Reissunainen

Mari Mero tahtoo yhdistää matkailun, yrittämisen ja tutkimuksen eettiseen vaikuttamiseen.

Kuva:xxx_mita_kuvassa_on (Kuvaaja: xxx_nimi_tähän

”Afrikka on suuri rakkauteni. 18-vuotiaana lähdin sinne ensimmäisen kerran, safarimatkalle Keniaan. Sittemmin olen viettänyt Afrikassa seitsemän talvea, pisimmillään puolikin vuotta”, Mari Mero kertoo. Nykyään 32-vuotias ympäristönsuojelutieteen maisteri toimii matkailualan yrittäjänä ja keväällä perustetun Reilun matkailun yhdistyksen puheenjohtajana.

Mero on kulkenut pitkin maanosaa yksin, reppu selässä. ”Yleensä olen vain ostanut lentoliput johonkin ja tarkemmat suunnitelmat ovat sitten muovautuneet paikan päällä.” Jotta Afrikasta ei tulisi liiaksi rutiinia, ”toinen Kanariansaaret”, on Mero tehnyt matkoja myös Aasiaan ja Etelä-Amerikkaan.

Mitä lienee miettinyt lähipiiri, kun nuori nainen on pakannut reppunsa ja ilmoittanut, että taas olisi aika mennä?

”Tietysti vanhemmat olivat huolissaan varsinkin alkuvuosina, mutta kyllä he ovat aina lähinnä kannustaneet. Ennen Internet-aikaa tapanani oli soittaa kotiin kerran kuussa ja lähettää postikortti kerran viikossa – jos muistin,” Mero selittää.

Ei tyttären meno silti perheessä ennenkuulumatonta ole ollut. Isoisä lähti aikanaan Brasiliaan ja jäi sinne. Isä puolestaan on ollut merillä ja matkustanut työn puolesta paljonkin Pohjois-Amerikassa. Niille reissuille Merokin joskus lapsena osallistui.

”Ja lapsuuden kesiin kuului veneily, purjehdimme pitkin rannikkoja. Olen aina tottunut kulkemaan. Sittemmin reissaamisesta on muodostunut osa identiteettiä, keino erottautua. Joka kerta ennen lähtöä alkaa hirvittää ja kysyn itseltäni, miksi oikein teen tällaista, enkö voisi olla niin kuin muutkin. Mutta on ollut pakko mennä.
 

Kauppias ja valistaja

Kulkemisvietin lisäksi Mari Mero on saanut verenperintönä kaupantekijän taidot. Vuosi sitten Avara Maailma -matkatoimiston perustanut Mero on yrittäjä neljännessä polvessa. Kesäajat ovat yleensä kuluneet perheyrityksessä golfkauppiaana.

”Suvun esimerkki on osoittanut, että taloudellisesti tuottava toiminta ja eettiset arvot eivät todellakaan ole toisiaan pois sulkevia asioita.”

Istumme Hietaniemen uimarannan helteessä, ja Mero tähyää rantalentopalloilijoita. Repussa on mukana omakin pallo. Työ antaa mahdollisuuden väljään kesäaikatauluun, kun toimisto kulkee mukana kännykässä.

Haastattelun keskeyttää silloin tällöin asiakkaalta tuleva soitto.

”Matkamme poikkeavat tavallisista pakettimatkoista esimerkiksi siten, että palvelutaso on vaatimattomampi, sillä käytämme paikallisia majoituspalveluita ja liikumme paikallisilla kulkuneuvoilla”, Mero selvittää, kun joku tiedustelee, mitä matkatoimiston mainostama reilu turismi oikein on. ”Vastapainoksi on kuitenkin luvassa runsaasti elämyksiä ja kokemuksia.”

Yrittäjälle reilu matkailu on tietysti keino edistää myyntiä ja erottua muista, mutta Merosta kaksoisrooli kauppiaana ja valistajana ei tunnu ristiriitaiselta.

”Kun mietin matkakauppiaaksi ryhtymistä, kysyin itseltäni, millä ehdoilla haluan sitä tehdä. Eihän matkailu ikinä ole mikään ekoteko tai absoluuttisesti reilua – aina kohdemaata ja sen kulttuuria jollakin tavalla tuhotaan tai muutetaan. Matkailu kuitenkin jatkuu, joten on parempi miettiä, miten sitä tulevaisuudessa aiotaan tehdä, jotta katkeruus ja kauna eivät entisestään kasva.”

