Mustaa valkoisella

Tiedotusvälineiden antama kuva kehitysmaista on monipuolistunut, mutta etelän näkökulma on uutisissa yhä harvinainen.

Teksti: Anna Berghäll

PitkätKulttuuriMedia

 

 Kuva: Kollaasi. (Iiro Törmä)
 

"Taistelut uhkaavat Somalian rauhanneuvotteluja." "Nigerian muslimijohtajat: Poliorokote tekee naisista hedelmättömiä." "Palkankorotus viiksekkäille poliiseille Intiassa." "Ihmisoikeuksien puolustajat vaarassa Latinalaisessa Amerikassa."

Muun muassa nämä uutisaiheet kehitysmaista läpäisivät Britannian yleisradioyhtiön BBC:n seulan alkuvuodesta. Tämänhän me jo tiedämme: uutiset kehitysmaista painottuvat länsimaissa suhteettoman selvästi kriiseihin ja katastrofeihin. Silloinkin, kun kehitysmaasta kerrotaan jokin myönteinen tarina, sen asukkaat esitetään tietämättöminä ja vähän hassuina – ainakin, jos mediakriitikoilta kysytään.

Pasi Anderssonin ja Björn Ådahlin kymmenen vuotta sitten tekemän tutkimuksen "Huono uutinen – hyvä juttu?" mukaan uutisvälitys on Suomessa jopa kielteisemmin painottunutta kuin kansainvälisten uutistoimistojen materiaalissa. Tämä johtuu siitä, että "suuret" uutiset ovat useammin kielteisiä kuin "pienet", jotka läpäisevät harvoin uutisseulaa Suomessa.

Pakolliset kriisit, kummallinen arki


Kehitysmaauutistoimisto Inter Press Servicen (IPS) Suomen-toimittajalla Milla Sundströmillä on kuitenkin sellainen näppituntuma, että samalla kun kehitysmaista kirjoittelu on viime vuosina lisääntynyt "asialliseen suuntaan", myös aihevalikoima on monipuolistunut. Pakollisista kriiseistä toki kerrotaan, mutta mukaan mahtuu entistä enemmän kirjoituksia ja ohjelmia myös kehitysmaiden asukkaiden arjesta.

Sundströmin arvio kehitysmaauutisten lisääntymisen syistä on, että Suomen Tietotoimisto (STT) tarjoaa niitä aiempaa enemmän tuotannossaan. Helsingin Sanomien ulkomaantoimituksen esimies Kari Huhta arvelee, että kehitysaiheet ovat lisääntyneet myös Helsingin Sanomissa. "Voi tosin olla, että nämä aiheet erottuvat sen verran perusuutispuurosta, että ne jäävät paremmin mieleen", hän sanoo.

Huhta sanoo globalisaatiokeskustelun onnistuneen ainakin siinä, että Bretton Woods -instituutioiden (Maailmanpankki, IMF ja kansainvälinen jälleenrakennus- ja kehityspankki IBRD) on ollut pakko ottaa globaalit tulonjakokysymykset asialistoilleen. Viime vuosina kehitysasiat ovat olleet esillä sellaisissa yhteyksissä, joissa niitä ei ennen käsitelty, ja sitä kautta ne ovat näkyneet enemmän myös valtavirran uutisissa. "Ehkä Hesarissa on luotettu liikaa automaattiohjaukseen, mutta mielestäni se on toiminut aika hyvin."

Suurin osa maakuntalehdistä saa kaiken ulkomaanaineistonsa STT:ltä, joka on viime vuosina ostanut entistä enemmän juttuja kehitysmaissa toimivilta avustajilta ja myös lähettänyt omia toimittajia juttumatkoille kertomaan kehitysavun tuloksista. "Monet toimittajat ovat päteviä ja paneutuvat asioihin. Ihan pahinta laskuvarjojournalismia ei oikeastaan enää näe", Sundström sanoo.

Laskuvarjojournalismilla tarkoitetaan oman toimittajan lähettämistä lyhyeksi aikaa kaukaiseen maahan raportoimaan jostain kriisistä. Suomalaisten tiedotusvälineiden oma uutistuotanto kehitysmaista perustuu pitkälti tälle periaatteelle, sillä niillä ei juuri ole kirjeenvaihtajia kehitysmaissa, paitsi Kiinassa. Vakituisia avustajiakin on vain muutamia.

IPS käyttää paikallisia toimittajia, mitä Sundström suosittelee lämpimästi. "Toimittajien olisi hyvä matkustaa sivistyäkseen, mutta muuten se ei mielestäni ole välttämätöntä. Suomi voisi tukea toimittajakoulutusta kehitysmaissa, ja suomalaiset tiedotusvälineet voisivat ostaa juttuja paikallisilta. Lopputulos olisi luultavasti kaikkien kannalta paras", hän sanoo.

