Näkökulmat

Lokakuun vedet

 

 
Kuva: Eduardo Galeano. (Kuvaaja: xxx_nimi_tähän)

Pari päivää ennen kuin Pohjois-Amerikassa valittiin maapallon presidentti, Etelä-Amerikassa järjestettiin vaalit ja kansanäänestys tuntemattomassa, lähes salaisessa maassa nimeltä Uruguay. Ensimmäistä kertaa maan historiassa vaalit voitti vasemmisto, ja ensimmäistä kertaa maailmassa kansan enemmistö äänesti veden yksityistämistä vastaan vahvistaen, että kaikella kansalla on oikeus veteen.

Liike, jota johti vastavalittu, vielä virkaanastumaton presidentti Tabare Vazquez, lopetti kahden perinteisen puolueen – Blancon ja Coloradon – monopolin. Nämä puolueet olivat hallinneet Uruguayta aikojen alusta.

Tällä kertaa huijaamiseen kyllästynyt kansa otti käyttöön vähän käytetyn aseen, nimittäin terveen järjen. He kysyivät, miksi heille luvattiin muutosta, mutta samalla pyydettiin valitsemaan kahdesta samanlaisesta vaihtoehdosta. He ihmettelivät, miksi yhtäkään luvatuista muutoksista ei ollut tehty sen ikuisuuden aikana, jonka puolueet olivat olleet vallassa.

Vaalikampanjaretoriikan ja todellisuuden välinen kuilu oli syvempi kuin koskaan. Pahoin haavoittuneessa maassa ainoa asia, jossa nähtiin kasvua, oli maastamuuttajien ja kerjäläisten lukumäärä.

Näillä etelän tasangoilla syntyi noin kolmekymmentä vuotta sitten ryhmittymä nimeltä ”Laaja rintama” (Frente Amplio). ”Älkää lähtekö”, uusi rintama rukoili, ”vielä on toivoa”. Kriisi eteni kuitenkin nopeammin kuin toivo, ja maan nuorten maastapako kiihtyi. Unelma ”Amerikkojen Sveitsistä” kuihtui ja väkivallan ja köyhyyden painajainen alkoi. Tilanne kärjistyi sotilasdiktatuuriin, joka teki Uruguaysta valtavan kidutuskammion.

Myöhemmin, kun demokratia oli palautettu, valtaapitävät poliitikot tuhosivat sen vähän, mikä tuotantojärjestelmästä oli jäljellä, ja tekivät Uruguaysta jättimäisen pankin. Ja kuten pankeille usein käy silloin, kun pankkiirit käyvät sen kimppuun, tämäkin meni vararikkoon. Uruguayssa huomattiin ihmisten lähteneen ja valtavien velkojen tulleen tilalle.

Noina vuosina katastrofi seurasi toista ja menetimme paljon. Ja aivan kuin jossakin huonossa vitsissä: sen lisäksi, että tuo kalkkiutunut järjestelmä sai maan nuoret lähtemään sankoin joukoin maasta, se vieläpä kielsi heiltä äänioikeuden. Uruguay on yksi harvoista maista, jossa näin on. Tälle selittämättömältä tuntuvalle ilmiölle oli selitys: maan omistajat pelkäsivät – perustellusti – että nämä maastamuuttajat äänestäisivät heitä vastaan.

Kampanjansa lopuksi Colorado-puolueen varapresidenttiehdokas väitti, että jos vasemmisto voittaa vaalit, kaikki uruguaylaiset pakotetaan pukeutumaan samanlaisiin asuihin kuin kiinalaiset Maon aikana.

Hän oli monen muun lailla tahtomattaan yksi voittoisan vasemmiston mainostajista.

Edes väsymättömimmät vaalityöntekijät eivät edistäneet voittoa yhtä tehokkaasti kuin nämä kansanvillitsijät, jotka saivat kansan huomaamaan, mitä tapahtuisi, jos demokratia joutuisi tyrannimaisten vapauden vihollisten ja demokratiaa vastustavien terroristien, kidnappaajien ja salamurhaajien käsiin. Kansa äänesti pelkoa vastaan.

Vettä koskenut kansanäänestys oli myös voitto pelosta. Uruguaylaisia pommitettiin kiristyksillä, uhkauksilla ja valheilla. Heille väitettiin, että jos he äänestävät veden yksityistämistä vastaan, kaivot olisivat tulevaisuudessa täynnä jätevettä ja lammet pilaantuneita.

Maalaisjärki voitti myös kansanäänestyksessä. Kansa äänesti, että vähäinen ja ehtyvä luonnonvara vesi kuuluu kaikille eikä ainoastaan niille, joilla on varaa maksaa siitä. Kolumbuksen ajoista on kulunut yli viisi vuosisataa. Kuinka kauan voimme vaihtaa kultaa lasihelmiin?

Vuonna 1992 Uruguay oli ainoa maa, jossa oli äänestetty julkisten yritysten yksityistämisestä. Sitä vastusti 72 prosenttia äänestäjistä. Eikö olisi demokratian mukaista tehdä samoin joka maassa, sillä yksityistäminen tulee vaikuttamaan useiden sukupolvien tulevaisuuteen?

Latinalaisamerikkalaisia on vuosisatojen ajan opetettu voimattomuuteen. Kolonialismin ajoista säilynyt, väkivaltaisten sotilaiden, pelokkaiden opettajien ja heikkojen fatalistien oppi on juurruttanut sieluihimme luulon siitä, että todellisuuteen ei voi vaikuttaa ja että voimme vain hiljaa niellä kaiken, mikä eteemme tulee.

Uruguay oli ennen toista maata. Uruguayssa otettiin käyttöön ilmainen julkinen koulutus aiemmin kuin Englannissa, naisten äänioikeus aiemmin kuin Ranskassa, kahdeksantuntinen työpäivä aiemmin kuin Yhdysvalloissa ja avioero aiemmin kuin Espanjassa – tarkalleen ottaen 70 vuotta aiemmin kuin Espanjassa.

Nyt yritämme elvyttää luomisvoimamme ja meidän tulisi muistaa, että vanhojen hyvien aikojen Uruguay syntyi rohkeudesta, ei pelosta.

Maata ei tunnista enää entisekseen. Uruguaylaiset, jotka ennen uskoivat, etteivät he kykene edes nihilismiin, ovat alkaneet uskoa. Palavasti.

Meidän tulee joka päivä muistaa, kuinka oikeassa Carlos Quijano oli sanoessaan, että toivoa vastaan tehdyt synnit ovat ainoat synnit, joita ei lunasteta tai anneta anteeksi. IPS

 

Kirjoittaja on uruguaylainen kirjailija.

Käännös Minna Hjort

 

Ilmestynyt Kumppani-lehdessä 6/2004

Tilaa Maailman Kuvalehti