Neekerikammon nujertaja

Historioitsija Marjo Kaartinen kirjoitti suomalaisesta vieraan pelosta kirjan, jonka hän toivoo herättävän keskustelua ja pohdintaa kulttuurimme rasistisuudesta. Kielteisiä asenteita hän on löytänyt myös omasta päästään.

 

Kuva: Marjo Kaartinen. (Kuvaaja: Ida Pimenoff)
 

Kun on lukenut Marjo Kaartisen tuoreen kirjan Neekerikammo: kirjoituksia vieraan pelosta, haluaisi saman tien keskustella siitä jonkun kanssa. Kirja ottaa kantaa, väittää, kyseenalaistaa ja ennen kaikkea provosoi. Tekisi mieli olla eri mieltä, samaa mieltä, kysyä, vaatia perusteluja ja saada aikaan kunnon väittely.

”Olen aika provosoiva tyyppi. Tämä on mulle ominainen tapa ottaa asioita esille”, Kaartinen sanoo.

Neekerikammon keskeisin viesti on tuoda päivänvaloon suomalaisen kulttuurin rasistisuus, joka Kaartisen mielestä on leimannut ja leimaa lähes kaikkea suomalaista suhtautumista Afrikkaan, afrikkalaisiin ja jopa afrikkalaiseen luontoon. Hän ei syytä ketään, mutta osoittaa sormella koko kulttuuria, kaikkia meitä ja myös itseään.

”Jos näen kaupungilla jonkun mustaihoisen kävelevän hitaasti eteenpäin, saattaa päässäni ensimmäisenä käväistä ajatus, että tuo maleksii täällä kadulla keskellä päivää. Se on se vanha myytti laiskasta afrikkalaisesta. Ja yhtä hyvin voisi ajatella, että tuossa on vaikka lääkäri kiireisen päivän lounastunnillaan.”

”Tärähdys päähän”

Kaartinen on kulttuurihistorian dosentti ja assistenttina Turun yliopiston historian laitoksella, mutta toimii nyt Suomen Akatemian tutkijatohtorina. Neekerikammo oli hänelle askel uudelle alueelle, sillä aiemmat tutkimusaiheet ovat olleet jotakin aivan muuta.

Erityisen tutuksi on tullut englantilainen historia 1400-1700-luvuilta, usein naisnäkökulmasta tarkasteltuna. Vuonna 1999 valmistunut väitöskirja tarkasteli englantilaisten suhtautumista luostarilaitokseen Henrik VIII:n aikana.

”Tarvitsen välillä tuoreita tutkimusaiheita, en viihdy samoissa teemoissa loputtomiin. Olen tutkijana sellainen ’uusia tutkimusaiheita mulle heti nyt!’”

Kaartinen pitää menneisyyttä niin ”hirveän kiinnostavana”, että hänen on omien sanojensa mukaan yritettävä pitää kurissa historiaan uppoutumistaan. Hän ei tee töitä kotona, mutta harrastuksiin kuuluu muinainen Egypti. Myös Neekerikammo syntyi vapaa-ajalla ilman mitään rahoitusta.

Kirjan lukijalle tulee helposti ajatus, että sen kirjoittajalla on jokin omakohtainen syy olla niin tuohtunut suomalaisesta rasismista – etenkin, kun Kaartinen kertoo kirjassaan, että hänen oli pakko kirjoittaa se. Rasismi ei ole kuitenkaan tunkenut Kaartisen henkilökohtaiselle reviirille erityisen pahasti. Hän on syntynyt Multialla, näyttää varsin suomalaiselta eikä hänellä ole edes kovin tiiviitä suhteita Afrikkaan.

Lapsena ja nuorena Marjo Kaartinen asui Jyväskylän Kortepohjassa ylioppilaskylän vieressä, jossa kohtasi kenialaisia opiskelijoita. Hän myös pääsi jo 1980-luvulla osalliseksi koulunsa kansainvälisyyskasvatuksesta, joka monissa paikoissa on noussut trendiksi vasta viime vuosina. Ensimmäiset Afrikan-reissut olivat 1980- ja 1990-lukujen taitteeseen sijoittuneet kaksi Egyptin-matkaa, mutta vasta Kenian-matkan valmistelu vuonna 1993 oli ”tärähdys päähän”.

