Näkökulmat

Lääkärissä

 

Kuva: Roxana Crisologo.
 

Pari kuukautta sitten näin perulaisessa sanomalehdessä artikkelin, jossa arvioitiin, mitkä ovat maailman parhaita maita synnyttäjälle. En yllättynyt siitä, että Suomi oli ensimmäisten joukossa, sillä maan terveydenhuolto ja erityisesti tulevista äideistä ja vastasyntyneistä huolehtiminen tunnetaan maailmalla ennestään.

Kun itse aikanaan saavuin Suomeen, yllätyin ennen kaikkea siitä, että terveydenhuolto oli ilmaista. Latinalaisesta Amerikasta käsin oli vaikea uskoa, että nykymaailmassa voi ylläpitää laadukasta ja ilmaista terveysjärjestelmää. Erityisesti Perussa kunnollisten synnytysolosuhteiden saaminen maksaa paljon, kun taas julkisissa sairaaloissa synnyttäjät ovat alttiita monenlaisille riskeille.

Kun päätin tulla Suomessa raskaaksi, muistin usein äitini vaikeudet perulaisissa synnytyssairaaloissa. Ajatus lääkäreiden ja kätilöiden huolimattomuudesta ahdisti. En voinut kokea kaikkea sitä iloa ja ihmeellisyyttä, mitä ensimmäisen lapsen odottaminen merkitsee. Minua pelotti.

Äidilleni raskaus ja synnytys olivat luonnostaan traumaattisia tapahtumia, joihin hän suhtautui samanlaisella passiivisuudella kuin kuolemaantuomittu. Se oli hänen kohtalonsa naisena. Hänen unelmansa oli saada poikalapsi, ja unelmaa tavoitellessaan hän sai sai peräjälkeen kuusi tytärtä. Jokainen raskaus oli edellistä vaikeampi. Hän ei koskaan halunnut kertoa tyttärilleen siitä, kuinka hän joutui palaamaan verenvuotojen vuoksi sairaalaan eikä siitä, kuinka synnytykset vaurioittivat hänen terveyttään. Hän ilmeisesti ajatteli, että se kaikki oli normaalia, ja toisinaan vain totesi meille, että raskaus on pahinta, mitä naiselle voi tapahtua.

Voitin pelkoni ja synnytin tyttäreni Helsingissä. Kaikki näytti sujuvan hyvin, synnytys oli kuulemma lähes täydellinen. Olinhan yhdessä maailman parhaista paikoista synnyttää. Joitakin päiviä synnytyksen jälkeen tunsin kuitenkin oloni heikoksi, ja ­pian jouduin palaamaan sairaalaan verenvuotojen vuoksi. Minulle kävi samoin kuin olin pelännyt, että kävisi perulaisessa julkisessa sairaalassa, samoin kuin äidilleni. En saanut sairaalasta kunnollista selitystä siitä, mitä oli tapahtunut, enkä edes minkäänlaista pahoittelua tapahtuneesta.

Olen usein kuullut kaltaisteni ulkomaalaisten valittavan suomalaisesta terveydenhuoltojärjestelmästä. Jotkut jopa sanovat, että järjestelmän pitäisi muuttua maksulliseksi, jotta saisi parempaa palvelua. Itse olen kuitenkin sitä mieltä, että julkinen ilmaisjärjestelmä on paras – eikö sen pitäisi olla vaihtoehto itseisarvoiselle tehokkuudelle?

Ulkomaalaisten toisinaan huonot kokemukset suomalaisesta terveydenhuollosta johtuvat mielestäni usein puutteellisesta kommunikaatiosta ja kulttuurieroista, eivät niinkään järjestelmän sinänsä huonosta laadusta. Itse olen vieläkin ymmälläni esimerkiksi siitä, mitä terveyskeskuslääkärini oikein haluaa viestittää, kun hän määrää lääkkeeksi vettä, jos valitan pää-, jalka- tai vatsakipuja. En ymmärrä sitä.

 

Ilmestynyt Kumppanissa 3/2004

Tilaa Maailman Kuvalehti