Maanosan muistokirjoitus

Miksi Afrikka voi pahoin? Kaksi ranskalaistoimittajaa kirjoitti aiheesta kirjan, kumpikin omasta näkökulmastaan.

Teksti: Taina Tervonen

IhmisoikeudetKehitysyhteistyöGlobalisaatioKansainväliset rahoituslaitoksetAfrikka

"Minulta kysyttiin usein, miksi Afrikka voi huonosti. Eräs ystäväni ehdotti, että kirjoittaisin aiheesta kirjan", kertoo Stephen Smith, kun häneltä kysytään, miten Négrologie sai alkunsa.

Anne-Cécile Robert’n lähtökohta oli toinen. "Taustalla on henkilökohtainen kokemukseni Afrikasta, josta olen oppinut paljon. Mutta kyse on myös yhteiskunnallisesta kannanotosta: mikä on Afrikan paikka globalisoituvassa maailmassa?"

Anne-Cécile Robert ja Stephen Smith ovat kumpikin Afrikkaan erikoistuneita toimittajia. Robert on työskennellyt vuodesta 1997 Le Monde Diplomatique -lehden toimituksessa. Smith on kirjoittanut Afrikasta yli kaksikymmentä vuotta, ensin Libération-lehteen, nykyisin Le Mondeen.

Kirjojen maalaama kuva maanosasta on kovin erilainen. Siinä missä Smith keskittyy ruotimaan afrikkalaisten yhteiskuntien ja poliittisten eliittien tilaa, Robert etsii afrikkalaista näkökulmaa globalisaatiokritiikkiin ja puolustaa "afrikkalaisia arvoja".

"Afrikkalaiset syyttäköön itseään"

Smith kirjoittaa Afrikan "avustetusta itsemurhasta". Hänen mukaansa afrikkalaiset voivat syyttää vain itseään maanosaa kalvavasta korruptiosta, sisällissodista, julkisten palvelujen olemattomuudesta ja äärimmäisestä köyhyydestä; sen sijaan, että osoittavat sormella Eurooppaa ja entisiä siirtomaaisäntiä. Uhrin osaan mieltyneet afrikkalaiset eivät osaisi ottaa mitään vastuuta maanosan tilasta, etenkään kun "negrologit", nuo hyvää tarkoittavat "Afrikan ystävät", pönkittävät kuvaa länsimaisista syntipukeista.

Mutta eikö nyt mennä ääripäästä toiseen?

"Kirjan tarkoitus oli pohtia Afrikan geopoliittista tilannetta kylmän sodan jälkeen ja tuoda esille afrikkalaisten vastuu maanosansa tilasta, ei esitellä eurooppalaisten vastuuta", puolustautuu Smith, joka ohittaa orjakaupan ja siirtomaakauden vaikutukset afrikkalaisiin yhteiskuntiin kovin nopeasti.

Smithin teoksen maalaama kuva Afrikasta on karmaiseva ja toivoton. Paljon on totta, mutta jokin teoksen sävyssä häiritsee. Kun Smith kirjoittaa: "Jos kuusi miljoonaa israelilaista (...) ottaisi tshadilaisten paikan, (...) Logone- ja Chari-jokien väliin syntyisi uusi afrikkalainen Mesopotamia", lukijalla tahtovat nousta karvat pystyyn. Smithin kuulemat syytökset rasismista eivät yllätä.

Halutessaan asiassa kuin asiassa painottaa afrikkalaisten vastuuta Smith tulee maalanneeksi hiukan yksipuolisen kuvan syistä ja seurauksista. Länsimaiden ja kansainvälisten rahoituslaitosten painoa käsitellään teoksessa hyvin vähän.

Kun Smith kirjoittaa aidsista, hän paheksuu Etelä-Afrikan presidentin Thabo Mbekin kannanottoja, joiden mukaan hi-virus olisi eurooppalaisten keksimä afrikkalaisten joukkotuhoase. Mutta onko aids-kuolemien pääasiallinen syy nimenomaan Mbekin kannanotoissa?

Hitautta vai vastarintaa?

Smithin teos saa Robert’n mietteliääksi: "Afrikkalaiset ovat toki vastuussa maanosastaan, mutta maanosa on kansainvälisten rahoituslaitosten ikeen alla."

Robert kääntääkin kysymyksen päälaelleen. Entä jos "jälkeenjääneisyys" kertookin vastarinnasta? Entä jos Afrikka kieltäytyy kehittymästä, koska tarjottu malli on huono?