”Perehdyin Keniaan tutkijan otteella. Tavanomaisten matkaoppaiden lisäksi luin yliopiston kirjastosta kaikkea mahdollista Keniaa ja Afrikkaa käsittelevää. Tajusin, minkälaisia meidän asenteemme ovat olleet aiemmin ja ovat yhä.”

Järkytys ei mennyt kerralla ohi, vaan Neekerikammon alussa Kaartinen kuvailee työtään: ”Kun olen koonnut materiaalia tutkimustani varten ja kirjoittanut tätä tekstiä, minua on hirvittänyt, olen ollut pahoinvoiva ja kauhistunut. Näin on ollut paitsi siksi, että lukemani tekstit ovat järkyttäneet kauheudellaan, myös siksi, että olen hyvien luulojeni vastaisesti havainnut olevani osa tuota rasistista kulttuuria.”
 

Homo-, vammais- ja mustalaiskammo

Julkisen keskustelun herättäjäksi kirja on onnistunut, sillä se on sujuvasti kirjoitettu ja mukavan luettava.

”Tarkoitin Neekerikammon kaikille tavallisille ihmisille ja sitä työstäessäni ajattelin muun muassa lukioiden koulukirjastoja”, Kaartinen selittää. Kenties jo pelkkä nimi saa useammankin ihmisen tarttumaan teokseen. Neekerikammo-sana on lainattu Tuula-Liina Varikselta, joka kertoo keskustelustaan kirjailija Eila Pennasen kanssa. Kaartinen kertoo epäröineensä sen käyttöä kannessa, mutta halusi sen esiin juuri provosoimisen vuoksi.

Laajempi tiedeyhteisön kritiikki on vielä saamatta, mutta palautetta on jo tullut, tiedotusvälineet ovat huomanneet kirjan ja heti ensimmäisen jutun jälkeen alkoi keskustelu internetin palstoilla. Monissa kirjastoissa Neekerikammon lainaaja joutuu jonottamaan vuoroaan.

”Muista tutkimuksistani ei ole tullut näin paljon palautetta. Ihmiset ovat ottaneet yhteyttä ja kertoneet, minkälainen kirjani oli lukukokemuksena. Suurin osa kommenteista on ollut ihan myönteisiä”, Kaartinen kuvailee.

Kirjan voi nähdä laajemminkin kuin pelkkänä rasismin käsittelynä. Sen kirjoittaja neuvoo korvaamaan tekstin afrikkalaiset esimerkiksi seksuaalivähemmistöillä, vammaisilla tai mustalaisilla, ja lukija saa huomata saman väheksynnän kuvaavan edelleen asenteiden todellisuutta. Kulttuurien tutkimuksessa puhutaan toiseudesta, tavasta määrittää itselleen vierasta.
 

Olemme rasisteja kaikki

Rasismikeskustelu alkoi Suomessa verrattain myöhään, eivätkä suomalaiset ole mielellään ottaneet rasistin leimaa itseensä. Väite neekeri-sanan halventavuudesta saa poikkeuksetta aina jonkun esittämään eriävän mielipiteen, ja sanaa puolustavat joskus nekin, jotka eivät sitä koskaan muussa yhteydessä käytä.

Julkisessa keskustelussa rasistisuus on ollut usein lapsellisten ja sivistymättömien yksilöiden ominaisuus ja rasistista on tullut haukkumasana, jota juuri kukaan ei halua itseensä kohdistettavan. Kaartisen lähestymistapa haastaa väistämättä pohtimaan suomalaista rasismia uudella tavalla.

Kun hän kohdistaa rasismiväitteensä koko kulttuuriin ja myöntää senkin, että ihmiset usein toistavat omaksumiaan asenteita ilman tietoista tarkoitusta väheksyä ketään, ovat oman kulttuurin arvotukset helpompia myöntää. Kaartisen mukaan ”olisi hauskaa, jos jokainen miettisi, onko piilorasisti”.

Vaikka hän ymmärtää kulttuurissa muhivien ajatusten tarttuvan, se ei hänen mielestään tee rasismista luonnollista tai vaaratonta. Hänellä on näkemys myös neekeri-sanasta.

