Viimeinen pisara

"Vesi - ehtymättä pulppuava voitonlähde." Tässä kansainvälisten suuryhtiöiden mantra, josta kansalaisjärjestöt eivät pidä. Vesilaitosten yksityistämisvimma kehitysmaissa halutaan padota alkuunsa.

 

 
Kuva: Naisia. (Kuvaaja: Pia Laine)

 

LONTOO — Vesi- ja viemärilaitosten yksityistämisen historia kehitysmaissa on surullista luettavaa Indonesiasta Kolumbiaan, Filippiineiltä Chileen.

Käytännön esimerkiksi sopivat Etelä-­Afrikan tapahtumat, jotka on dokumentoitu perusteellisesti Torontossa toimivan Public Services Integrity -keskuksen ja johannesburgilaisen yliopiston tutkimuslaitoksen johtajan, Patrick Bondin raporteissa.

Etelä-Afrikka ryhtyi valmistelemaan vesilaitostensa yksityistämistä 1990-luvun alussa Maailmanpankin ohjeiden mukaisesti. Periaatteiksi otettiin säädösten höllentäminen, julkisen sektorin budjettien kiristäminen ja ”kulujen tasapainottaminen”, mikä tarkoittaa käytännössä vesimaksujen asettamista tai niiden korottamista.

Ohjenuoraksi otettiin Britanniassa läpi­ajetut ja myöhemmin täysin epäonnistuneiksi havaitut julkisten palvelujen yksityistämiset (muun muassa surullisenkuuluisat rautatiet). Tämän tunnusti myös uuden demokraattisen Etelä-Afrikan ensimmäinen presidentti Nelson Mandela. Hän sanoi vuonna 1994: ”Meidän hallituksemme kannattaa yksityistämistä periaatteellisesti. Jos halutaan, minua saa kutsua thatcheriläiseksi.”
 

Miljoonille häätö

1990-luvun lopulle tultaessa vesi- ja viemärilaitoksia ympäri Etelä-Afrikkaa oli luovutettu niin ylikansallisten yritysten kuin yhteisesti ulkomaalaisten ja eteläafrikkalaisten yritysten hallintaan. Samalla tehtiin uudistuksia ja investointeja, jotka huononsivat häpeällisellä tavalla kaikkein köyhimpien kansalaisten asemaa.

Kustannusten jakaminen rikkaiden ja köy-hien asuinalueiden välillä köyhien vedensaannin turvaamiseksi lopetettiin, ilmaisia vedenjakopisteitä maksullistettiin, vesimittareita asennettiin, maksuja korotettiin ja vesimaksujen keräämistä tiukennettiin äärimmilleen.

Vuodesta 1994 lähtien 10 miljoonalta kansalaiselta on katkaisu vesi pidemmiksi tai lyhemmiksi ajoiksi ja kaksi miljoonaa on saanut häädön kodeistaan rästiin jääneiden vesi- tai sähkölaskujen takia. Köyhimmät perheet voivat joutua maksamaan peruspalveluista summan, joka on 40 prosenttia heidän tuloistaan.

Kaikkein katastrofaalisimmat seuraukset veden kallistumisesta köyhimpien ulottumattomiin nähtiin muutama vuosi sitten Kwa- Zulu-Natalin maakunnassa. Ainakin 250 ihmistä kuoli koleraan ja 100000-300000 sairastui. Kolera pääsi leviämään, kun ihmiset joutuivat käyttämään saastunutta pintavettä. Heillä ei ollut enää varaa puhtaaseen vesijohtoveteen, kiitos ”kulujen tasapainottamisen”.
 

”Ideologista sokeutta”

Brittiläisen War on Want -järjestön (WoW) Tim Peat toteaa, että kehitysapua rahoittavat länsimaat ovat usein joko kokonaan tai suurelta osin lopettaneet avun ehdollistamisen projekteittain. Enää brittien ja suomalaisten veromaksajien tai lahjoittajien rahat eivät valu suoraan brittiläisille tai suomalaisille yhtiöille. Mutta tämä hyvä peittää alleen paljon suuremman pahan, ”ideologisen sokeuden”.

”Nyt rahaa annetaan budjettitukeen, jonka ehtona on yksityistämisen ajaminen. Britannian kehitysyhteistyöministeriössä työskentelee ihmisiä, jotka todella vilpittömästi uskovat, että yksityistäminen on oikea suunta, välittämättä vähääkään sen seurauksista ruohon­juuritasolla.”

