Teppo Eskelinen
Eräiden filosofien mukaan eurooppalainen ajattelu tulkitsee Afrikan ongelmia väärin korostaessaan yksilöllistä autonomiaa. Varsin moni afrikkalainen saa päättää varsin itsenäisesti esimerkiksi töidensä järjestelystä. Siitä ei vain ole juuri iloa, kun töitä on niin paljon, ettei muuta ehdi tehdä.
Jostain syystä tuli kunnallisvaalien alla tämäkin viisaus mieleen.
Kunnallista autonomiaa pidetään suomalaisen yhteiskunnan kulmakivenä. Valtio kuitenkin kaataa kuntien niskaan sellaisen velvoitteiden ja resurssien yhtälön, että tuo autonomia käy jatkuvasti nimellisemmäksi. Kun liikkumatila järjestelmällisesti kapenee, ja kaikki resurssit kuluvat välttämättömimmistä toiminnoista selviämiseen, ”realistit” nostavat päätään: minkäs nyt annetuille reunaehdoille voi.
Varsinaista politiikkaa onkin se, kenellä on intoa ja kykyä ruveta vakavasti kyselemään, onko taakanjaossa mitään järkeä ja mitä asialle voisi tehdä. Annetut reunaehdot hyväksyvä on yhteiskunnallisten trendien armoilla.
Takaisin Afrikkaan. Kunnallisen toiminnan edellytyksillä saattaa nimittäin olla kauaskantoisempia seurauksia kuin äkkiseltään ajattelisi. Ne voivat säteillä kolmanteen maailmaan pelkällä olemassaolollaan.
Maailmankylässä asiat ovat sillä mallilla, että toisista voidaan ottaa oppia. Hyvien yhteiskunnallisten mallien kehittely ei ole itsekästä. Päinvastoin: kun jokin hyvä systeemi on päässyt syntymään kotipuolessa, voi kertoa muillekin, miten se on kehitetty. Tietenkään teoreettinen tieto ei riitä, tarvitaan myös asioiden pyörittämisen kokemusta, sitä hiljaista tietoa.
Suomen parhaan ”vientivaltin” kehitysyhteistyössä on usein arvioitu olevan täkäläinen yhteiskuntamalli. Kunnat ovat osa tätä mallia, ja Afrikassa suomalaisten kokemukset ilmeisesti aidosti kiinnostavat. Jossain päin maailmaa toimivaksi havaittu systeemi on hyvä ponnahduslauta.
Nykymaailman vallitseva trendi on, ettei pieni ole kaunista ja löysät pitää ottaa pois. Saammekin epäilemättä ”tehokkaammat” kunnalliset palvelut ja dynaamiset yksiköt. Samalla meillä on vähemmän ja heikompia yhteiskunnallisia ideoita, joita etelän avuksi tarjota.
Paikallisiin organisaatioihin varastoituva ihmiskunnan hiljainen tieto käsittelee tulevaisuudessa yhä suuremmassa määrin tulosvastuullisuutta suurissa hallinnollisissa yksiköissä. Tämän trendin seuraamisessa ei ole mitään erityisen innovatiivista. Joka tuutista tulevia malleja kehitysmaat oppivat täysin varmasti ilman meidän apuammekin.
Sen sijaan vaikkapa kirjastolaitoksen järjestäminen niin, että syrjäkylällä asuva autoton ihminen pääsee siitä nauttimaan, onkin jo paljon kovempi saavutus.
Demokratia tarvitsee liikkumatilaa ollakseen edes käsitteellisesti mielekästä. Liikkumatila tarkoittaa kokeilemisen mahdollisuutta, aikaa ajattelulle ja vähemmän kireitä puristusruuveja.
Parasta, mitä positiivisesta muutoksesta kiinnostunut äänestäjä voi siis tehdä, on kiertää ”realistit” kaukaa.
ESKELINEN, TEPPO Kirjoittaja on vapaa toimittaja, joka valmistelee väitöskirjaa globaalista oikeudenmukaisuusteoriasta. Kepan verkkokolumnistien esittämät mielipiteet ovat henkilökohtaisia eivätkä välttämättä edusta Kepan virallista kantaa.