Ydinperhe on yksinäinen paikka

Kasvatusongelmien kanssa painiskelevilla vanhemmilla voisi olla jotakin opittavaa etelän kulttuureista - jotakin, minkä me olemme jo unohtaneet.

Teksti: Maippi Tapanainen

PitkätKulttuuriLapset ja nuorisoEurooppaLänsi-EurooppaSuomi

 

 Kuva: Lapsia Kongosta. (Kuvaaja: Anna Berghäll)
Afrikassa vanhemmat lapset pitävät usein huolta nuoremmista sisaruksistaan.

Kaikki perheet eivät asu tiilitalossa eikä kaikilla perheillä mene hyvin. Lapset ja nuoret tarvitsevat psykiatrista hoitoa, käyttävät päihteitä ja ryhtyvät aktivisteiksi. Kauhistuneet aikuiset esittävät kurin palauttamiseksi järeitä keinoja. Ruumiillisen kurituksen sallimista vaaditaan häpeämättä ja julkisesti, kunnanvaltuutettujen toivotaan säätävän nuorille yhteneväiset kotiintuloajat.

Uusien sukupolvien paheksuminen on ikuista, mutta suuri muutos aiempaan on se, että lastensa syyttelyn sijaan nykyvanhemmat ovat alkaneet epäillä omia kykyjään kasvattajina. Itsekriittinen nykyaikuinen epäilee oman kypsyytensä tai lukeneisuutensa riittävyyttä, kun tenava alkaa käyttäytyä huonosti.

Ensimmäinen lapsi saadaan yhä korkeammassa iässä. Kolmikymppisenä esikoisensa synnyttävien pitäisi jo kaiken järjen mukaan olla aikuisia, mutta kun harkittu ja kaivattu pienokainen viimein kannetaan kotiin, on monella vanhemmalla sormi suussa ja itku silmässä, usein aivan konkreettisesti.

Ei ole ihme, jos pienten lasten vanhemmat kaipaavat vastuun jakajia ja hakevat tukea toisiltaan ja vanhemmiltaan. Koko kylää kasvattajaksi on vaadittu monelta taholta. Mutta osaako yhteisö kasvattaa?

Suuret odotukset, suuret huolet

Kasvatuksen ammatillistuminen on yksi syy siihen, että niin luonnolliset tapahtumat kuin jälkeläisen syntyminen ja kasvattaminen ovat irronneet siitä arkipäiväisyydestä, mikä niille luonnostaan kuuluu. Ammatillistuminen ei toki ole ainoa syy. Muita ovat ainakin syvä harkinta, joka nykyisin edeltää lasten hankkimista, sekä pienoisen ydinperheen koteloitumien kodin seinien sisäpuolelle.

Mitä kauemmin lapsen "hankintaa" on harkittu, sitä suuremmaksi käyvät odotukset. Vaikka ehkäisymenetelmien tehokkuus on siunauksellinen asia, on pelottavaa, että jokaiseen uuteen tulokkaaseen on alettu suhtautua kuin Kristuksen - tai Krishnan, Profeetan tai kuka nyt kenellekin suurinta oppia edustaa - reinkarnaatioon.

Paradoksaalista kyllä, näyttää olevan niin, että mitä vähemmän vallitsevassa kulttuurissa on lapsen ympärillä tapana tohottaa, sitä luonnollisemmin ja mukavammin tenavat yhteisöönsä liittyvät. Ääripäitä edustavat yhtäällä afrikkalaiseen suurperheeseen tervetulleena, mutta suuremmitta seremo-nioitta putkahtava pienokainen ja toisaalla elämystykityksen kohteena oleva, mutta jatkuvasti lisää janoava vauraan eurooppalaisperheen ainokainen, tai miksei myös kiinalainen yhden lapsen politiikan tuottama pikkukeisari.

Amputoidun yhteisön haamusärky

Yhteisön puute vaivaa suomensomalialaisia naisia. He tietävät, mitä ydinperhe tarkoittaa. Verrattuna somalialaiseen suurperheeseen, johon luetaan vanhempien ja lasten lisäksi isovanhemmat, vanhempien sisarukset, serkut ja usein myös ystävät, ydinperhe on kovin yksinäinen paikka.

Somaliassa varttunut erikoissairaanhoitaja Saido Mohamed syntyi perheensä kahdeksanneksi lapseksi. "Perheeseen kuului paljon ihmisiä, ja lapsista huolehtivat kaikki. Isoveljet opettivat ja pitivät huolta siitä, että läksyt tuli tehtyä. Somaliassa isä huolehti esimerkiksi kouluasiat. Täällä tasa-arvo tarkoittaa sitä, että äiti tekee kaiken. Minun näkökulmastani suomalaisen ja suomensomalialaisen perheen kasvatus eivät juuri poikkea toisistaan."

Somaliassa ei ole tavatonta sekään, että lapsen kasvatuksesta vastaa kokonaan joku muu kuin biologinen vanhempi tai vanhemmat. Tehtävän voi ottaa hoitaakseen esimerkiksi äidin sisko, jonka somalinkielinen nimitys habaryar merkitseekin kirjaimellisesti pikku äitiä. Vastaava yhteisöllinen kasvatusajattelu ja -käytännöt kuuluvat myös perinteiseen suomalaiseen romanikulttuuriin.