Näistä pohdinnoista syntyi Reilun matkailun yhdistys, jossa on mukana alan opettajia ja tutkijoita, media-alan ihmisiä, oppaita ja kehitysyhteistyöntekijöitä. Meron mukaan yhdistyksen ensimmäinen tavoite on jo saavutettu: keskustelu siitä, mitä reilu turismi on tai voisi olla, on virinnyt.

”Mutta jotta se ei jäisi vain sanahelinäksi, pyrimme samaan kuin reilussa kaupassa eli luomaan kriteerit, jolla matkatuote voidaan määritellä reiluksi.”

Reilu turismi korostaa paitsi ympäristön myös vastaanottavan kulttuurin huomioimista ja kunnioittamista. Tärkein ja Merosta vähiten esillä ollut kriteeri on kuitenkin raha.

”Varsinkin kolmannen maailman maissa käy usein siten, että kaikki niin ympäristölle aiheutuvat kuin taloudelliset ja sosiaalisetkin haitat jäävät kohdemaahan. Raha, jolla menoa neitseellisiin paikkoihin perustellaan puolestaan palautuu valtaosin sinne mistä turistitkin tulevat.”

Isojen matkanjärjestäjienkin keskuudessa on viime aikoina esitelty ajatusta reilummasta, kohdemaata hyödyttävästä turismista.

”Varsinaiselta silmänkääntötempulta kuitenkin tuntuu ison brittitoimiston aloite. Asiakkaita rohkaistaan antamaan matkavarauksen yhteydessä lahjoitus kohdemaan hyväksi. Kuitenkin ylikansallinen jätti saattaa itse toimia samalla miten tahtoo – riistää ympäristöä ja jättää työaika- ja lapsityövoimasäädökset huomioimatta”, Mero puuskahtaa.

Reilusti myös lähialueilla

Kun katselee Meron matkatoimiston tarjontaa, vaikuttaa siltä, että reiluun matkailuun kuuluvat erottamattomasti eksoottiset kohteet ja äärimmäiset olosuhteet.

”Tämä on yleinen harha. Ei reilun turismin tarvitse suuntautua vain todella alisteisessa asemassa oleville alueille, eikä seikkailun tarvitse merkitä mitään extremeä vaan itsensä löytämistä uusissa tilanteissa.”

Kotimaassa voi yhtä hyvin noudattaa periaatetta, jossa hyöty pyritään kohdentamaan paikallisille yrittäjille. Esimerkkinä Mero kuvailee tyypillistä vaellusmatkaa Lappiin.

”Juna- ja bussiliput ja ruokatarvikkeet ostetaan etelästä. Kämpissä odotetaan korvauksetta olevan polttopuita ja taukopaikkojen huollettuja eikä kansallispuistoissa saa missään nimessä olla pääsymaksuja. Ja pubissa kaljankin pitäisi olla halpaa. Kuitenkin sikäläiset yrittävät elää matkailuelinkeinosta. Mahdollisuuksia asenteen tarkistamiseen löytyy läheltäkin.”

Matka maasaiden pariin

Mari Mero muistuttaa, ettei reilu matkailu synny automaattisesti siitä, että nostaa rinkan selkään ja suuntaa yksin tai pienessä porukassa kaukomaille.

”Reppuselkämatkaajat kohtaavat usein lähinnä toisiaan ja silloin vertaillaan, missä mitäkin on saatu halvimmalla. Parhaita oleskelupaikkoja ovat ne, jotka muistuttavat eniten kotia – on hyvät burgerit, diskot ja nettiyhteydet.”

Mero myöntää, että hän on itsekin vasta viime vuosina alkanut päästä sisään afrikkalaiseen kulttuuriin. ”Tulihan sitä aiemminkin tutustuttua ihmisiin ja erityisesti luonto puhutteli, mutta todellinen ymmärtäminen oli aika vähäistä.”

Muutama vuosi sitten Merolla oli tilaisuus asua jonkin aikaa Keniassa maasai-perheen luona.

”Hetken kylässä oleiltuani menetin uutuusarvoni, ja elämä ympärilläni jatkui entisellään. Itselleni käänteentekevä hetki oli, kun minua ei enää kutsuttukaan mzunguksi, valkoiseksi, vaan shumbaiksi, kunnioitetuksi vieraaksi.”

”Maasait vaikuttavat monista länsimaalaisista aika alkukantaisilta, mutta jos sivistyksellä tarkoitetaan sitä, miten ihmiset tulevat toisensa kanssa toimeen, miten muita huomioidaan ja miten keskustelussa annetaan toiselle tilaa luopumatta omasta näkemyksestä, niin tunsin itseni heidän parissaan aivan mettäläiseksi.”

