Onko aitoa kumppanuutta olemassa?

Etelän kansalaisjärjestöt kertoivat Kumppanille, millaista yhteistyö suomalaisten kanssa on.

 

 
Kuva: Piirros laadukkaasta kehitysyhteistyöstä. (Tekijä: Iiro Törmä)

 

Suomalaiset arvostavat kansalaisjärjestöjen kehitysyhteistyötä. Niiden vahvuutena pidetään pienimuotoista mutta laadukasta ruohonjuuritason työtä, jota tehdään yhdessä paikallisväestön kanssa ja heidän ehdoillaan.

Suomalaisjärjestöt puhuvat itsekin mielellään tasavertaisesta yhteistyöstä etelän kansalaisjärjestöjen kanssa, mutta mitä etelän kumppanit ajattelevat suomalaisjärjestöistä? Suomalaistutkijoiden tekemän Voices from Southern Civil Societies -tutkimuksen mukaan paljon mainostettu tasavertainen kumppanuus on etelän järjestöjen mielestä kaukana todellisuudesta, eikä niiden kuva pohjoisen yhteistyökumppaneista ole muutenkaan niin ruusuinen kuin Suomessa usein ajatellaan.

Nicaraguassa kiertää vitsi, jossa kansalaisjärjestöjä verrataan Kolumbukseen: matkalle lähdettiin, tietämättä varsinaisesti minne. Tultiin paikkaan, jota luultiin toiseksi ja jäätiin alueelle tietämättä, mitä etsiä. Suomalaisjärjestöihin vitsi ei välttämättä päde, sillä useimmat eivät pääse edes matkaan: vain harvalla järjestöllä on varaa lähettää omia työntekijöitään pysyvästi kohdemaahan, joten käytännössä järjestöjen yhteistyö on pääasiassa rahan lähettämistä etelään ja raporttien lähettämistä pohjoiseen.

”Pohjoisen järjestöjen olisi hyvä vierailla täällä useammin, sillä yleensä ne eivät tunne yhteistyömaan kulttuuria ja toimintatapoja lainkaan riittävästi”, toteaa sambialaisessa Green Living Movement (GLM) -järjestössä työskentelevä Fred Chambanenge. ”Siksi ne antavat yhteistyökumppaneilleen usein ehtoja ja vaatimuksia, joiden toteuttaminen on näissä oloissa mahdotonta.”

Monet etelän järjestöt toivovat suomalaisjärjestöjen vierailuja myös siksi, että ne hillitsisivät kiusausta väärinkäytöksiin. Tähän tulokseen tultiin muun muassa suomalaisjärjestöjen nicaragualaisille kumppaneille järjestetyssä seminaarissa, vaikka nicaragualaisjärjestöt ymmärsivät hyvin, että vierailut voivat tehdä suuren loven hankerahoihin.

Tasavertaisuus utopiaa?

Onko tasavertainen kumppanuus pohjoisen ja etelän järjestöjen kesken edes mahdollista? Indonesialaisessa Insist-järjestössä työskentelevän Fitri Andyaswurin mukaan on. ”Paljon työtä se kuitenkin vaatii: molempien osapuolten on kunnioitettava toisiaan, heidän täytyy keskustella avoimesti ja kuunnella toistensa tarpeita.”

”Jos ollaan rehellisiä, niin rahoittajajärjestöt eivät useinkaan ole kiinnostuneita muusta kuin projektinsa lopputuloksesta. Heille on tärkeintä, että projektille asetetut tavoitteet toteutuvat siitä piittaamatta, mitkä ovat avunsaajan todelliset tarpeet. Esimerkiksi HIV/AIDS-ehkäisyprojekteissa rahoittaja saattaa vaatia, että tietty määrä kondomeja on jaettava joka kylään kuukausittain. Se, opetetaanko kyläläisille kondomin käyttöä tai soveltuuko koko konsepti paikalliseen kulttuuriin, on rahoittajan kannalta toissijaista”, sanoo Andyaswuri.

 
Kuva: Vammaistyötä Sambiassa

 

Myös Fred Chambanenge haluaisi uskoa tasavertaisen yhteistyön mahdollisuuteen, vaikka tällä hetkellä kumppanuus ei hänen mukaansa olekaan todellista. ”Toistaiseksi etelän järjestöt ovat liian riippuvaisia pohjoisen järjestöistä. Pohjoisen järjestöt eivät puolestaan tunnu aina luottavan etelän yhteistyökumppaneihinsa, ja siksi ne ottavat itselleen liian suuren roolin yhteistyössä.”

