninsa ulkoa kannesta kanteen. Ranskalais-arabialaisten koulujen opetussuunnitelma taas tähtää siihen, että kouluista kehittyisi täysin valtion kouluja tai yksityisiä katolisia kouluja korvaava järjestelmä. Niissä opetetaan kaikkia tavallisia oppiaineita, kuten matematiikkaa, ranskaa ja maantietoa, mutta lisäksi myös arabiaa ja uskonnollisia aineita. Kuuden kouluvuoden aikana on tarkoitus oppia ulkoa noin kymmenesosa Koraanin sisällöstä, mikä on huomattavasti vähemmän kuin perinteisissä koraanikouluissa.

Uskonnonopetus poikkeaa perinteisestä paitsi määrällisesti myös sisällöllisesti. Aiemman päähänpänttäyksen tarkoituksena ei suinkaan ollut, että uskovaiset olisivat oppineet itsenäisesti lukemaan Koraania - riitti, että osasi toistaa opettajan antamia selityksiä. Moderni suuntaus taas vaatii, että uskovaisten on itse opittava lukemaan ja tulkitsemaan pyhiä kirjoituksia. Kysymys on siis itse asiassa lähes samasta asiasta kuin Euroopassa silloin, kun Martti Luther vaati kirkkokansalle oikeutta saada uskonnollista opetusta kansankielellä.

Ranskalais-arabialaisen koulun suorittaminen takaa paremmat työllistymismahdollisuudet tulevaisuudessa kuin koraanikoulu. Arabian kielen taitajille tarjolla on muun muassa mahdollisuus lähteä jatko-opintoihin tai siirtolaiseksi arabimaihin. Toisaalta koulut tarjoavat myös opettajan paikkoja arabimaiden korkeakouluissa opiskelleille senegalilaisille.

Alemmat kansankerrokset suosivat koraanikouluja



Koraanikoulut ovat silti säilyttäneet suosionsa alempien kansankerrosten keskuudessa. Esimerkiksi Dakarissa on kouluja määrällisesti vähemmän kuin aikaisemmin, mutta joissain kaupunginosissa talibeiden määrä on 20 viime vuoden aikana silti lisääntynyt.

Ilmiö selittyy ainakin osittain sillä, että maaseudun asukkaat lähettävät edelleen lapsensa kaupunkien marabuille toivoen näin takaavansa lapsen työpaikan tulevaisuudessa. Heillä ei ole varaa maksaa valtion koulujen vaatimaa koulupukua ja pientä lukukausimaksua, kun taas marabu ottaa lapsen kouluunsa ilmaiseksi.

Äskettäin tehdyn tutkimuksen mukaan noin 55 prosenttia koraanikoulujen oppilaista on kotoisin maanviljelijä-, karjankasvattaja- ja kalastajaperheistä, joiden vuositulot ovat tyypillisesti vajaat 100 euroa. Noin kolmasosa lapsista tulee kauppiasperheistä. Vain harvat marabut lähettävät omat lapsensa koraanikouluun, sillä heillä on varaa kouluttaa lapsensa virallisissa kouluissa.

Sensuuri iski kriittiseen elokuvaan



Koraanikoulujen kritiikki on kaikesta kampanjoinnista huolimatta erittäin tulenarka aihe tiedotusvälineissä. Hallitus ja viranomaisetkaan eivät ole asiasta yhtä mieltä, ja osa vanhoillisista piireistä ei salli minkäänlaista marabuihin kohdistuvaa julkista arvostelua.

Tuoreessa muistissa on viime kesänä elokuvasta Almoudou alkunsa saanut debatti, joka levisi maan parlamenttiin saakka. Amadou Thiorin fiktiivinen elokuva kertoo 12-vuotiaasta Modousta, jonka isä lähettää marabou Serignen oppilaaksi. Poika karkaa koulusta, mutta isä tuo hänet väkisin takaisin. Lopulta poika pelastuu pahamaineisen opettajan kynsistä Mama Coumban avulla, joka ottaa hänet luokseen asumaan.

Elokuva esitettiin heinäkuussa Senegalin valtakunnallisella tv-kanavalla, ja se sai heti vastaansa tärkeimpien koraanikoulujen johtajien vihat. He leimasivat elokuvan uskonnonvastaiseksi ja vaativat sekä ohjaajalta että tv-kanavan silloiselta johtajalta Moktar Syllalta julkista anteeksipyyntöä ja elokuvan kieltämistä koko Senegalissa.

Elokuvan puolustajat nimesivät sensuurivaatimukset fatwaksi ja ohjaaja tukijoukkoineen vetosi julkisuudessa elokuvansa puolesta. Amadou Thior kiistää ehdottomasti, että hänen elokuvansa olisi uskonnonvastainen.

"Lapset ovat tämän maan tulevaisuus. Onko kampanja lasten uskonnollisen opetuksen puolesta, mutta kerjäämisvelvollisuutta vastaan, muka uskonnonvastainen?" kyselee ohjaaja internetiin kirjoittamassaan vetoomuksessa.

Thior ei ole ensimmäinen senegalilaisohjaaja, joka on joutunut vaikeuksiin koraanikoulujen opettajien kanssa. Samanlaisen vastaanoton sai 1970-luvulla Mahama Traoren Niangane-elokuva, joka myös kertoi koraanikoulujen lasten huonosta kohtelusta. Elokuvaan takertuivat silloiset sensuuriviranomaiset, eikä sitä moniin vuosiin saanut esittää maan elokuvateattereissa.

Ilmestynyt Kumppanissa 4/2003

 


Nyt kun olet täällä...

... meillä on pieni pyyntö. Olemme laittaneet kaikki juttumme ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan korkealuokkaisesta journalismista. Lisätulot auttaisivat meitä kuitenkin tekemään entistä parempaa lehteä. Pyydämmekin, että tilaisit Maailman Kuvalehden printtiversion. Lehti on edullinen, ja samalla tuet tärkeää työtä oikeudenmukaisen maailman puolesta. Jos printti ahdistaa siksi, että maksullinen lehti on aina pakko lukea kannesta kanteen tai että sen takia pitää kaataa puita, laita läpykkä kiertoon mahdollisimman monelle ystävälle, sukulaiselle, tuntemattomalle. Pidemmittä puheitta, siirry tilaussivulle. Kiitos!