Kokemuksen jälkeen Mero toteaa miettineensä uudella tavalla, millaisen jäljen jokainen kävijä jättää. ”Maasait ovat hyvä esimerkki kansasta, jota on hyödynnetty paljon matkailussa ilman, että he itse olisivat saaneet juuri mitään.”

Aineksia unelmasta

Vaikka Mero on viihtynyt muilla mailla pitkiäkin aikoja, on Suomi aina ollut koti.

”Tykkään suomalaisista ja siitä, että saan ilmaista itseäni omalla kielelläni. Erityisesti pidän asemastani naisena täällä. En ole ikinä ajatellut, että muualla olisi paremmin, vaikka haluankin nähdä ja kokea erilaisia kulttuureja.”

Afrikkaan jääminen on toki monesti houkuttanut, mutta järki on vienyt voiton tunteista. ”Pysyvämpi asuminen vaatisi oikeasti mielekästä tekemistä. Muutaman kerran on kyllä ollut hilkulla. Esimerkiksi Keniassa hain työtä ekoleirin ja paikallisille tarkoitetun matkailukoulun koordinaattorina. Sen saadessani olisin jäänyt.”

Yli kymmenen vuotta jatkunut kiertolaisen elämäntapa ei jaksa enää innostaa samalla tavalla kuin ennen. ”Rytmi on ollut sellainen, että puoli vuotta on rahan tienaamista ja niukasti elämistä, puoli vuotta sitten sitä muka todellista elämä. Ja se on tietysti usein harhaa, sillä juuri matkalla on helppo elätellä illuusioita”, Mero pohtii.

”Yksi tyyppivikani on rutiinien vihaaminen. Ajatus siitä, että kaikki jatkuisi aina samanlaisena, tuntuu ahdistavalta. Mutta voi tietysti kysyä, eikö ainainen lähteminenkin ole yhdenlainen rutiini.”

Halu asettua edes jollain tavalla aloilleen sai Meron perustamaan matkatoimiston, mutta tulevaisuudessa siintää jo muutakin. ”Työssäni on aineksia unelmahommasta. En kuitenkaan halua olla pelkkä kauppias, sillä kehityksen, talouden ja etiikan yhteennivominen kiehtoo.”

Yhtenä vaihtoehtona Mero väläyttelee vaikkapa kehitysyhteistyötä, jossa hän voisi olla luomassa turismisektoria kehitysmaan omilla ehdoilla.

Vastausta siihen, onko oikeasti mahdollista matkustaa reilusti vai ei, Mero aikoo etsiä myös väitöskirjasta. Tavoitteena on kyseenalaistaa usein esitetty väite siitä, että matkaajien kerääminen massaturismikohteisiin on ympäristölle vähemmän tuhoisaa kuin se, että pienet joukot kulkevat alueilla, joilla turismia ei juuri ole.

”Minusta tätä asiaa ei ole käsitelty reilun, vastuullisen matkaajan kannalta”, Mero toteaa. ”Miten voisi olla vähemmän ympäristöä kuluttavaa rakentaa hotellikompleksi? Sitä varten kaadetaan metsät, käytetään pohjavedet, rakennetaan uudet tiet ja tuodaan vielä ulkomailta polttoaineet.”

Hitaasti kulkien hyvä tulee

Vieläkö matkailun ammattilaisella riittää omia, toteutumattomia matkahaaveita?

”Yksi on ylitse muiden”, Mero hymyilee kaihoisasti. ”Tahtoisin kulkea läpi Saharan. Ja nimenomaan perinteiseen tapaan, joko jalkaisin tai kamelikaravaanissa. Kiehtovaa on, että niin on tehty vuosisatoja, ilman landrovereita ja gps-paikantimia.”

”Nautin vuosi vuodelta enemmän siitä, että saan tutustua paikkoihin hitaasti edeten. Kävelyn rytmi kiinnittää tunnelmaan ihan eri tavalla kuin kulkuneuvossa matkaaminen.”

Mero lisää, että kotimaata ja Eurooppaa on tullut kierrettyä vasta vähän. Suomessa aika on mennyt opiskellessa tai rahaa kaukomatkailua varten ansaitessa, ja vanhojen rakennusten lumoa Mero ei ole koskaan oikein ymmärtänyt.

”Täytyy tosin myöntää, että kun viime keväänä kävin ensimmäisen kerran Roomassa, ajattelin että onhan tämä kieltämättä ihan hieno paikka.”

Ilmestynyt Kumppanissa 4/2003

Tilaa Maailman Kuvalehti