Chambanengen mukaan yksi suurimmista tasavertaisen yhteistyön esteistä on se, että yhteistyö pyörii aivan liikaa rahan ympärillä. ”Kun pohjoisen järjestöt puhuvat kumppaneista, etelän järjestöt etsivät pohjoisesta rahoittajia. Liiallinen rahan tuijottaminen on kuitenkin pahasta – paljon tärkeämpää on kasvattaa etelän järjestöjen ammattitaitoa ja kykyä toimia ruohonjuuritasolla, eikä rahan antaminen ole tässä välttämättä paras keino.”

Idealisti etsii kaltaistaan

Valtaosa etelän järjestöistä etsii kuitenkin yhteistyökumppaneita ensisijaisesti saadakseen rahaa oman toimintansa pyörittämiseen. Pohjoisessa monet pelkäävät, että kasvava rahoitus luo etelään hyväpalkkaisen kansalaisjärjestöeliitin. Jotkut vertaavat järjestöeliittiä pieniin tai keskisuuriin hallintoviranomaisiin, jotka hoitavat julkiselle hallinnolle kuuluvia tehtäviä.

Kepan Sambian-toimistossa paikallisten järjestöjen kanssa työskentelevä ohjelmatyöntekijä Jack Kalipenta toivoo, että suomalaisjärjestöt tarkastelisivat rahoitukseen liittyviä ongelmia vähemmän mustavalkoisesti. Hänen mielestään järjestöjen suhteita vääristää se, että suomalaisjärjestöt tuntuvat usein etsivän kumppaneiksi itsensä kaltaisia järjestöjä, joita etelässä ei ole.

”Suomalaiset liittyvät kansalaisjärjestöihin yleensä ideologisista syistä – työ on vapaaehtoista ja toimeentulo tulee muualta. Kehitysmaissa ihmisillä ei ole varaa tällaisiin vapaa-ajan harrastuksiin. Jos joku perustaa täällä vaikkapa katulapsijärjestön, perustamisen tärkein syy on saada työtä, joka takaa oman perheen hyvinvoinnin. Tämä ei tarkoita sitä, etteivät paikalliset järjestöt pyrkisi tekemään työtään, esimerkiksi katulasten ruokkimista hyvin, mutta järjestötyön tärkein motiivi on silti oma selviäminen. Pohjoisen järjestöille tämä tuntuu olevan joskus ongelma”, Kalipenta pohtii.

Kalipenta katsoo, että pohjoisen järjestöjen idealistisuus voi olla ongelma myös silloin, kun ne valitsevat etelästä yhteistyökumppaneitaan. ”Perinteisesti pohjoisen järjestöt ovat etsineet etelästä kaikkein köyhimmät ihmiset ja tehneet yhteistyötä heidän kanssaan. Kehitysmaiden koulutetut ihmiset on pitkälle sivuutettu järjestöjen yhteistyössä. On kuitenkin mahdotonta luoda tasavertaista kumppanuussuhdetta lukutaitoisen ja lukutaidottoman ihmisen välille”, Kalipenta väittää. ”Siksi pohjoisen järjestöjen pitäisi päättää, minkälaista yhteistyötä ne haluavat ja valita kumppaninsa siten, että tasavertainen suhde on edes periaatteessa mahdollinen.”

”Jos suomalaisjärjestöt haluavat tehdä esimerkiksi poliittista vaikuttamistyötä etelän järjestöjen kanssa, niiden on etsittävä yhteistyökumppaneiksi koulutettuja ihmisiä ja hyväksyttävä se, että kehitysmaissa järjestötyöstä on pakko saada myös elantonsa. Jos suomalaisjärjestö haluaa työskennellä vaikkapa WTO-kysymysten parissa, ei ole mitään järkeä mennä syrjäisimpään kylään, istua puun alle ja aloittaa dialogia kylän köyhimpien kanssa”, Kalipenta provosoi.

Kalipenta toivoo, että suomalaisjärjestöt antaisivat etelän kumppaneilleen enemmän aikaa sopeutua yhteistyön uusiin tuuliin. ”Nykyään etelän järjestöt eivät enää tiedä, mitä kumppanuudesta, tasavertaisuudesta ja dialogista innostuneet pohjoisen järjestöt tarkoittavat kun ne puhuvat kehitysyhteistyöstä. Etelässä ei olla vielä ymmärretty trendien muuttumista.”

Ongelmana aika

Useimmiten pohjoisen ja etelän järjestöjen yhteistyö tuntuu hiertävän silloin, kun puhutaan aikatauluista.

”Liian kireä aikatauluttaminen on yksi suurimmista käytännön ongelmista pohjoisen ja etelän järjestöjen välillä. Myös epärealistiset aikataulut johtuvat pitkälle siitä, etteivät pohjoisen järjestöt tunne ruohonjuuritason todellisuutta tarpeeksi hyvin”, sanoo GLM:n Fred Chambanenge.

