Näkökulmat

Silmät sidottuina

Nimi

Ystäväni selaa valokuvakasaa ja laittaa yhden eteeni. Se on ryhmäkuva lukiolaisista. Ystäväni osoittaa tyttöä kuvassa ja sanoo: ”Tämä tyttö, hän oli tosi pidetty. Hymyili aina ja oli ystävällinen. Hänen miehensä pieksi hänet hengiltä viime viikolla.” Virpi oli vasta 25-vuotias.

Näin käy vuosittain 30–40 naiselle Suomessa. Siis joka kymmenes päivä mies tappaa suomalaisen naisen lähisuhteessa – Suomessa. Kymmenen viime vuoden aikana noin 300 naista on murhattu näin. Tapaukset herättävät harvoin sen suurempaa huomiota, ellei uhri tai tekijä ole julkkis. Pahoinpitelyitä on jokaista murhaa kohti yli 25. Syyt vaihtelevat mustasukkaisuudesta alkoholiin. Harvoin, jos koskaan, näille perheväkivallan uhreille pidetään julkisia muistotilaisuuksia.

Tilastot ovat lähes samat Ruotsissakin. Silti Ruotsissa asuvan kurditytön Fadime Sahindalin murhasta nousi suuri kohu. Fadime oli perheväkivallan uhri kuten kaikki virpit, jennyt, helenat ja muut. Miksi Fadimen hautajaisista tuli kansallinen ja jopa kansainvälinen tapahtuma, johon jopa Ruotsin kuningasperhe osallistui ja josta mediat raportoivat mielin määrin?

Kun ruotsalainen kirjailija Liza Marklund kirjoitti, että Fadimen murhan taustalla oli sama patriarkaalinen kuvio kuin muidenkin ruotsalaisnaisten murhien takana, hänet teilattiin. Viesti oli selvä: Miten hän julkesi verrata ruotsalaista kulttuuria primitiivisempään kurdien kulttuuriin?

Elokuvaohjaaja Theo van Goghin murhaa seuraavana päivänä Amsterdamiin kerääntyi 20 000 ihmistä mielenosoitukseen. Seuraavien päivien ja viikkojen aikana poltettiin moskeijoita, kirkkoja, muslimikouluja ja ties mitä. Keskustelu kääntyi moskeijoiden sulkemiseen, maahanmuuttajien määrän hillitsemiseen ja pakolaisten karkottamiseen.

Tuskin kukaan järkevä ihminen hyväksyy marokkolaissyntyisen murhaajan tekoa, oli minkä uskoinen tahansa. Itse sotaa kokeneena vastustan väkivaltaa kaikissa muodoissaan. Van Gogh ilmiselvästi provosoi julkisuutta, mutta ei varmasti kuolemantoiveessa. Tappajaltaan hän oli rukoillut armoa. Vastaus Theo van Goghin provokaatioon oli liioiteltu ja julma. Liioiteltu oli myös reaktio murhaan. Onko mahdollista kuvitella samanlaista reaktiota, jos tilanne olisi ollut toisinpäin? Jos vaikka skinit olisivat tappaneet maahanmuuttajataiteilijan kristinuskoa tai Hollannin kulttuuria halveksivan teoksen takia?

Siitä ei ole kauan, kun juuri Hollannissa pieni maahanmuuttajatyttö hukkui huvipuiston lampeen. Paikalla olleet hollantilaiset olivat katselleet tilannetta, mutta kukaan ei ollut yrittänyt pelastaa hukkuvaa lasta. Joku oli jopa ilmaissut tyytyväisyytensä asiaan, että ”ne” vähentyvät. Uutisen mukaan poliisin piti pakottaa paikalla olevia auttamaan tytön ruumiin etsinnässä. Tarina on jo sinänsä traaginen, mutta yhdessä yllä mainittujen tapausten kanssa se on hälyttävä.

Valitettava on tapahtunut. Kulttuurien välinen kuilu on kasvamassa Euroopassa, integraation sijaan on tapahtumassa jakautuminen ”meihin” ja ”heihin”. Oikeuden jumalattaren patsas pitää vaakaa ja miekkaa käsissään silmät sidottuina. Hän jakaa rangaistuksia punnittuaan todisteet. Prosessin aikana hän ei näe, eikä halua nähdä, minkä näköinen tuomittava on. Sillä ei saa olla vaikutusta tuomion kovuuteen.

Todellisuudessa näin ei varmaan tapahdu missään päin maailmaa, ei edes ”sivistyneissä” maissa. Yhdysvaltain vankilat ovat täynnä mustia, ja musta saa kuolemantuomion paljon helpommin kuin valkoinen. Euroopassa näpistykseen syyllistynyt romani tuskin saa samanlaista kohtelua kuin valtaväestöön kuuluva. Raiskaajan ja murhaajan värillä on valitettavasti väliä. Murha tai terroriteko on käsiteltävä teon, ei motiivin, mukaisesti. Mustasukkaisuus ja kunnia ovat yhtä huonoja syitä tappaa ketään. Myyrmannin räjähdyksen tekijä osoittautui suomalaiseksi teiniksi, mutta kun emme voi karkottaa chattailevia teinejä Suomesta, niin yritämme ymmärtää häntä. Haastatellaan vaikka hänen isäänsä.

Oikeudentaju tulee suoraan siitä, mikä on yhteiskunnan käsitys oikeasta ja väärästä. Media peilaa kansan ajatuksia. ”Meihin” kuuluvalle pahalle teolle on löydettävä selitys. Helsingin Sanomat julkaisi koko sivun kirjoituksen Abu Ghraibissa vankeja kiduttaneesta Lynndie Englandista. Julkaistiin kuvia lapsuudesta ja lukioajoista. Haastateltiin hänen äitiään ja naapureitaan. Ikään kuin oli tarve todistaa, että ”me” olemme pohjimmiltaan hyviä. Joku syy oli löydettävä Englandin ”syrjähypylle” hyvyydestä.

”Me”- ja ”he”-jakauma läpäisee alitajuntamme ja siirtyy ulos arkeen ja käytökseen. Hiljaisten hetkien pitämisestä on tulossa jo rutiini. Se, kuka ja mikä tapahtuma on sen arvoinen, heijastaa hyvin sitä, keitä ”me” olemme. WTC, Madridin pommitus ja Beslanin kaappaus ovat kaikki epäilemättä muistohetken arvoisia, mutta Bosnian, Tshetshenian, Afganistanin ja Irakin moninkertaiset siviiliuhrit eivät kuulu meihin. Hiljaisista hetkistä on tullut enemmän kuin muistorituaali, ne ovat pikemminkin kannanottoja ja tuomioita.

Suvaitsevaisuus ei ole vain muiden olemassaolon suvaitsemista, sen pitäisi olla nykymaailmassa itsestäänselvää. Suvaitsevaisuus on muiden heikkouksien, virheiden ja erilaisuuksien sietämistä. Hiljaisen hetken aikana meidän on kenties katsottava peiliin tai sidottava silmät ja katsottava sisään, mutta ei kai ongelma ole siinä, että olemme olleet liian pitkään silmät sidottuina?

 

Ilmestynyt Kumppani-lehdessä 6/2004

Tilaa Maailman Kuvalehti