Euroopan sosiaalifoorumi kokosi 12.-15. marraskuuta Pariisiin 50 000 kansalaisyhteiskunnan vaikuttajaa. Kyseessä oli yksi vuoden merkittävimmistä tapaamisista eurooppalaisessa mittakaavassa. Pariisissa etsittiin vaihtoehtoja sodalle, uusliberalismille, kulttuurin kaupallistumiselle ja syrjäytymiselle. Osanottajat sanoivat jyrkän ein EU:n perustuslakiluonnokselle ja päättivät yhteisistä toimintapäivistä sotaa vastaan ja julkisten palveluiden puolesta.
Sosiaalifoorumi järjestettiin Pariisissa ja sen kolmessa esikaupungissa, Bobignyssa, Ivry-sur-Seinessä ja Saint Denis’ssä. Kyseessä oli maailmanparannuksen massatapahtuma satoine seminaareineen, keskustelutilaisuuksineen ja työpajoineen. Foorumi oli ranskalaisten järjestöjen tulikoe: yli 2 000 vapaaehtoista puursi yötä päivää tapahtuman onnistumisen puolesta.
Ranskalaiset olivat ottaneet opikseen viime vuoden Euroopan sosiaalifoorumista, joka pidettiin Firenzessä. Silloin tapahtumaa syytettiin elitismistä ja siitä, että esityslistalta puuttuivat monet Eurooppaa koskettavat ongelmat kuten laiton siirtolaisuus. Myös entiset Itä-Euroopan maat olivat tällä kertaa paremmin edustettuina.
Tunnelmakin oli leppoisampi. Firenzen tapahtumaan osallistunut ranskalainen Daniel Rallet opettajien ammattijärjestöstä muisteli, kuinka italialaiset olivat varautuneet sosiaalifoorumiin kuin sotaan: kaupat olivat suljettu ja kadut autiona. Nyt suurkaupunki eli arkeaan aktivistijoukoista huolimatta. Pariisissa on sitä paitsi nähty suurempiakin mielenosoituksia kuin sosiaalifoorumin karnevaalimainen päätöskulkue, johon osallistui lähes 100 000 ihmistä.
Taide voi muuttaa maailmaa
Pariisissa tehtiin sosiaalifoorumeiden historiaa. Ensimmäistä kertaa yhdeksi tapahtuman pääteemaksi nousi kulttuuri ja sen asema yhteiskunnassa. Yhden koskettavimmista taiteilijapuheenvuoroista piti Jacques Pasquire tanssijoiden, muusikoiden ja akrobaattien Gamin d’l’art-rue -järjestöstä.
”Lähdin kaksitoista vuotta sitten Romaniaan auttamaan katulapsia. Pakkasin matkalaukkuuni kasan vaatteita ja pellenaamarin. Ajattelin, että voisin hauskuuttaa tyttöjä ja poikia tempuillani ja saada heidät nauramaan. Kun näin sen väkivallan ja epätoivon, jonka keskellä Bukarestin lapset elävät, minua ei naurattanut enää yhtään.”
Pasquire kaivoi pellenaamarin laukustaan ja alkoi opettaa sirkustemppuja. Järjestön filmillä näkyy nauravia lapsia, jotka harjoittelevat kärrynpyöriä ja pellekävelyä. Sirkustemput eivät tietenkään yksin riitä, vaan kyse on yhteiskunnallisesta havahtumisesta. ”Teemme taidetta, johon sisältyy viesti. Haluamme saada ihmiset uskomaan, että yhdessä tekemällä voi oikeasti vaikuttaa.”
Sama sanoma toistui eri tilanteissa läpi tapahtuman. Viimeisenä aamuna maanviljelijä José Bove, yksi Ranskan globalisaation vastaisen rintaman kirkkaimmista tähdistä, tuprutteli piippuaan ja kävi läpi WTO:n maatalouspolitiikan vinoutumia. Viesti oli tuttu: pohjoisen on lopetettava maataloustuotteiden dumppaus etelään, pieniä viljelijöitä on suojeltava ja ylikansalliset elintarvikejätit laitettava kuriin. Kun kaikki nousevat vastarintaan, niin maataloutta – ja koko maailmaa - voidaan muuttaa. Kaksituhatta kuulijaa taputti käsiään, tunnelma teltassa nousi kattoon.