Kehitysmaista kirjoittaminen vaatii länsimaisilta toimittajilta jatkuvaa itsekoulutusta ja kovaa itsekritiikkiä – päivittely on yhä melko yleinen journalismin laji. "Monikulttuurinen lähestymistapa puuttuu. Mennään sinne ja ruvetaan taivastelemaan", Sundström toteaa. Jos lehti voi päättää, ostaako se IPS:n paikallisen toimittajan vai suomalaisen toimittajan samasta aiheesta tekemän jutun, suomalainen näkökulma otetaan Sundströmin mukaan kirkuen vastaan.

Tuo näkökulma on usein vääristynyt, koska ulkomaalainen ei millään voi nähdä ja ymmärtää kaikkia esimerkiksi jonkin konfliktin taustalla vaikuttavia tekijöitä. Työtä vaikeuttavat myös sellaiset seikat kuin kiire ja puutteellinen kielitaito.

Kari Huhta ei pidä omien toimittajien lähettämistä kehitysmaihin erityisen ongelmallisena. "Kyllähän jutusta voi jäädä pois joitakin tasoja, jos toimittaja ei ole asunut maassa vuosikausia, mutta ei se välttämättä tarkoita, että syntyvä kuva olisi väärä. Journalismin menetelmillä, havainnoimalla, haastattelemalla ja ottamalla selvää taustoista, on mahdollista saada aikaan monipuolinen ja hyvä juttu." Suomalaisten toimittajien ammattitaito on Huhdan mielestä parantunut kymmenessä vuodessa paljon, vaikka itsekritiikissä ja kritiikinsietokyvyssä onkin vielä kasvunvaraa.

"Toimittajilla on taipumus uskoa siihen, että teksti heijastaa niitä vilpittömiä aikomuksia, joita juttua tehdessä on ollut."

Suurten uutistoimistojen armoilla


Yleensä vain harvat suuret suomalaiset välineet voivat lähettää omia toimittajiaan kehitysmaihin. Muulloin uutistarjonnassa ollaan lähinnä angloamerikkalaisten uutistoimistojen (Reuters, AP, mutta myös ranskalainen AFP ja saksalainen DPA) varassa.

Kun kansainvälisiin uutistoimistoihin kohdistuva kritiikki kasvoi 1970-luvulla, arvostelijat sanoivat kansainvälisten uutispalvelujen olevan peräti este kolmannen maailman kulttuuriselle ja taloudelliselle kehitykselle.

Tutkija Leonard Sussmannin mukaan länsimaiset uutisvälineet hallitsevat maailman uutisvirtaa ja viestintäteknologiaa. Uutistoimistot tavoittelevat kaupallisia etuja antamalla "omien maidensa" teolliselle kehitykselle runsaasti palstatilaa ja sivuuttamalla kehittyvillä alueilla tapahtuvan taloudellisen edistyksen.

Länsi pitää maailman uutisten tärkeysjärjestyksen määrittelyä yksinoikeutenaan ja vääristelee tai jättää kokonaan pois kolmannen maailman alkuperäiset, ei-länsimaiset arvot, moittivat Robert Stevenson ja Richard Cole, jotka kirjoittivat 1980-luvulla paljon kehitysmaiden vaatimasta maailman uudesta tiedotusjärjestyksestä (New World Information Order). Heidän mukaansa kolmannen maailman maiden kulttuuri nähdään muussa maailmassa vain länsimaisen suodattimen läpi.

Tämä suodatin jättää ulkopuolelle sen osan maailmasta, jolla ei ole lännen kannalta erityistä mielenkiintoa. Se pieni osa kolmatta maailmaa koskevasta informaatiosta, joka pääsee maailman uutisjärjestelmään, korostaa kehitysmaiden epävakaita puolia.

Kari Huhdan kolumbialaiset tuttavat paheksuvat sitä, että Kolumbiasta kertovat uutiset käsittelevät lähes poikkeuksetta väkivaltaa. "He ihmettelevät, miksi emme kerro esimerkiksi siitä, miten Kolumbian demokraattiset instituutiot ovat voineet säilyä tuhoutumattomina 40 vuotta kestäneen sisällissodan ajan. Mutta eihän siitäkään voi olla kertomatta, että maassa tapetaan kymmenen ihmistä päivässä."

Huhta toivoo, että Helsingin Sanomat pystyisi ulkomaansivuillaan kertomaan ihmisistä kriisien keskellä. "Mennään lähelle, näytetään elinolot, laitetaan asiayhteyksiin. Inhimillisen kärsimyksen suurin yksikkö on yksi ihminen. Kärsimys ei monistu kokemuksena eikä tajunnassa. Siksi kurjuuksien ja vitsausten tekeminen tajuttaviksi journalismissa edellyttää jossakin vaiheessa kertomista niistä yhden ihmisen kokemuksen kautta."