Tammikuussa Britanniassa paljastui esimerkiksi, että vuonna 2003 ministeriö oli maksanut oikeistolaisen Adam Smith -instituutin konsulteille yli 11 miljoonaa euroa yksityistämiseen ohjaavasta ”neuvonnasta” kehitysmaille. Summa on paljon suurempi kuin vaikkapa Liberialle ja Somalialle annettu apu. Intialaiselle osavaltiolle annettiin yksityistämiseen 15-kertainen summa verrattuna apuun, jolla lievitettiin Etiopian nälkään nääntyvien ihmisten hätää.

Greenwichin yliopiston WoW:lle tekemä raportti ”Dogmatic Development” osoittaa, miten Maailmanpankin ja Kansainvälisen valuuttarahaston IMF:n kaltaiset instituutit ovat syventämässä demokratiavajetta ja miten yksityistämistä ajetaan ainoana vaihtoehtona.

”Ensinnäkin avustusrahat kanavoidaan nyt entistä useammin kansainvälisten yhteistyömekanismien ja instituutioiden kautta, jotka vaativat kehitysmaan koko politiikan muuttamista niin, että eri alat avataan kansainväliselle bisnekselle. Näin päätöksenteko siirtyy kansalliselta kansainväliselle tasolle, missä ylikansallisten yhtiöiden vaikutusvalta on vähintään yhtä suuri kuin maiden hallitusten. Tämä ’globaalisesti sidottu apu’ sallii avustuksia saavalle kehitysmaalle oikeuden valita minkä yksityisen yrityksen tahansa – mutta ei oikeutta valita oma kansallinen julkinen sektori.”

Maailmanpankki on oivin esimerkki siitä, miten kehitysmaat eivät enää saa lainoja, jolleivät ne suostu yksityistämään julkista sektoriaan. Tästä kielivät silkat tilastotkin. Dogmatic Development -raportin mukaan Maailman­pankin alaisuudessa toimivat International Finance Corporation ja Multilateral Investment Guarantee Agency edustivat vuonna 2000 noin 25:tä prosenttia koko Maailmanpankin toiminnasta, kun vuonna 1980 luku oli vain 3,3 prosenttia. Kyseiset laitokset saavat lainoittaa vain yksityistä sektoria.

Tim Peat vaatiikin, että rikkaiden maiden on välittömästi lopetettava lainojen ja avun saannin sitominen pakolliseen yksityistämiseen. Kehitysapupankkien on lopetettava kehitysmaiden hallitusten painostaminen.
 

Uhka YK:n tavoitteille

Maailman kauppajärjestö WTO yrittää saada kehitysmaat avaamaan julkiset palvelut länsivaltojen yrityksille ns. GATS-neuvotteluissa. Kansalaisjärjestöt yhdessä eteläisen pallonpuoliskon hallitusten kanssa kampanjoivat tällä hetkellä vesialan poistamiseksi neuvotteluista.

Brittijärjestö World Development Movement (WDM) pitää erityisen vaarallisena sitä, että GATS-sääntöjen puitteissa kehitysmaa ei enää koskaan voisi peruuttaa vesilaitostensa kilpailuttamista, olivatpa käytännön seuraukset kuinka katastrofaalisia tahansa.

WDM samoin kuin vesialan kehitysyhteistyöhön keskittynyt WaterAid vakuuttavat, että yksityistämiselle on kehitysmaiden vesilaitosten kohentamisessa vaihtoehtoja: julkisten vesilaitosten kunnollinen rahoitus, osuuskunnat ja asiakasdemokratia. WaterAidin varajohtaja Stephen Turner painottaa, että kehitysmaiden keskus- ja paikallishallinnon on itse voitava päättää vesihuollon tulevaisuudesta.

”60- ja 70-luvulla nähtiin, miten ulkoapäin sanellut ratkaisut päätyvät aina epäonnistumiseen. Ja miksi emme rahoittaisi julkista sektoria? Vesiyhtiöt eivät ole koskaan voittoa tuottavia yrityksiä kehitysmaissa, jollei niitä tueta verorahoilla.”

”En ole kuullut vielä yhdestäkään vesilaitoksen yksityistämissopimuksesta, jota ei olisi jouduttu neuvottelemaan uusiksi,” WoW-järjestön Tim Peat toteaa.

Ilmestynyt Kumppanissa 3/2004

Tilaa Maailman Kuvalehti