Aktivistimessut
Ensimmäinen Maailman sosiaalifoorumi pidettiin Porto Alegressa Brasiliassa tammikuussa 2001. Davosin talousfoorumin varjotapahtumasta on kasvanut massiivinen järjestösirkus. Pariisin tapahtumassa oli mukana miltei 2 000 eurooppalaista järjestöä ja kansanliikettä. Lähes kaikilla niistä ranskalaisista maatalousosuuskunnista saksalaisiin vihreisiin oli tilaisuudessa omat kojunsa. Tarjoilukin oli hoidettu vaihtoehtoisesti: ravintoloista sai luomuviiniä, paikallisten osuuskuntien ruokaa ja reilun kaupan kahvia.
Pohjoisen tutkijat puhuvat sosiaalifoorumeista ”demokraattisena prosessina, joka on vastakohta suljetuille poliittisille liikkeille.” Ne ovat keskusteluareenoita ja paikkoja, joissa voi vaihtaa kokemuksia ja saada vahvistusta mielipiteilleen.
Sosiaalifoorumeiden osanottajat ovat enemmän tai vähemmän yhteiskuntiensa vasemmalta laidalta. Tapahtumien yhteydessä puhutaan usein vasemmiston uudesta tulemisesta. Euroopan sosiaalifoorumia hallitsivat tällä kertaa ranskalaiset, espanjalaiset ja italialaiset osanottajat. Ensi vuonna tilanne saattaa olla toinen, kun tapahtuma pidetään Lontoossa ja yhteisenä kielenä on ranskan sijaan englanti. Silloin pohjoismaiden panoskin tulee varmasti näkyvämmin esille. Suomalaisia oli Ranskassa noin sata. Suurin osa heistä oli tullut kaupunkiin Attacin bussikuljetuksella.
Pariisin sosiaalifoorumissa oli sen suuresta koosta huolimatta kodikas tunnelma. Oli helppo hymyillä rastatukkaiselle portugalilaisopiskelijalle, jolla oli rauhanmerkki rinnassaan ja Che Guevarasta kertova pokkari takataskussaan. Valitettavasti oli yhtä helppo unohtaa, etteivät kaikki suinkaan elä samassa globalisaation vastaisessa ihannemaailmassa. Kun osallistujat hioivat yläkerran kokoussalissa vallankumouksen retoriikkaa, kuurasi alakerran vessoja näkymättömien mustien miesten armeija, joille solidaarisemman Euroopan luominen on ihan oikeasti elämän ja kuoleman kysymys.
Mikä saa eurooppalaiset parikymppiset nuoret matkustamaan Pariisiin omalla rahallaan, istumaan neljä päivää seminaareissa ja kuuntelemassa alustuksia sellaisista aiheista kuin osallistava budjetointi eurooppalaisen demokratian uudistajana, ihmisoikeudet Intiassa tai homojen oikeudet entisessä Itä-Euroopassa? Ja puhumaan täysin vakavissaan ”liikkeestä”, ”vastarinnasta” ja ”toisenlaisesta maailmasta”?
Kepan jäsenjärjestösihteeri Kirsi Airaksinen arvostaa tapahtuman monimuotoisuutta ja sitä, ettei kyseessä ole mikään pikku-YK. ”Sosiaalifoorumeissa ei ole mitään virallista protokollaa, vaan ihmiset voivat sanoa sanottavansa suoraan. Täällä myös näkee, että asiat voidaan tehdä tuhannella eri tavalla, ja kuitenkin ne johtavat samaan lopputulokseen.”
Vaikuttaminen on taas muodissa.