Nyt kun matkustaminen on tullut lähes kaikkien ulottuville, tavallinen turisti, viikon lomalle aurinkoon lentävä marketin kassa, on syyllinen kaikkeen siihen ympäristötuhoon, jota muun muassa pohjoisella Välimerellä tapahtuu.
Nuorempi koulutettu teinihenkilö yrittää ottaa hänestä eroa. Hän haluaa olla matkailija, löytöretkeilijä tms., mutta ei suinkaan turisti. Mutta samalla hän on kiusallisen tietoinen, ettei matkailijoita oikeastaan tässä merkityksessä ole olemassakaan. Lompakossa passi ja väärennetty opiskelijakortti, tieto siitä, että palataan sinne mitä kutsutaan kodiksi, pelkistää heidät turisteiksi. He eivät ole taistelemassa nälkää tai sotaa vastaan. He ovat lomalla.
Heille Peter I. Berger on osoittanut sanansa: ”On tehtävä selväksi niille länsimaalaisille, jotka haluavat käyttää kolmatta maailmaa omien hengellisten draamojensa näyttämönä – olivat he sitten lähetyssaarnaajia tai pyhiinvaeltajia – että tämä on maiden asukkaita halveksiva asenne. Kolmas maailma ei ole läntisen utopiankaipuun leikkikenttä.”
Näistä egoturisteista on helppo siirtyä ns. ekoturisteihin. Ekoturismin kaunis ajatus suojata luontoa on jo lähtökohtaisesti vaikea. Galapagos-saaret lienevät onnistuneet. Mutta jo Costa Ricassa pienet määrät turisteja miltei lopettivat merikilpikonnat. Valveutunutkin matkailija haluaa nähdä, kokea ja valokuvata. Mutta kilpikonnat suunnistavat kuun mukaan, menivät sekaisin yöllisistä salamavaloista ja muninta epäonnistui.
Perinteinen turisti, myymälänkassamme, joka makaa rannalla Rhodoksella, kuluttaa rakennettua ympäristöä ja ennen kaikkea keskitetysti. On eri asia, jos jätehuollon hoitaminen on välimerelliseen tapaan jäänyt hunningolle. Hallinnon tekemiset tai tekemättä jättämiset eivät ole myymälänkassamme syytä. Hän on ehkä ekoturistia vaarattomampi ympäristölle, semminkin kun ekoturisti tai muunlainen eksotiikan metsästäjä toimii teollisemman turismin kaukopartiomiehenä. Matkustaminen kuluttamisena toimii hiukan samalla tavoin kuin se, miten ateriasta tulee luksusta. Edellytyksenä on vaikea säilyvyys, vaikea saatavuus/saavutettavuus ja harvinaisuus.
Matkailuteollisuuden rakenteen ja suuntautumisen vuoksi rannikkoseutujen työllisyystilanne paranee ja sisäosat jäävät entiselleen tiettömien taipaleiden taakse. Alueelliset tuloerot kasvavat. Nuoret siirtyvät maataloudesta ja kalastuselinkeinosta matkailuelinkeinon palvelukseen, mikä johtaa elintarviketuotannon heikkenemiseen. Monelle maalle turismi on miltei ainoa ulkomaisen valuutan tuoja, jolloin ns. pehmeämpää turismia on vaikea ylläpitää. Turismi pyrkii teollistumaan. Rannat ja rinteet rakennetaan täyteen suuria hotellikomplekseja.
Ekoturismi, jos se on todellista ekoa, voi jopa virkistää luonnon uuteen kukoistukseen. Mutta silloin on paljon kiinni itse turistista, hänen motiiveistaan ja uteliaisuutensa laadusta. Jos kohteena on kulttuuri tai luonto, niin hän voi vaatia asiantuntevaa opastusta.
Ennen muuta olisi kuitenkin varmistuttava siitä, että esimerkiksi hotelleissa tarjottava ruoka, matkamuistot, autonkuljettajat ja tanssi- ym. esitykset tulevat paikallisilta. Siihen olisi hyvä sijoittaa vaikkapa kehitysyhteistyövaroja. Voisi matkustaa ilman huonoa omaatuntoa ja näkyisi sarvikuonoja muualtakin kuin peilistä, kun on lähdössä safarille.
Julkaistu Kumppani-lehdessä 1/2005