Ihmisoikeusliiton projektipäällikkö Marja Tiilikainen on tutkinut suomensomalialaisten naisten arkea. Luonnollisten yhteisöjen puute näkyy äitien pahana olona, kipuna, särkynä ja sairauksina. "Se, että lasten hoitaminen ja kasvattaminen on äidin harteilla, on iso ongelma heille. Arki on väsyttävää ja raskasta, kun käytännön verkostot ja vastuunjakajat puuttuvat."

"Somaliassa he voisivat luottaa siihen, että jos lapselle sattuu ulkona jotain, tai jos hän on pahanteossa, joku aikuinen puuttuu asiaan. Suomalaiset eivät toisten asioihin sekaannu ja omia lapsia on suojeltava jatkuvasti, myös rasismilta."

Perhe on yksityisaluetta

Siellä, missä lapsiin suhtaudutaan itsestään selvinä yhteisön jäseninä, heitä kohdellaan vasta vähän aikaa maailmassa olleina ihmisinä, joilla on paljon opittavaa. He eivät yksinkertaisesti tiedä, miten eri tilanteissa pitää toimia. Enemmän tietävien tehtävä on kertoa ja näyttää heille, millaiset pelisäännöt missäkin tilanteessa toimivat. Tehtävä ei ole pelkästään lasten omien vanhempien, vaan kaikkien aikuisten.

Väkivallalla ongelmansa ratkovat aikuiset opettavat lapsille yhden selviytymiskeinon, puhumalla riitansa ratkovat toisen. Lapselle kaikki toivottuun lopputulokseen johtavat keinot ovat samanarvoisia, kunnes toisin osoitetaan.

Suomalaisessa kulttuurissa "jokainen hoitaa omat asiansa" -ajattelun juuret ovat syvällä. Saido Mohamed sanoo, että jos hän Somaliassa näkisi tuttavaperheen lapsen tekevän jotain sopimatonta, hän puuttuisi asiaan heti. Täällä se ei käy päinsä. "Suomessa perhettä ja yksityisyyttä kunnioitetaan eri tavalla. En minä voi mennä ojentamaan vierasta lasta, sehän olisi poliisiasia", hän naurahtaa.

Yhteinen vastuun kantaminen on ideana loistava. Mutta jos tärkein eli yhteisöllisyys puuttuu, ei kunnanvaltuuston päätös auta kasvatusongelmiin. Läntinen kasvatusoppi temppuineen ja tieteineen ei vaikuta purevan sekään: kasvatustieteen approbatur on kohta jokaisella, perhelehdet ja oppaat suoltavat kasvatusvinkkejä. Tervettä järkeä huudetaan apuun jostain itsen ulkopuolelta.

Yhteisö kasvattaa aina

Yhteisöllisen kasvatuksen vahvuus on sen arkipäiväisyydessä ja lisäksi yhteisessä tietoisuudessa siitä, että lapset ovat kaikkien vastuulla. Tietoisuus on olennaista, sillä koko kylä kasvattaa joka tapauksessa, haluttiin tai ei. Kyse on vain siitä mitä ja miten. Piittaamattomuuskin on esimerkki, jonossa lapsia etuilevan aikuisen on jokseenkin turha valittaa, kun itse jää nuorempien jalkoihin.

Jos kasvatus koostuisi erillisistä "kasvattavista" tapahtumista, lapsi oppisi vain sen, mitä hänelle haluttaisiin opettaa. Lapselle kasvu on kuitenkin yksi yhtenäinen jatkumo tunteja, päiviä, viikkoja ja vuosia, joiden mittaan hän kerää tietoa ja kokemusta ympäröivästä maailmasta ja sen toimintatavoista. Ja oppii toimimaan parhaaksi havaitsemallaan tavalla.

Yksinkertaisimmillaan ja parhaimmillaan kasvatus on arkista yhdessäoloa ja ohjaamista, selittämistä ja läsnäoloa. Yhteisö voisi suhtautua lapsiin samalla lempeydellä ja kärsivällisyydellä kuin kaivattuihin ja kutsuttuihin vieraisiin, jotka tulevat oudosta kulttuurista - ehkä paljain jaloin keskelle talvea, mutta innokkaina ymmärtämään ja oppimaan paikalliset pelisäännöt.

 

Ilmestynyt Kumppanissa 4/2004

Nyt kun olet täällä...

... meillä on pieni pyyntö. Olemme laittaneet kaikki juttumme ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan korkealuokkaisesta journalismista. Lisätulot auttaisivat meitä kuitenkin tekemään entistä parempaa lehteä. Pyydämmekin, että tilaisit Maailman Kuvalehden printtiversion. Lehti on edullinen, ja samalla tuet tärkeää työtä oikeudenmukaisen maailman puolesta. Jos printti ahdistaa siksi, että maksullinen lehti on aina pakko lukea kannesta kanteen tai että sen takia pitää kaataa puita, laita läpykkä kiertoon mahdollisimman monelle ystävälle, sukulaiselle, tuntemattomalle. Pidemmittä puheitta, siirry tilaussivulle. Kiitos!