Juuret uudessa mullassa

Näe juuret -tapahtumassa pohdittiin, miten omia perinteitään voi tutkia muiden kulttuurien ja esittävän taiteen avulla.

Espoon Tapiola elää tavallista uneliasta sunnuntaita, mutta Helinä Rautavaaran museon on vallannut aivan toinen maailma. Valaistus museon aulassa on hämärä ja taustalla soi hypnoottinen musiikki. Meksikolaiset Elihu ja Eleanora Galvan esittävät perinteistä atsteekkirituaalia.

Päällisin puolin rituaali muistuttaa tanssiesitystä. Esitys tapahtuu ympyränmuotoisen lakanan päällä, joka on täynnä vanhoja symboleja. Perinteinen asustus, ihomaalaukset ja hämärä valaistus luovat vähintäänkin eksoottisen tunnelman. Välillä yleisön edustaja napataan varoittamatta osaksi rituaalia.

Tinku ry:n Näe juuret -tapahtuma pyrkii yhdistämään juuritietoisuuden, monikulttuurisuuden ja esittävän taiteen. Galvanit tanssivat ja yleisö katsoo ja osallistuu, jotta koko joukko voisi yhdessä pohtia, miten nämä asiat voisi parhaiten yhdistää.
 

Juuria etsimässä

Rituaalin jälkeen Elihu Galvan pääsee ääneen. Suomalaiselle yleisölle on paljon sanottavaa. Monien ryhmien kanssa perinteisiä rituaaleja työstänyt meksikolainen teatteriohjaaja ei ole turhaan tullut tänne asti tanssimaan.

”Kulttuurimme on maailman vanhimpia, ja meistä on tärkeää löytää ja säilyttää omat juuremme. Nykypäivän Meksikossa moni intiaani ei tunne historiaansa. Erityisesti toivoisin nuorison ymmärtävän, mistä olemme peräisin”, Galvan sanoo.

Vaikka Kolumbuksen ajoista on puoli vuosituhatta, Galvan puhuu esikolumbiaanisten esi-isiensä viisaudesta asiana, josta nykypäivänä olisi hyötyä. Esimerkiksi lakana, jonka päällä rituaali suoritettiin, ei ole tietenkään mikä tahansa ympyrä, vaan kalenteri. ”Länsimaisia täsmällisempi”, Galvan kehuu.

Kalenteri on täynnä symboleja: auringot, jumalat, vuodenajat. Galvan sanoo, että vaikkapa Meksikon intiaanien lukutaidottomuusongelmaa voitaisiin ratkoa kirjoituksen sijaan symboleihin perustuvan intiaanitradition avulla. Tosin Amerikan valloittajat tuhosivat tallennetut vanhat symbolit, ja niistä on hankala saada enää jälkikäteen tietoa.

”Länsimainen ajattelu ei hyväksy tätä vanhaa viisautta”, toistaa Galvan yhä uudestaan. Ikään kuin pienillä rytmisoittimilla vuorattu helisevä rituaaliasustus säestää tahattomasti miehen vakavia sanoja.

Kohtaamisia ilman yleisöä

Galvanit eivät koe varsinaisesti esiintyvänsä yleisölle. Rituaalissa kysymys on osallistumisesta. Kun esiintyjien ja yleisön rajaa uhmataan, on läsnä ainoastaan samaan tilaan kokoontuneita ihmisiä.

”Ihmisten täytyy osallistua tilaan ja hetkeen, jakaa tunne esiintyjän kanssa. Korostamme tätä poimimalla yleisön edustajan osaksi rituaalia”, Galvan sanoo. Hänen mukaansa yleisön roolissa rituaaleihin pyritään suhtautumaan rationaalisesti. Osallistuminen sen sijaan on omakohtaista, tunneperäistä. Siinä esiintyjä ja yleisö kohtaavat.