"Olisi aika outoa olettaa, että on olemassa vain yksi kehityksen malli ja se olisi meidän mallimme", Robert toteaa.

Vastapainoksi Robert esittelee "afrikkalaisia arvoja": sosiaalisten siteiden tärkeyttä, kiireettömyyttä, vastaanottavaisuutta, harmonisen yhteiselon tavoittelua, keskustelun arvoa. Nämä voisivat inspiroida myös länsimaisia yhteiskuntia. Mutta eikö tarjottu kuva ole aika idyllinen?

"En usko, että mikään yhteiskunta on täydellinen. Jokaisella arvolla on kääntöpuolensa. Tarkoitus ei ole ottaa asioita sellaisenaan, vaan pohtia, mikä niissä on säilyttämisen arvoista", selittää Robert, joka peräänkuuluttaa afrikkalaisten omaa ääntä.

Parhaimmillaan sekä Robert ja Smith ovat ruotiessaan kehitysavun vaikutuksia. Robert pohtii, miten kehitysyhteistyössä on yhteistyötä usein vain nimeksi, miten Maailmanpankki kietoo kansalaisjärjestöt pikkusormensa ympärille projektiavustuksilla. "Järjestöistä tulee Maailmanpankin politiikan toteuttajia, jotka eivät kyseenalaista ongelmien perimmäistä syytä: kansainvälisen talouden toimintaa", Robert toteaa.

"Kehitysavulla ostetaan hyvät suhteet ja hyvä omatunto", syyttää puolestaan Smith, joka kirjassaan muistuttaa, että Afrikan 40 vuoden aikana vastaanottama kehitysapu on pienempi summa kuin rikkaiden maiden maanviljelylle vuosittain maksamat tukiaiset.

Ainaiset uhrit

Kahdelta toimittajalta olisi odottanut tiedotusvälineiden roolin tavallista syvällisempää analyysiä. Se kuitenkin jää kummassakin teoksessa pinnalliseksi, median pönkittämien mielikuvien paheksumiseksi: Afrikasta puhutaan yksinkertaistaen, keskittyen katastrofeihin, jotka Smithin mukaan osaltaan vahvistavat kuvaa "afrikkalaisista ainaisina uhreina".

"Sitten voivotellaan, mutta kukaan ei tee mitään. Missä tahansa muualla maailmassa satatuhatta kuollutta saisi kansainvälisen yhteisön lähettämään joukkoja paikalle, muttei Afrikassa", paheksuu Smith.

Robert puolestaan viittaa uuteen toimittajatyyppiin, "humanitäärisen toimittajaan", joka raportoi muutamassa minuutissa sodan tai nälänhädän keskeltä, puuttumatta kriisin poliittisiin syihin ja seurauksiin.

"Kun jossain päin Afrikkaa tapetaan ihmisiä, asiaa kommentoi useimmiten avustustyöntekijä, ei paikallinen ihminen. Mediassa Afrikan asiantuntijat tuntuvat aina olevan länsimaisia", harmittelee puolestaan Smith.

Hälyttävämpää on, että näitä asiantuntijoita kuullaan kuin totuuden torvia. Eräällä tavalla Smith lankeaa ansaan itsekin. Hänen kirjansa on saanut valtavasti palstatilaa ja jopa TV-katsojien palkinnon parhaasta esseestä. Katastrofaalinen kuva Afrikasta kiehtoo edelleen.

L’Afrique au secours de l’Occident, Anne-Cécile Robert, Les éditions de l’atelier, 2004.
Négrologie, Stephen Smith, Calmann-Lévy, 2003.


Nyt kun olet täällä...

... meillä on pieni pyyntö. Olemme laittaneet kaikki juttumme ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan korkealuokkaisesta journalismista. Lisätulot auttaisivat meitä kuitenkin tekemään entistä parempaa lehteä. Pyydämmekin, että tilaisit Maailman Kuvalehden printtiversion. Lehti on edullinen, ja samalla tuet tärkeää työtä oikeudenmukaisen maailman puolesta. Jos printti ahdistaa siksi, että maksullinen lehti on aina pakko lukea kannesta kanteen tai että sen takia pitää kaataa puita, laita läpykkä kiertoon mahdollisimman monelle ystävälle, sukulaiselle, tuntemattomalle. Pidemmittä puheitta, siirry tilaussivulle. Kiitos!