”Usein neekerin väitetään olleen ennen ihan neutraali sana. Mutta miten se voisi olla neutraali, jos neekereiksi kutsuttujen on ajateltu olevan laiskoja, lapsellisia ja rumia. Väitän, ettei se ole koskaan ollut neutraali ilmaus.” Eräs hänen kollegansa on sanonut tuntevansa piston sydämessään, kun ei ole tätä käsittänyt ennen Neekerikammoa, vaikka asia on ilmeinen.
 

Piilorasismia ja arkijärkirasisteja

Kaartisen mielestä suomalaiset välttelevät kyllä rasistin leimaa, mutta saattavat esittää varsin avoimesti rasistisia kannanottoja. ”Moni lause alkaa sanoilla en ole rasisti, mutta – ja sitten sanotaankin melkein mitä hyvänsä. Julkinen, avoin rasismi on lisääntynyt viime vuosina ja siitä on tullut jopa muodikasta.”

Neekerikammo ei juuri pohdi suomalaisen rasismin muutosta sadan viime vuoden aikana, jota kirjan lähdeaineisto edustaa. Kaartinen näkee niin sanottujen tavallisten ihmisten rasistisuuden vähentyneen ajan mittaan, mutta tilalle ovat tulleet henkilöt, joita hän kutsuu rasisti-rasisteiksi.

”Nämä ihmiset ovat rasismissaan hyvin aktiivisia. Rasismi saattaa olla heille lähes ammatti, siihen uhrataan jatkuvasti paljon aikaa. He ovat usein niin sanottuja arkijärkirasisteja, jotka eivät pyri perustelemaan asenteitaan.”

Toinen yleinen rasismin muoto ovat piilorasistit. Piilorasismi on Kaartisen silmissä vaarallisempaa, sillä se saattaa näyttää ulospäin viattomalta ja juuri piilorasismia omaksutaan helpoiten sitä tiedostamatta. Hän näkee rasismin olevan ensisijaisesti vieraan pelkoa, kuten hänen kirjansa nimikin toteaa. Eivätkä suomalaiset ole suhtautuneet alentuvan kielteisesti ainoastaan Afrikan ihmisiin, vaan myös sen luontoon.

”Sitäkin katsotaan ikään kuin toisena, mikä ilmenee eksotisointina ja tarpeena ottaa se haltuun. Kaupunkeja ei juuri kuvata ja kaikkiaan Afrikan manner esitetään meidän alkukotinamme, josta itse olemme kehittyneet jo huomattavasti pidemmälle.”
 

Ei syytös, vaan varoitus

Jo historian opiskelijat opetetaan siihen, että historian tutkijan ei pitäisi arvioida menneisyyden ihmisten tekoja, arvoja ja ajatuksia oman aikansa normien mukaan. Hänen pitäisi olla yhtä aikaa kuin syyttäjä ja puolustusasianajaja; asettaa menneisyydelle kysymyksiä tästä ajasta käsin, mutta vastata niihin vallinnutta aikaa ja tilannetta ymmärtäen.

Kaartisen tutkimusotetta Neekerikammossa on arvosteltu jälkiviisaudesta, siitä, että Kaartisen olisi pitänyt enemmän huo-mioida maailmaa ja realiteetteja, joiden kanssa aiempina vuosikymmeninä elettiin. Hän sanoo kuitenkin, ettei hänen tarkoituksenaan ole syyttää vaan varoittaa historian painolasteista, jotta voisimme tunnistaa piilorasismin itsessämme.

”Vaikka kulttuuri määrittää meitä, me määritämme myös kulttuuria, ja kulttuuriset kuvat ovat muutettavissa ja vaihdettavissa.”

Kaartinen ei usko tutkimuksen voivan olla koskaan niin objektiivista, etteikö tutkija motiiveineen vaikuttaisi tavalla tai toisella lopputulokseen. ”Kaikki historiantutkimus on poliittista. En tarkoita sillä mitään sen kummempaa kuin että tutkijan työllä on aina jokin tarkoitus.”

Mutta palataan vielä hetkeksi suomalaiseen neekerikammoon. Mitä sille pitäisi tehdä? Mitä voimme keksiä kulttuurissamme pitkään vaikuttaneiden käsitysten tilalle? ”Asiaa on pidettävä esillä. On myös hyväksi törmätä erilaisiin ihmisiin. Pelko voisi vaihtua avoimeen uteliaisuuteen”, Kaartinen kiteyttää.

Ilmestynyt Kumppanissa 4/2004
 

 

Tilaa Maailman Kuvalehti