Kohtaamisista koko tapahtumassa oikeastaan onkin kyse, jo järjestäjätahon kantavan ajatuksen vuoksi. Tinku tarkoittaa nimenomaan kohtaamista vanhoilla Andeilla puhutuilla intiaanikielillä. ”Yhdistyksen tarkoitus on mahdollistaa erilaisia kohtaamisia – ihmisten, ajatusten, kulttuurien”, selittää Tinkun aktiivi Anna Jussilainen.

Sopivanlaiset kohtaamiset ovat johtaneet Galvanitkin Suomeen. Suomen Tinkun aktiivi oli tavannut Elihu Galvanin Meksikossa, ja myöhemmin oli päätetty vierailusta. Tavallisesti Tinku tekee yhteistyötä lähinnä Andien maiden kanssa, mutta Galvanien ideat vaikuttivat liian kiinnostavilta ohitettaviksi.

Kohtaamiset johtavat uuteen ja säilyttävät vanhaa. Meksikolainen ja suomalainen juuritietoisuus voivat olla toisiltaan oppivia prosesseja. Monikulttuurisuus ja oma perinne kulkevat Tinkun ajattelussa sulavasti samassa paketissa.

Globaali Sampo herää henkiin

Myöhemmin Galvanit istuvat museon auditorion penkkiin ja ryhtyvät kuuntelemaan tulkin välityksellä suomalaisten kokemuksia juurten etsinnästä monikulttuuriseen tapaan. Sanna Karlsson-Sustina ja Markku Kykkänen ovat tutustuneet balilaiseen kecak-tanssiperinteeseen ja tuoneet sitä Suomeen esittääkseen Kalevalan kertomuksia sen avulla.

”Kecak on vanha balilainen rituaalimuoto”, Kykkänen selvittää. ”Se on hyvin vanhaa perinnettä. Se toimi yhteisön ylläpitäjänä ja yhteisön hyvinvoinnin lisääjänä”. Kecak-rituaalissa laulettiin ja tanssittiin koko kylän voimin, mutta ei ajateltu ”esitettävän” mitään.

Kecak muuttui esittäväksi taidemuodoksi, Cakiksi, kun länsimaalaiset, jotka kehnoin tuloksin yrittivät ymmärtää rituaalia, esittivät että balilaiset yhdistäisivät rituaalin tarinaan. Cak on siis alun perinkin kulttuurien yhteentörmäyksestä syntynyt taidemuoto.

Esitystavan lisäksi Kykkänen ja kumppanit ovat löytäneet Balilta myös tutunkuuloisia tarinoita. Esimerkiksi usein Cakina esitetty balilainen Sitan ryöstö -tarina vääntyi suomalaisissa käsissä tietysti Sammon ryöstöksi.

Kykkänen selittää uskovansa, että maailmasta löytyy varsin paljon ”globaalia kansanperinnettä”. Valmiiksi samanlaisia elementtejä on helppo yhdistellä, ja niitä tutkimalla saa paremman käsityksen siitä, minkälaiset asiat yhdistävät ihmisiä kulttuurien ylitse.

Perinteiden yhdistelyn luontevuus on saanut Kykkäsen optimistiseksi. ”Ehkä Suomessa on jonain päivänä elävä SampoCak -perinne”.

Galvan haluaa vielä tietää, miksi juuri Cak? Miksi suomalaiset hakevat Balilta esitysmuodon omiin vanhoihin tarinoihinsa? Kykkäsen vastaus on selkeä: ”Se on yksinkertainen ja toimiva muoto tehdä työtä oman perinteen kanssa.” Galvan nyökkäilee hyväksyvästi.

Suomen Tinku ry. on osa Tinku-verkostoa, joka on Andien ja Amazonian alkuperäiskansojen järjestöjen sekä heidän hyväkseen toimivien paikallisten kansalaisjärjestöjen verkosto. Suomen Tinku on Kepan koordinoiman Kansainvälisyyskasvatus-verkoston jäsen.

Ilmestynyt Kumppanissa 5/2003

 

 

Tilaa Maailman Kuvalehti