Joskus aikatauluista kiinnipitäminen voi olla vaikeaa myös suomalaisjärjestöille, joiden toimintamahdollisuudet riippuvat ulkoministeriön hankerahoituksesta. Sambialainen ammattikoulutuskeskus KYPT (Kanyama Youth Programme Trust) joutui historiansa pahimpaan kriisiin, kun suomalaiskumppanin hanketukihakemus KYPTin tukemiseksi juuttui ulkoministeriöön. ”Sopimuksemme mukaan rahojen olisi pitänyt olla tilillämme viime maaliskuussa, mutta odottelemme tämän vuoden rahojamme edelleen vielä syyskuussa”, kertoo KYPTin koulutuskoordinaattori Grace Mushibwe.

”Nyt olemme olleet seitsemän kuukautta ilman rahoitusta ja opettajien palkat ovat jääneet maksamatta. Osa opettajista turhautui ja otti lopputilin, osa häädettiin kodeistaan maksamattomien vuokrien takia. Kun koulultamme katkaistiin vielä sähkö ja vesi maksamattomien laskujen takia, niin tänä vuonna olemme pystyneet toteuttamaan vain puolet suunnitellusta toiminnastamme. Jos emme olisi saaneet Suomen suurlähetystöltä hätäapua, olisimme joutuneet sulkemaan koko koulun”, sanoo Mushibwe.

KYPTin ja suomalaisjärjestön sopimuksessa oli maininta siitä, että jos suomalaisjärjestön rahoitus jää saamatta, niin rahaa ei tule. ”Useita hankkeita toteuttanut suomalaisjärjestö luotti kuitenkin liikaa siihen, että rahoitus tulee yhtä varmasti kuin aiempina vuosina. Siksi KYPTille lupailtiin ehkä suullisesti enemmän kuin mitä paperilla sovittiin”, pohtii Kepan Sambian-yhteystoimitsija Esa Salminen.

Salmisen mukaan KYPT olisi joutunut kriisiin ilman suullisia lupauksiakin, sillä jos sambialaisjärjestö saa aikaiseksi kirjallisen sopimuksen rikkaan suomalaisjärjestön kanssa, rahoituksen saamista pidetään vuorenvarmana, vaikka sopimuksessa olisikin ehtoja ja varauksia.

Mushibwe katsoo, että suomalaisjärjestöjen tulisi ottaa ulkoministeriön aikataulujen viivästymisestä opikseen ja solmia yhteistyösopimukset etelän kumppanien kanssa vasta sitten, kun oma sopimus on allekirjoitettu ulkoministeriön kanssa. ”Muuten peruuntuva yhteistyö saattaa aiheuttaa etelässä paljon kärsimystä”, Mushibwe toteaa.

Käytännössä suomalaisjärjestöt eivät voi toteuttaa Mushibwen toivetta, sillä ulkoministeriön hanketukea on mahdotonta edes hakea ilman pitkälle vietyjä suunnitelmia sopimuksineen. Kun yhteistyö on pakko viedä näin pitkälle jo ennen rahoituksen hakemista, etelän kumppanijärjestöille syntyy väkisinkin kuva siitä, että rahoituksen saaminen on varmaa.

Järjestöjen työtä arvostetaan

Vaikka etelän järjestöt näkevät kansalaisjärjestöjen välisessä yhteistyössä monia ongelmia ja haasteita, kukaan tuskin pitää pohjoisen järjestöjen työtä turhana. ”Sambialaisjärjestöt kunnioittavat pohjoisen järjestöjä, jotka ovat täällä auttaakseen meitä”, painottaa GLM:n Fred Chambanenge. ”Kunhan järjestöjen antamaan apuun ei sidota liikaa ehtoja, se voi tuottaa hyviä tuloksia.”

Fitri Andyaswuri puolestaan painottaa avoimen dialogin tärkeyttä: ”Jos ajattelen asiaa tavallisen kyläläisen näkökulmasta, häntä kiinnostaa eniten kysymys: Miksi nuo ulkomaalaiset ovat niin kiinnostuneita juuri meidän ongelmistamme? Mitä he ajavat takaa, mitä hyötyä he saavat tästä projektista? Tämän takia osapuolten on kerrottava avoimesti suunnitelmistaan, käytävä dialogia paikallisyhteisöjen kanssa ja kunnioitettava paikallista yhteiskuntaa ja sen kulttuuria.”

Loppujen lopuksi käyttää siis siltä, ettei suomalaisjärjestöjen tarvitse keksiä työhönsä kovinkaan radikaaleja uudistuksia yhteistyön laadun parantamiseksi. Riittää, että järjestöt tekevät entistä paremmin juuri niitä asioita, joiden tärkeyttä ne ovat itse korostaneet jo kauan.

Ilmestynyt Kumppanissa 4/2003

Tilaa Maailman Kuvalehti