Liberian sisällissota, osa XXI


Kehitysmaauutistoimisto IPS perustettiin 1964 tietosillaksi maapallon eteläisen ja pohjoisen puoliskon välille. IPS pyrkii olemaan vaihtoehto suurille kansainvälisille uutistoimistoille.

IPS:n tehtävä onkin muuttunut entistä haasteellisemmaksi, kun sen tarjoamat ruohonjuuritason aiheet ovat alkaneet kelvata myös valtavirran tiedotusvälineille. Silloin IPS etsii entistä tuoreempia aiheita, mutta ne törmäävät julkaisukynnykseen: unohdettuja kehitysmaita, kriisejä ja ihmisiä on hankala saada läpi asiakaslehtiin.

"IPS:n on vaikea saada skuuppeja, omia aiheita, joita ei olisi muilla. Asiat pitää virallistaa STT:n, Yleisradion ja muiden isojen kautta", Sundström sanoo.

Esimerkkeinä maista, jotka eivät millään mene läpi tällä hetkellä, Sundström mainitsee Indonesian. Haitin ongelmia käsittelevä juttu meni joulukuussa läpi kahdessa lehdessä. Tammi-helmikuussa, kun ongelmat kärjistyivät mellakoiksi, ne ylittivät jo tv-uutistenkin uutiskynnyksen. Sundström toivoo lisää rohkeutta niille, jotka päättävät, mitkä ulkomaanuutiset valikoituvat yleisön saataville. Tämän päivän uutiset ovat suurelta osin eilisen jatko-osia.

Yksi uutisen tärkeimmistä elementeistä on muutos: jotakin uutta, epätavallista tai välitöntä tapahtuu. Muutokset kansainvälisessä politiikassa voivat kuitenkin joskus tapahtua todella hitaasti. Pitkän aikavälin kehityssuuntien täytyy tavallisesti ilmetä kriiseinä saadakseen huomiota. Siksi kehitysmaat saattavat länsimaiden tiedotusvälineissä esittäytyä täysin epäpoliittisina yhteiskuntina.

Paljon riippuu myös siitä, mikä väline on kyseessä. Sanomalehden palstatila on rajallinen, televisiossa ratkaisee usein kuvituksen näyttävyys. Internetiin mahtuu lähes rajaton määrä tarinoita, ja Kumppanin epätieteellisellä tarkastelujaksolla BBC:n nettisivuilla julkaistiinkin myös nämä uutiset: "Tansanian teini-ikäiset eri mieltä äänioikeusiän laskemisesta", "Bangladesh saa lisää naiskansanedustajia", "Brasilian hallitus pyrkii parantamaan maattomien asemaa".

Kuva: Valokuvaaja kuvaa lapsia. (Kuvaaja: Tuomas Lehto)

Kuka lukisi hyviä uutisia?


Suomalaisten aikakauslehtien kehitysmaakirjoittelua pro gradussaan tutkinut Eija Palosuo löysi aineistostaan näkökulmia, joita hän kutsuu kehitysmaagenren kehyksiksi. Näitä olivat muun muassa: elämä on kurjaa kehitysmaassa, kehitysmaa matkalla onneen länsimaistumisen kautta, kehitysmaan matka onneen on mutkikas ja vaikea sekä onneksi pääsin pakoon kehitysmaasta.

Palosuo toivoi aikakauslehtiin myönteistä kehystä, joka voisi olla esimerkiksi "elämä on onnellista kehitysmaassa". Kaikista maista tulee enemmän huonoja kuin hyviä uutisia, eikä uutistarjonnan joukosta ole helppoa löytää edes "elämä on onnellista Englannissa" -kehykseen mahtuvia juttuja. Entä jos jutun ehdottama tulkinta olisi "kehitysmaiden asukkailla on samanlaisia toiveita, huolia, unelmia ja pelkoja kuin suomalaisillakin"?

"Lukijoita se varmaan kiinnostaisi, mutta ensin pitäisi saada portinvartijat innostumaan", Milla Sundström sanoo.


Ilmestynyt Kumppanissa 1/2004


Nyt kun olet täällä...

... meillä on pieni pyyntö. Olemme laittaneet kaikki juttumme ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan korkealuokkaisesta journalismista. Lisätulot auttaisivat meitä kuitenkin tekemään entistä parempaa lehteä. Pyydämmekin, että tilaisit Maailman Kuvalehden printtiversion. Lehti on edullinen, ja samalla tuet tärkeää työtä oikeudenmukaisen maailman puolesta. Jos printti ahdistaa siksi, että maksullinen lehti on aina pakko lukea kannesta kanteen tai että sen takia pitää kaataa puita, laita läpykkä kiertoon mahdollisimman monelle ystävälle, sukulaiselle, tuntemattomalle. Pidemmittä puheitta, siirry tilaussivulle. Kiitos!