Näkökulmat

Ketä varten tietoyhteiskuntia rakennetaan?

 

Kuva: Piirros. (Jenny Eräsaari)
 

On sääli, että Genevessä joulukuussa järjestettävässä tietoyhteiskuntahuippukokouksessa käsitellään vain ”niitä haasteita ja mahdollisuuksia, joita tieto- ja viestintäteknologia tarjoaa taloudellisen ja sosiaalisen kehityksen edistämiseen eri maissa”.

Kun huippukokouksen tavoitteena on ”varmistaa, että tietoyhteiskunta on köyhienkin maiden ulottuvilla ja palvelee myös YK:n vuosituhatjulistuksen kehityspäämääriä”, voisi ensin yhdessä miettiä mikä se tietoyhteiskunta oikein on ja miten sinne pääsee.

Kansalaisyhteiskunnan kannalta ihmisoikeudet, sananvapaus ja sen osana kansalaisen oikeus tietoon sekä poliittinen demokratia ovat olennaisia tietoyhteiskunnan rakentamisessa. Tämä näkökulma on huippukokouksessa jäänyt taka-alalle, ja painopiste tuntuu yhä olevan ”piuhan vetämisessä” eli teknisen infrastruktuurin rakentamisessa, oli sillä merkitystä ja sisältöä tai ei.

Onko tietoyhteiskunta siis sellainen yhteiskunta, jossa on paljon tieto- ja viestintäteknologiaa? Kansalainen on tuon teknologian ja sen avulla tuotettavien tai välitettävien palveluiden kuluttaja. Myyjä myy ja ostaja ostaa, rahakin liikkuu digitaalisessa muodossa ykkösinä ja nollina lankoja pitkin ja langattomasti. Kansalaisyhteiskunta on markkina-alue. Tuttu, mutta surullinen käsitys tietoyhteiskunnasta. Tämäkö se pitää saada köyhänkin ulottuville?

Mitä jos lähdettäisiin toisesta päästä? Kysyttäisiin, ketä varten tietoyhteiskuntia rakennetaan. Hallituksia, yrityksiä vai kansalaisia varten? Laitettaisiin paino sanalle ”tieto” ja pohdittaisiin, millaista tietoa missäkin tarvitaan ja kuinka kansalaisille turvataan vaikkapa vain tiedon saatavuus, laatu ja avoimuus. Päätyisimme toisenlaisten kysymysten äärelle.

Ei teknologiastakaan puhuminen ole merkityksetöntä. Tietoteknologiasta on tullut yksi merkittävimmistä vallan välineistä. Teknologiamarkkinat kasvattavat teollisuusmaiden talouksia samaan aikaan kun uusi digitaalisen syrjäytymisen muoto uhkaa yhä suurempaa osaa maailman väestöstä.

Maapallon ”informaatiorikkaat” eivät ole koskaan eläneet niin kaukana ”informaatioköyhistä” ja heidän todellisuudestaan kuin nyt. Kysymys on ihmisten eriarvoisesta asemasta – vain harva pääsee tiedon, informaation ja verkostojen ääreen, saa oman äänensä kuuluviin ja pystyy hyödyntämään tieto- ja viestintäteknologian mahdollisuuksia.

Teknologiaa voi omistaa, mutta voiko tietoa omistaa? Tieto merkitsee tämän päivän ihmiselle huomattavasti enemmän kuin vielä 20 vuotta sitten, sosiaalisesti ja taloudellisesti. Informaatiosta on tullut tavaraa, jonka hinnan määräävät ne, joilla sitä on. Maailmaa jaetaan nyt uudelleen, informaation omistamisen ja ”intellektuaalisen omaisuuden” keräämisen kautta.

Professori Tere Vadenin sanoin: ”Samaan tapaan kuin kolonialistiset käytännöt merkitsivät ’omistamattoman’ maan muuttamista erilaisin poliittisin ja väkivaltaisin tavoin tietyn ihmisryhmän omaisuudeksi, on nykyäänkin käynnissä prosessi, jossa henkistä ja sosiaalista pääomaa pyritään määrittelemään – suurin piirtein saman ihmisryhmän – omaisuudeksi.” (Niin&Näin 4/2002)

Koskaan ei yhtä pieni määrä omistajia ole hallinnut yhtä suurta osaa tekijänoikeuksista eli intellektuaalisesta omaisuudesta. Omistajia eivät ole tekijät vaan suuret mediayhtiöt ja lainsäädäntöä kehitetään kuumeisesti suojaamaan nimenomaan näitä yhtiöitä. Kukaan ei pääse tekemään Disney-yhtiöille sitä, minkä Disney teki Grimmin veljeksille.

Patentti- ja muilla tekijänoikeussopimuksilla on taipumus syventää rikkaiden ja köyhien maiden välistä digitaalista kuilua entisestään. Niin on jo käynyt esimerkiksi lääketeollisuudessa. Tiedon omistamisesta puhutaan – kas kummaa – kauppaneuvotteluissa, kun sen pitäisi olla keskeinen aihe nimenomaan tietoyhteiskuntahuippukokouksessa.
 

Ilmestynyt Kumppanissa 5/2003

Tilaa Maailman Kuvalehti